Ahdistaa kun esikoinen on jo niin iso :(

No oma esikoiseni on nyt jo lähes 195-senttinen ja 120-kiloinen. Se alkaa tuntua jo isolta

Mullakin kotiutui justiin armeijasta

Miksi se ahdistaa? Mulla samanikäinen ja tunnen suurta ylpeyttä miten hieno nuori nainen meillä kasvaa, taatusti pärjää elämässään. Mietin myös miten helppoa elämä nykyään on, ennen teini-ikää mutta takana vaippavuodet. Ei ole ikävä pikkulapsiaikoja.

Niinpä. Mun esikoinen ei ole kovin iso mutta se täyttää jo 36v.

Jep oma esikoinen, 195cm pitkä miehenroikale, kotiutui armeijasta just ja suunnittelee muuttoa opiskelupaikkakunnalle.

Siinä välissä siskoista vanhin täysi-ikäistyy kohta. Seuraava sisko pääsee ripille ensi kesänä. Ja mun pienimmäinen vauva sekin menee yläkouluun syksyllä.

Hetkittäin tuntuu haikealta. Kun ei oo niin kauaa siitä kun ne kaikki kömpi vielä syliin kuuntelemaan iltasatua (on siitä oikeasti ainakin 10 vuotta mutta se aika hävisi jonnekin ihan yks kaks). Enimmäkseen on kuitenkin ihanaa nähdä noiden kasvavan, saavuttavan erilaisia virstanpylväitä elämässään. Rakkaita ovat kaikki, se ei häviä mihinkään.

Mua ahdistaa jo nyt, vaikka esikoinen vasta 4-vuotias. Kai sen ensimmäisen kanssa kaikki tulee vastaan niin uutena ja ihmeellisenä, että tuntuu haikealta, kun ne ajat on ohi. Vaikka samaan aikaan on toki kiitollinen ja iloinen, että lapsi kasvaa ja kehittyy normaalisti.

Jokainen meistä lakkaa olemasta vuorollaan. Ei omasta kuolemasta kannata ahdistua, se on normaalia kiertokulkua.

Sinä hoidit vuorosi ja kohta on muiden vuoro.

Mullakin oli siinä vaiheessa suru puserossa, kun pikkulapsiajat menivät, mutta nyt kun nuoret ovat jo muuttamassa pois kotoa, olen onnellinen, että lapseni itsenäistyvät.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen meistä lakkaa olemasta vuorollaan. Ei omasta kuolemasta kannata ahdistua, se on normaalia kiertokulkua.

Sinä hoidit vuorosi ja kohta on muiden vuoro.

Tämä. Ja se esikoinenkin vanhenee ja etenee elämänkaaressaan kohti kuolemaa. Se tulee ennemmin tai myöhemmin!

Mun vauva menee vasta kouluun, mutta jo se tuntuu ihan hurjalle. Onhan se tietyllä tapaa yhden vaiheen loppu, kun pikkulapsesta tuleekin koululainen. Vastahan se syntyi, ja nyt se pitäisi päästää kävelemään yksin koulumatkaa? Miten se pärjää, saako se kavereita (no siitä ei oikeasti ole pelkoa, kavereita on ja se osaa jo mm. lukea eli eiköhän se pärjää, mutta silti)?

Onhan se haikeaa. Lapsuusvuodet jääneet taakse.

Minua ei _ahdista_, mutta kyllä se tuntuu haikealta kun lapsi kasvaa eikä saa enää ikinä syliin sellaista 4-6-vuotiasta kikattelevaa naperoa tai saa kuulla pikkukoululaisen söpöjä juttuja jne.

Pikkulapsen ihokin on erilainen, olemuskin jotenkin sellainen utuinen. Aivan kuin sädekehä olisi pään päällä.

- 11-vuotiaan äiti

Kyllä tosiaan. Täyttää ensi vuonna 50. Missä aika on kulunut. Ei kyllä iso ole, 172 cm ja alle 60 kiloa, naama kuin nuorella pojalla.

Itsehän vollotin viikon vanhan vauvan äitinä kuinka lapsi on jo niin iso :D

Sain lapset suht nuorena. Minun esikoiseni on jo 37-v. Ei ahdista ollenkaan.

Muistan kun esikoinen meni kouluun ja heitin vitsillä koulun pihassa, että kohta se menee armeijaan. Nyt se armeija sitten alkoi, ei se ollutkaan vitsi, miten nopeasti aika meni. Nuorempikin menee jo lukioon. Olen heistä ylpeä, ei ahdista, mutta joskus haluaisi vielä edes yhdeksi minuutiksi sen pienen syliinsä.

Mulla samat ajatukset vaikka vanhin on vasta 7v ja nuorin alle vuoden. Tosin nuorinkin on jo hirmu iso ja ihan sellainen olo ettei vauva-ajasta a) osannut ja b) saanut nauttia tarpeeksi pitkään. Kohta nuorinkin menee kouluun ja sitten ei ole enää noita ihania pieniä, jotka on kaikesta innoissansa ja jotka suhtautuu maailmaan niin hauskasti.

Vaikka äkkiäkös sitä huomaa että lapsi hankkiikin jo omia lapsia. Sitten on taas pieniä hoidettavana.

Voi kyynel

AHDISTUSHULLU TAAS VAUHDISSA

Mä en muista imetyksistä kyllä yhtään mitään eikä tule mitään vauvamuistoja mieleen lasten kanssa vaikka nuorinta imetin 2 v sitten.