Te, joiden äiti on mielenterveysongelmainen!

Välillä vaan vitutaa ja vihaan äitiäni koska jälkeenpäin ajateltuna pilasi lapsuuteni jne jne..



Vällillä taas käy sääliski ja ajattelen, että pitää vaan kestää..



Välillä ajattelen, että ei ole mun ongelma, unohdan koko henkilän niinku en olsi ikinä tuntenutkaan...



Olen itse diagnosoinut äitini jonkinsortin rajatilapersoonaksi parisen vuotta sitten....



Olis ollu IHAN KIVA jos meilel lapsille olis kerrottu,e ttä se on ihan kako, niin ei olis tóllu PAKKO sietää erikosita äitiä vaan olis voinu tajuta, että se on oikeesti sairas eikäv aan erikoinen....... :(

jollei koskaan harmittaisi. Joskus tulee sellaisia harmituspiikkejä jos tajuaa taas kerran mitä on menettänyt.



Toisaalta tiedän että parhaansa sekin yritti - mun äiti ihan oikeasti yritti - ja lisäksi olen ihan älyttömän älyttömän onnellinen etten ole ihan yhtä pihalla kuin äitini. Tajuan sentään jotain ja mulla on edes pikkusen toivoa saada lopulta aikaa myöten siedettävä elämä. Äiti menee hautaan koskaan tietämättä minkälainen sen elämä oli koska se ei ole suostunut edes harkitsemaan minkäänlaista terapiaa. Tuo ettei äiti suostunut hankkimaan apua on ainoa asia josta olen sille pikkasen katkera joskus. Mutta menneisyyttä ei voi muuttaa, joten en sen enempää viitsi jossitella.

äidiltä puuttuu ihan totaalisesti sairaudentunto ja vetää kauheet kilarit jos joku vihjaakin sinnepäin, että olis MT ongelmaa joka pitäis hoitaa jtoaa pystyis olemaan tekemisissä edes omien tytäriensä ja lastenlastensa kanssa.....



On pahentunut sen verta viimeisen 5v aikana, että me tyttäret ei edes kyetä juuri yhtään sietämään.. Omat sisaruksensa sietävät paksota pari kertaa vuodessa (mutta esm. Joulu ei kuulu niihin) mutta muuten ei ja hyvin äkkiä kaiki mutkin ihmissuhteet kariutuu jotka alkaa....

mutta ongelmaton suhteemme ei ole ollut ikinä.

On tämä raskasta mutta ei voi mitään.

tottakai harmittaa ja varjostaa koko elämään ja kaikkeen..



koko elämä on pilalla, se myös estää täysin normaalin elämän..

siihen ku vielä lisäät alkoholisti isän joka hakkas..ni voit uskoa et ei oo kovin helppoa tää elämä nyt aikuisenakaan ku ei oo saanu minkäänlaista kuvaa nosmaalista elämästä.

Alkoi kakkosta harmittamaan seiskan puolesta :(



Mulla oli ihanat mummit jotka hoiti tosi usein, se lienee parantanut asiaa huomattavasti...



Lisäksi isäni on narsisti joten ei ole mukavaa ollut täälläkään.....

Alkoi kiinnostaa.

aina välilläjoutui psykoosissa suljetulle. kerran koitti itsensä tappaa, toisella kerralla siinä onnistui. oli silti aina rakastava äiti meille lapsille. kova ikävä on :¨(

Kuulemma tätinsä on sanonut että jo 15 vuotiaana huopmasi että ei ole tytöllä kaiki asiat ihan kohdallaan.... Hänen omat sisaruksensa ei olleet huomanneet mitään...



Enoni joutui oikein soittamaan isälleni,e ttä kuule oletko huomannut,e ttä tuo siskomme on ihan seinähullu..... Isäni istui alas ja asnoi,e ttä ei hän oel huomannut...



Sew on ihan karmeaa kun sitä ei vaan huomaa kun toinen on niin hienon hiipivästi ihan hirveän kamala ihminen..



Sisaruskensa myös olivat päättäneet että meille lapsilel ei kerrota..... Olisin TODELLAKIN tehnyt sillä tiedolla paljonkin n. 20 vuotiaana....



Nyt jouduin sen toteamaan itse 30 vuotiaana...... paljolt aolisin säästynyt jos olisin tajunnut,e ttä äitini ei ole vain erikoinen vaan ihan kako ja jonka puheita ei saa oittaa todesta....

löytänyt jonkun uuden asian. Esimerkiksi muistan sen kuinka ensimmäistä kertaa pystyin kuvittelemaan miltä tuntuisi _haluta_ vapaahetoisesti halata toista ihmistä tai hakea toisesta turvaa ja lohdutusta. En tosin vieläkään pysty kuvitella aikuisen itseni haluavan koskaan halata ketään toista aikuista vapaaehtoisesti, mutta nyt pystyn jo lapsiominaisuudesta käsin kuvittelemaan mitä sellainen halatuksi tulemisen toive voisi olla. Ymmärrän mitä kaverit tarkoittaa kun ne kertoo itkeneensä miehen olkaa vasten tms., mikä ajatus tuntui aikaisemmin täysin käsittämättömältä.

mutta minä olen terapian läpikäynyt ja diagnoosini saanut. Äitini ei ole ymmärtänyt miten paljon hänellä oli valtaa vaikuttaa minun persoonaani, äiti ei ymmärtänyt omaa vastuutaan vanhempana, ja nyt aikuisena minä olen joutunut terapiassa ja mieheni kanssa kasvattamaan itse itseäni toisenlaiseksi, kunnolliseksi ihmiseksi.



Äitiäni en syytä mistään, hän ei osannut paremmin, eikä osaa edelleenkään. Äitini yritti aikuisena käsitellä omaa huonoa äitisuhdettaan, mutta teki valtavan virheen, koska vaikka saikin palasia kasattua itsensä ja äitinsä välillä, ei huomannut että toisti sokeasti kaikki samat virheet oman lapsensa kohdalla. Itse en halua toistaa samaa virhettä, joten teen kaikkeni että osaan korjata asiat omassa itsessäni että osaisin olla parempi äiti omalle tyttärelleni. Oman äitini suhteen olen luovuttanut täysin, sitä suhdetta minulla ei ole tarvetta enää yrittää korjata, se olisi hukkaan heitettyä aikaa ja energiaa.

Näin äitienpäivän alla vielä korostuu muisto siitä, kun kaikki nämä ongelmat alkoivat. Oli hiuskarvan varassa ettei äitimme hautajaisia olisi vietetty äitienpäivänä joitakin vuosia sitten. Tosin näitä kertoja onkin sitten riittänyt... Ja paljon paljon muuta...

Pelottaa, että itsestä tulee samanlainen omille lapsille... Jos minua sellaisilla joskus siunataan.

Kipeitä, kipeitä asioita... :(

Äidilläni ei ole koskaan diagnosoitu mitään, mutta epäilen ja olen jo kauan epäillyt, että hän on narsistinen persoona. Olen pistänyt häneen välini poikki jo vuosia sitten, minulla ei ole äitiä eikä hänellä tytärtä minun näkökulmastani.

Lisäksi epäilen jonkinlaista persoonallisuushäiriötäkin. En kerro hänelle mitään luottamuksellista, lastenhoitoavuksi hänestä ei ole pitkän välimatkankaan ja ikänsä vuoksi.



Mutta mitäs 30-vuotias nainen oikeastaan tekee äidillä, kysyn minä? Olen aikuinen, omillani toimeentuleva nainen, äiti itse. Oma äitini on lähinnä lasteni mummo, mutta ei minulla ole enää mitään tarvetta hoivaajalle ja ymmärtäjälle.

Mutta mitäs 30-vuotias nainen oikeastaan tekee äidillä, kysyn minä? Olen aikuinen, omillani toimeentuleva nainen, äiti itse. Oma äitini on lähinnä lasteni mummo, mutta ei minulla ole enää mitään tarvetta hoivaajalle ja ymmärtäjälle.

Silti tapaaminen avaa aina vanhoja haavoja vaikka kuinka vaan toivoisi voivansa unohtaa. Ei kiva.

Mutta mitäs 30-vuotias nainen oikeastaan tekee äidillä, kysyn minä? Olen aikuinen, omillani toimeentuleva nainen, äiti itse. Oma äitini on lähinnä lasteni mummo, mutta ei minulla ole enää mitään tarvetta hoivaajalle ja ymmärtäjälle.

[/quote]

Olen samoilla linjoilla sinun kanssasi!! Minäkään en ole luottanut äitiini moneen aikoihin ja välit pistin poikki, kun syytti kaikesta minua. Tuntui, että tulen hulluksi.



T. 15

aiheuttaa minussa usein voimattomuutta, syyllisyyttä (miksen kohtele äitiäni paremmin, pitäisikö minun tehdä jotain enemmän) ja välillä itkettää elämän epäreiluus. Pahinta on se, että kaikki tuntuu menevän vain pahempaan päin. Äidilläni ongelmat alkoivat fyysisen sairastumisen jälkeen, ja siksi pelkään välillä itsekin tulevaa. Olen onnellinen siitä, että on sisaruksia, sillä ystäville asiaa on vaikeaa jakaa, ei sitä osaa selittää millaista se on. Ja miksi mt-ongelmainen harvoin näkee itseään sairaana, se mietityttää...

Tuttuja juttuja sain lukea täältä...

Olen hyvin onnellinen,että näin 30vuotiaana olen voinut rakentaa äitiini hyvät välit,kun hän on nykyään terve.

Lapsuudesta en pysty enää olemaan katkera äidilleni (vuosia siihen katkeruuteen ja vihaan menikin..) Sen miettiminen tekisi pelkästään minun hyvinvoinnille hallaa,vielä tänäkin päivänä,eikä sillä ole mitään vaikutusta mihinkään muuhun. Kauna/katkeruus/suru syö ihmistä sisältä päin. Niissä ei ole mitään positiivista. Jos tuo ihminen on vienyt vuosia elämästäsi,miksi jatkat hänen tekemää työtä vielä nykyäänkin,olemalla katkera...?

Mikä kaikki meidän vanhempiin vaikutti? Lama yms..asiat ei ole aina niin yksioikoisia.

Tottakai jokaisella ihmisellä pitäisi olla äiti,kuten isäkin,mutta jos se suhde tuo itsellesi (aikuisena kun voi ja pitääkin näistä asioista itse päättää..) enemmän hyötyä,kuin haittaa,on parempi katkaista välit.

Vaikka olisi miten kieroon kasvatettu,voi toimia täysin erilailla,kuin mitä itseä on kohdeltu tai opetettu toiminaan,kunhan päähän on vielä jäänyt terve järki tai edes sen rippeitä.

Olkaamme kiitollisia,ettemme ole kuten äitimme tai jotkut muut. Vanhempamme on kasvatettu 1940-1970,joten voidaan vaan miettiä,mitä kasvatus oli silloin ja se on myös osaltaan vaikeuttanut heihin,jos heidänkin käytös meihin!

Voihan monilla olla myös esim alzheimer. Miksi syyllistätte ihmisiä sairauksistaan? Onhan koulussa kuraattori, olisit puhunut hänelle.

VANHA KETJU! Ei jatkoon.