Uupumuksesta selvinneitä?

uuvuin noin 2,5 vuotta sitten.



Olin kaksi vuotta mieliala lääkityksellä. Kävin psykologilla reilun vuoden, josta ensimmäinen 0,5 vuotta oli melko intensiivistä, eli noin 2 kertaa viikossa.



Olen lisäksi kaikilla voimavaroillani koittanut korjata itseni uuvuttaneita asioita. Se on vaatinut joltain osin muutaman radikaalinkin teon.



Olen miettinyt elämääni ja koittanut jarruttaa kaikkea. Olen suorastaan koittanut jättää kaiken tekemättä, jotta saisi rauhaa itseni kasaamiseen.



Olen antanut itselleni luvan olla tekemättä mitään. Olen antanut itselleni luvan jättää kaiken tekemisen muille, ilman että olen kokenut huonoa omatuntoa.



Olen koittanut kasvaa ja paneutua oikeasti ongelmiini ja läheisteni ongelmiin. Läheisten ongelmiin toki hyvin harkitusti, jotta ei pää napsahda.



Keskeistä on ollut (näin "jälkikäteen") oma "yltiöoptimistinen luonteeni", jonka mukaisesti olen jatkuvasti katsomasas puolen vuoden tai vuoden päähän, jolloin missään vaiheessa surkea tilani ei paljastunut minulle koko kauheudessaan.



Toki perheen jäsenten tuki kriittisillä hetkillä on ollut äärimmäisen tärkeää. Se, että he ovat repineet sängystä ylös oikea-asikaisesti.



Paraneminen ei ole vielä käyty läpi, mutta lähes.



Arvaan että vielä vuosi niin älämä "hymyilee leveästi".



Uskon, että koskaan ei ole paluuta entiseen. Kannan uupumukseni tuomaa kokemusta ehkä loppuelämäni. Se ei ole ainoastaan huono asia, mutta vielä se on rasite ja pelote itselleni. en uskalla ottaa vastuuta enka asettaa itseäni alttiiksi vielä "pitkään aikaan". Olen varovainen ja koitan vältellä "tilanteita".



Sosiaalisuuteni on kärsinyt, olen pelokas ja epävarma. Aktiivisuuteni on kärsinyt, eikä oma-aloitteisuus ole palannut. Myös elämän ilo ei ole vielä palannut.



Arvaan siis, että parantumiseen osaltani menee noin neljä vuotta. Joskaan silloinkaan en ole palautunut entiselleni, mutta voin kutsua itseäni parantuneeksi. Näin toivon.



Tässä kohtaa, kohdassa 2,5 vuotta, on oloni ja elämäni kuitenkin jo miljoona kertaa parempi, kuin myöntäessäni uupumukseni psykologille.



Selvennykseksi vielä se yksi perusjuttu, että lääkkeet eivät auta kuin pahimman yli, psykologi voi vain viedä oikeille raiteille. Mikäli siihen suhtautuu avoimin mielin.



Itse on tehtävä muutoksia elämäänsä, paluuta menneeseen ei ole. Se on yksi tärkeimmistä avaimista.

Jolla meni totaalisesti kuppi nurin.



Asiaan auttoivat:

-Riittävä uni 8-9h yössä, tarvittaessa unilääkkeet tukena jos ei muuten saanut nukutuksi.

- Mieltä painavien OIKEIDEN asioiden pois työstäminen. Sitä kun keksii aina jonkin korvaavan vaivan oikean ongelman päälle.

-Lepääminen

-Terapeuttinen tekeminen: musiikki, puutarha jne.

- Ammatti-ihmisen apu.

- Elämän positiivisuuden näkeminen ja pienistä asioista iloitseminen. Kaiken ei tarvitse olla niin justiinsa.

- pakkopakkopakko, pitääpitääpitää kierteiden katkaisu.

Tsemppiä! kyllä sieltä suosta ylös pääsee :)



t: Ei vieläkään terve, mutta voimavaraistuneempi :)