Syömishäiriö + parisuhde. Samaan aikaan ei nyt onnistu. Onnistuuko parisuhteessa oleminen sen jälkeen jos häiriöstä paranee?

Olen ollut syömishäiriöisenä parisuhteessa, mutta mulla oli kyllä siten, että pyrin piilottamaan häiriön ja esittämään mahdollisimman normaalia. Mies kyllä tiesi, että olen sairas, mutta se ei estänyt miestä menemästä tai tekemästä normaaleja asioita ja harvoin purin edes sairauden aiheuttamia tunteitani hänelle. Mulla meni kuitenkin vain alle vuosi parantua akuuteimmasta anoreksiavaiheesta ja sen jälkeen elin itse ääriterveellisesti, muttei sekään kauheasti vaikuttanut parisuhteeseen. Kuitenkin jos on julkisyömishäiriöinen, joka vaatii ymmärrystä ympäriltään niin sitten voi olla todella raskasta. Itsellä esim. persoonallisuushäiriöinen sukulainen, joka vaatii ymmärrystä ja painostaa kuuntelemaan juttujaan ilman mitään ymmärrystä toisen väsymisestä ja oma aikaisempi syömishäiriö tuntuu sen rinnalla ihan pikku jutulta kuin jos joutuisin ajattelemaan kuin hän. Ja toki ihmisellä voi olla molemmat, sh ja pershäiriö(istä käytöstä).

Syömishäiriö pilasi kaksi suhdetta ja koulunkäynnin. Kun paranin, on nykyinen suhde kestänyt vuosia.

Mutta onnellinen suhde ei estä syömishäiriön syntymistä.

Pystytte luottamaan tulevaisuuteen, itseenne ja puolisoonne jopa niin että perustatte ydinperheen? :)

Toki kaikki eivät halua lapsia. Meillä on nykyisin kolme lasta ja kaikki hyvin, odotan monia asioita innolla. Jos syömishäiriöstä alkaa parantua/paranee, sekin on hyvin mahdollista. Kaikkia unelmia ja asioitaan ei kannata kertoa todellakaan kaikille (epäilijöille). Niiden omien unelmien eteen kannattaa tehdä töitä, tehdä sitä mikä innostaa. /1

Teillä vastanneilla sh on ilmeisesti sitten oireillut melko lievästi.

Itse sairastin ja sairastan edelleen anoreksiaa jossain muodossa.

Sairastuin jo hyvin nuorena mutta se paheni vakavaksi nuorena aikuisena. Sairastin vaikeaa anoreksiaa jonka takia olin kaksi kertaa sisätautiosastolla vakavan aliravitsemuksen takia sekä kaksi kertaa psyk. osastolla vapaaehtoisesti. Tätä vaikeaa aikaa kesti noin reilut 9 vuotta jonka aikana ihme kyllä aloitin myös parisuhteen vaikka mikään muu kuin sairaus ei päässäni liikkunut. 

Mies vain jotenkin roikkui siinä mukana, en tiedä edes miten ja miksi enkä sitä, miksi hänet alunperin edes elämääni otin. Niin kokonaisvaltaisesti sairaus valtasi mieleni ja elämäni.

Kun aloin parantua, halusin eron miehestä. En tuntenut häntä kohtaan mitään. Olimme eläneet kuin kämppikset jo vuosia nyt halusin elää yksin. 

Tämä on hyvin pitkä tarina eikä tähän mahdu, mutta nyt kun olen saavuttanut juuri ja juuri normaalipainon alarajan ja aivot toimivat, olen täysin toinen ihminen. En halua mitään parisuhdetta. Haluan olla ehdottomasti vapaa ja elää nyt kun vihdoinkin elän. 

On ollut opeteltava tuntemaan itsensä nyt kun sairaus ei enää määrää identiteettiäni. On opeteltava tuntemaan kuka oikeasti olen. Vieläkin ruoka ja syöminen on haaste, mutta sairaus ei kuitenkaan ole niskan päällä vaan minä. Jonkin verran se edelleen sanelee mutta minä kuitenkin olen pomo.

Nyt rakennan omannäköistäni elämää. Kukaan ja mikään ei enää saa estää. Mitään parisuhdetta en halua, sen tiedän. Haluan oman elämäni itselleni kaikkien näitten vuosien jälkeen.

Ei pidä olettaa muiden päässeen helpommalla kuin sinä vaikka olisivatkin selvinneet. Sellainen syyttely ei tue omaakaan paranemista. Minäkään en saanut mitään apua anoreksiaani missään vaiheessa vaikka sairastaessani painoin pahimmillani alle 40 kiloa enkä ole kovin lyhytkään. Ei minua minnekään hoitoon kiikutettu tai pakotettu ja lääkärissäkin käydessäni teekenneltiin kuin tilani ei olisi herättänyt huolta, kysyessä sain neuvoksi syödä enemmän ja matalan kynnyksen keskusteluapua hakiessani mies antoi neuvon, ettei kaloreita kannattaisi laskea, ei hänkään niitä laske. Soitin kerran kriisipuhelimeen ja vapaaehtoinen siellä ihmetteli soittoani kun en ollut itsemurha-aikeissa, tulin siinäkin torjutuksi. Silloin hädissäni mietin, että vaikutanko kaikista siltä, että selviän ilman apuakin? Pakkohan se oli sitten, mutta kohtelu tuntui todella syrjivältä ja luotto yhteiskuntaan siitä ei palaa.