Asperger-ihmiset: tuleeko teille ikinä sellaista tunnetta, että haluaisitte Aspergerista eroon ja muuttua neurotyypillisiksi?
Minulle tulee välillä. Maailma pyörii kuitenkin ensisijaisesti enemmistön ehdoilla, ja poikkeavat joutuvat sopeutumaan, mikä on pitemmän päälle rasittavaa. Lisäksi aistiyliherkkyydet ovat välillä aika raskaita. Mutta toisaalta yritän kuitenkin ajatella, että kaikilla on omat huolensa ja murheensa eikä kenenkään elämä ole täydellistä.
Kommentit (10)
Ei enää, olen lähemmäs viisikymppinen. Pyörin hyvin pitkälti omien aivoituksieni keskellä, en juurikaan kiinnostu ulkopuolella tapahtuvasta. Elämä opetti, että maailma ja ihmiset eivät halua minua mukaan yhtään sen enempää kuin minulla on halua mennä mukaan. Sen lisäksi en oikein osaa kuvitella elämää minkäänlaisena muunlaisena kuin tällaisena - kuinka voisinkaan?
Ei. Asiaa, jolle ei itse voi mitään, on turha harmitella ja voivotella.
Jos "neurotyypillisyys" olisi sellaista, että en olisi enää musiikillisesti, matemaattisesti ja kielellisesti nero, niin ei kiitos.
Enpä tiedä mitä saavuttaisi sillä jos kyseistä diagnoosia ei olisi, sillä itselleni siitä ei ole ollut mitään haittaa. Jotkut sanovat että Asperger tarkoittaa sitä että ei olisi huumorintajua, mutta omalla kohdallani tämä ei ollenkaan pidä paikkaansa.
Vierailija kirjoitti:
Tulee joskus. Lähinnä hermostollisen yliherkkyyden vuoksi. Olen niin eristäytynyt, että joskus tuntuu, että elämä jää elämättä. Sitten kun repäisen ja yritän johonkin lähteä, tunnen itseni niin perin juurin ulkopuoliseksi, että lähden vähin äänin takaisin kotiin.
Sama. Idea päässäni asioiden ja tapahtumien kulusta on innostava joten lähden. Todellisuus paikanpäällä on sitä että kuormitun hetkessä, sosiaalinen patterini tyhjenee ja sen jälkeen olenkin kuin kärttyisä vanhus tai pikkulapsi. Parempi siis häipyä kotiin.
Välillä. Saattaa tosin johtua osittain siitäkin, että minulla on Aspergerin lisäksi myös masennus.
Itseäni ei ole diagnosoitu, mutta joskus sitä vähän epäillyt josko vähän jotain kirjoa olisi minullakin. Kuitenkin aspergerihmiset, joita olen elämässäni tavannut ja sivusta seurannut miten törkeitä ja ymmärtämättömiä neurotyypilliset välillä ovat heille, olen sitä mieltä, että asperger-henkilöiden ei missään nimessä tulisi hävetä itseään tai lamaantua törttöilyistä vaan painaa vaan menemään omana itsenään. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu -tyyppisesti.
Ihmettelen usein sitä, että miten neurotyypilliset pitävät aspergereja monesti epäkohteliaina, vaikka oikeasti he ovat kaukana siitä. Usein aspergerit nimenomaan ovat kohteliaita, siitäkin huolimatta, että ovat suorapuheisia, mutta eivät vaan pelkää puheenaiheita. Kun taas neurotyypilliset elävät sitä omaa todellisuuttaan monimutkaisilla kirjoittamattomilla säännöillään, joissa vivahteita riittää ja kaikki mikä poikkeaa siitä, ilmenee heille epäkohteliaisuutena, eivätkä he pienessä mielessäänkään osaa ymmärtää miten eri tavalla ihmiset voivat ajatella ja kokea asioita.
Ei. En juuri kaipaa muiden ihmisten seuraa, en edes muiden assien. Viihdyn mieluiten omissa oloissani enkä halua olla tekemisissä muiden kanssa yhtään enempää kuin on pakko.
Ei. Ihan liian monet neurotyypilliset ovat erilaisuutta suvaitsemattomia, rasistisia ja itsekkäitä kusipäitä (eivät toki kaikki).
Tulee joskus. Lähinnä hermostollisen yliherkkyyden vuoksi. Olen niin eristäytynyt, että joskus tuntuu, että elämä jää elämättä. Sitten kun repäisen ja yritän johonkin lähteä, tunnen itseni niin perin juurin ulkopuoliseksi, että lähden vähin äänin takaisin kotiin.