Olen tuhlannut elämästäni yhteensä 15 vuotta ihastusteni odotteluun

Et mitenkään. Terapiaa tarvitsisit, mutta olet sitä vastaan. Sirpaleinen mielesi ei pysty yksin käsittelemään yhtään mitään.

Et sinä elämääsi ole tärvellyt. Nyt oli aika herätä siihen, että haluat muutosta. Ihminen on kumma otus, joka menee ja elää ihan omalla yksilöllisellä tavallaan. Pahinta on se, miten asettaa itselleen odotuksia samanlaisista elämisen puitteista kuin muilla on.  Voisit ihan vaan ajatella elämääsi niinkin, että teit elämässäsi sellaiset ratkaisut kuin silloin koit hyväksi? Moni asia elämässäsi ei olisi niin hyvin kuin se nyt on ilman sitä, miten olet tähän asti elänyt.

oman elämänsä sivustaseuraaja

Meinaat tänään sitten lyödä yhden päivän aloitusten ennätyksesi?

Vierailija kirjoitti:

Et mitenkään. Terapiaa tarvitsisit, mutta olet sitä vastaan. Sirpaleinen mielesi ei pysty yksin käsittelemään yhtään mitään.

Tavallaan terapiassakin se työ pitää tehdä itse. Eli se terapeutti vain ohjaa sitä omaa prosessiani. Mulla ei ole rohkeutta, varaa, aikaa tai oikein haluakaan mihinkään terapiaan. Siispä mun pitäisi nyt jotenkin ymmärtää, miten hyväksyn elämäni tuhlaamisen ja toisaalta koetan löytää rohkeutta muuttaa ajattelumallejani.

Ap

Tai olisit voinut tuhlata elämäsi huonossa parisuhteessa tai väärän henkilön kanssa tai toipuessasi traumaattisesta parisuhteesta. Tai siitä, että tulit jätetyksi. Tai petetyksi.

Vaihtoheto tosiaan olisi se,että sinulla olisi 4 lasta eri miehille ja takana 300 paskaa panokumppania ja reippaasti ylipainoa sätkän tummentamien keuhkojen ympärillä.

Eihän sinkkuna eläminen ole elämän tuhlaamista, hyvänen aika. Mutta miten ajattelet että hyvä ura liittyy parisuhteeseen? Sinkkunahan sinulla on ollut paremmat mahdollisuudet keskittyä uraan?

Vierailija kirjoitti:

oman elämänsä sivustaseuraaja

Tämä on totta. Voiko tämä liittyä siihen (ehkä kaukaa haettua?), että vauvana ja taaperoikäisenäkin jouduin viettämään yksin lastensängyssä vaikka tuntikausia silloin, kun olin äitini kanssa kotona. Hän ei koskaan sylitellyt tai jutellut mulle, säilöi vain sänkyyn ja ruokki, jonka jälkeen hän meni toiseen huoneeseen. Muistan sen vielä n. 3-vuotiaanakin, että aina olin yksin, lastensängyn puiset "kalterit" edessäni ja mietin omia ajatuksiani. Kaikkea muutakin ikävää liittyi aikaan.

Mun piti olla yksin ja hiljaa ja ODOTTAA. Tuntikausia. Ja kun näin äitini, hän oli hyvin kylmä ja lyhytpinnainen, harvoin edes hymyili muuten kuin vitsaillakseen. Ei tietenkään sanonut mitään nättiä tai ottanut syliin tai edes silittänyt. Hän kohteli mua kuin jotain kodinkonetta/esinettä. Hän on myöntänyt kaikki nämä asiat itsekin.

Voiko tällainen vaikuttaa siten, että aika passiivisesti vain odottelen ja odotan ihmettä tapahtuvaksi ja olen kyllä muodollinen ja kohtelias, hoidan asiat hyvin, mutten osaa olla mielekkäässä vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa ja tehdä jotain asioiden eteen? Itsetuntoni on aivan surkea, enkä oikein osaa lukea ihmisiä. Kyllä mä pinnallisesti ajatellen ihan normaalisti elelen, mutta olen jotenkin rampa henkisesti.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tai olisit voinut tuhlata elämäsi huonossa parisuhteessa tai väärän henkilön kanssa tai toipuessasi traumaattisesta parisuhteesta. Tai siitä, että tulit jätetyksi. Tai petetyksi.

Ainoissa parisuhteissani minua petettiin todella törkeästi (mies vietti kaksoiselämää ja hankki lapsen toisen naisen kanssa samaan aikaan) ja kahdessa muussa pahoinpideltiin, toisessa jopa melkein kidutustyyliin. Parisuhteet olivat muuten kylmiä ja sellaisia, että sain jälleen odotella ja mukautua miehen oikkuihin kaikessa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

oman elämänsä sivustaseuraaja

Tämä on totta. Voiko tämä liittyä siihen (ehkä kaukaa haettua?), että vauvana ja taaperoikäisenäkin jouduin viettämään yksin lastensängyssä vaikka tuntikausia silloin, kun olin äitini kanssa kotona. Hän ei koskaan sylitellyt tai jutellut mulle, säilöi vain sänkyyn ja ruokki, jonka jälkeen hän meni toiseen huoneeseen. Muistan sen vielä n. 3-vuotiaanakin, että aina olin yksin, lastensängyn puiset "kalterit" edessäni ja mietin omia ajatuksiani. Kaikkea muutakin ikävää liittyi aikaan.

Mun piti olla yksin ja hiljaa ja ODOTTAA. Tuntikausia. Ja kun näin äitini, hän oli hyvin kylmä ja lyhytpinnainen, harvoin edes hymyili muuten kuin vitsaillakseen. Ei tietenkään sanonut mitään nättiä tai ottanut syliin tai edes silittänyt. Hän kohteli mua kuin jotain kodinkonetta/esinettä. Hän on myöntänyt kaikki nämä asiat itsekin.

Voiko tällainen vaikuttaa siten, että aika passiivisesti vain odottelen ja odotan ihmettä tapahtuvaksi ja olen kyllä muodollinen ja kohtelias, hoidan asiat hyvin, mutten osaa olla mielekkäässä vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa ja tehdä jotain asioiden eteen? Itsetuntoni on aivan surkea, enkä oikein osaa lukea ihmisiä. Kyllä mä pinnallisesti ajatellen ihan normaalisti elelen, mutta olen jotenkin rampa henkisesti.

Ap

Ok, saamistani alapeukuista (2 kpl) tulkitsen, että tuo varhaislapsuuteni EI liity näihin vaikeuksiini siis.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Eihän sinkkuna eläminen ole elämän tuhlaamista, hyvänen aika. Mutta miten ajattelet että hyvä ura liittyy parisuhteeseen? Sinkkunahan sinulla on ollut paremmat mahdollisuudet keskittyä uraan?

No siis näinä yksipuoliden ihastumisen aikoina olen ollut aika rikki ja tehoton sekä jatkuvasti allapäin ja hyvin yksinäinen. Olen suorittanut opintoja ja tehnyt töitä, mutta olen alisuoriutunut, en siis mikään supersuorittaja tai uratykki. Mulle ei sovi yksinäisyys. Olen paljon onnellisempi ja energisempi, jos mulla on kumppani ja kavereita.

Ap

Sitähän ei kukaan muu  voi tietää miksi olet ihastunut noin suorastaan pakkomileteen omaisesti, se sinun täytyy löytää itse.

Olet nyt 35-36? ja koet elämäsi eletyksi? Kehottaisin kyllä hankkimaan keskusteluapua ja alkamaan availemaan noita  solmujasi. 

Kaikista viisainta mitä minun mielestäni nyt voisit tehdä, on ensin selvittää nuo ongelmasi ja sen jälkeen alkaa miettiä mitä elämältäsi haluat.  Kannattaako  jämähtää vanhaan ja tuijottaa taaksepäin niitä virheitä ja vaille jäämisiä  joita koet tehneesi.  Vai kannattaako katsoa eteenpäin ja nähdä kaikki ne uudet mahdollisuudet joita edessäsi on?

Kovin kapeasti näet elämäsi; joko avioliitto ja iso perhe ja hyvä ura, tai sitten ei mitään. Mistä edes tiedät että mitään noista olisit saavuttanut? Ettet haikaile pelkkien pilvilinnojen perään?

  Elät jossain kummallisessa utopiassa ja haavemaailmassa, olisi terveellisempää palata maan päälle ja hyväksyä realiteetit.

Näin minä tämän asian näen. Sinun ikäiselläsi on vielä todennäköisesti yli puolet elämää edessä.  Koskaan ei tiedä mita eteen voi vielä tulla kun kulkee mieli avoimena eikä haudo vanhojen haaveitten hautaamista.  Suosittelen sitä keskusteluapua. Se voi olla terapeutti tai joku muu joka osaa katsoa kokonaiskuvaa, ei pelkkää yhteen pisteeseen tuijotusta ja sen hautomista. Itsesäälissä ja katumuksessa kieriskellessä menetät pahimmassa tapauksessa lopunkin elämästäsi.

Vierailija kirjoitti:

Eihän sinkkuna eläminen ole elämän tuhlaamista, hyvänen aika. Mutta miten ajattelet että hyvä ura liittyy parisuhteeseen? Sinkkunahan sinulla on ollut paremmat mahdollisuudet keskittyä uraan?

Kiitos vielä siis tästä kommentista. Huomaan, että olen omien ajatusteni vanki myös näissä tavoitteissani ja ihanteissani. Siksi olisi tosi tärkeää, että olisi oikeassa elämässä juttukavereita.

Jos vain yksin miettii jatkuvasti ja pyörittelee omia ajatuksiaan, niin voi jotenkin karata ajatukset omiin sfääreihinsä, irti realismista ja oikeasta elämästä. Joku jalat maassa -tyyppisesti ajatteleva ihminen olisi todella tärkeä minulle, mutta kun ei ole ketään. En osaa olla edes kiitollinen hyvistä asioista, kun ei ole mitään vertailupintaa mihinkään tai ketään, kenen kanssa jutella, saada feedbackia jne.

Ap

Ap, jos voit niin mene terapiaan. Siellä löydät vastauksen kaikkiin täällä esittämiisi kysymyksiin. Tottakai lapsuutesi liittyy nykyiseen mielenmaisemaasi ja käsitykseen ihmissuhteista. Terapiassa voisit hiljalleen oppia korjaamaan asiaa tai ainakin elämään sen kanssa itseäsi satuttamatta.

Vierailija kirjoitti:

Sitähän ei kukaan muu  voi tietää miksi olet ihastunut noin suorastaan pakkomileteen omaisesti, se sinun täytyy löytää itse.

Olet nyt 35-36? ja koet elämäsi eletyksi? Kehottaisin kyllä hankkimaan keskusteluapua ja alkamaan availemaan noita  solmujasi. 

Kaikista viisainta mitä minun mielestäni nyt voisit tehdä, on ensin selvittää nuo ongelmasi ja sen jälkeen alkaa miettiä mitä elämältäsi haluat.  Kannattaako  jämähtää vanhaan ja tuijottaa taaksepäin niitä virheitä ja vaille jäämisiä  joita koet tehneesi.  Vai kannattaako katsoa eteenpäin ja nähdä kaikki ne uudet mahdollisuudet joita edessäsi on?

Kovin kapeasti näet elämäsi; joko avioliitto ja iso perhe ja hyvä ura, tai sitten ei mitään. Mistä edes tiedät että mitään noista olisit saavuttanut? Ettet haikaile pelkkien pilvilinnojen perään?

  Elät jossain kummallisessa utopiassa ja haavemaailmassa, olisi terveellisempää palata maan päälle ja hyväksyä realiteetit.

Näin minä tämän asian näen. Sinun ikäiselläsi on vielä todennäköisesti yli puolet elämää edessä.  Koskaan ei tiedä mita eteen voi vielä tulla kun kulkee mieli avoimena eikä haudo vanhojen haaveitten hautaamista.  Suosittelen sitä keskusteluapua. Se voi olla terapeutti tai joku muu joka osaa katsoa kokonaiskuvaa, ei pelkkää yhteen pisteeseen tuijotusta ja sen hautomista. Itsesäälissä ja katumuksessa kieriskellessä menetät pahimmassa tapauksessa lopunkin elämästäsi.

 

Suuri kiitos tästä viestistä!

Olen tosiaan jämähtänyt kiertämään kehää omien ajatusteni kanssa. Ja just ne mun ihanteetkin ovat jotenkin jämähtäneitä ja mustavalkoisiakin. Ja sitten kun harmittelen, menee arvokas päivä toisensa jälkeen siihen harmitteluun. Ja siten olen viettänyt käytännössä kaiken vapaa-aikani usean vuoden ajan jo. Eli yksin kotona olen harmitellut ja kirjoitellut muistiooni sitä surua yksinäisyydestäni. Ja se yksinolo itsessään ja sen toistelu on vain vahvistanut sekä sitä tunnetta, että kuluttamut aikaani yksin. Mun ois vain pitänyt lähteä ulos kodista edes kävelylle tai tapahtumaan.

Ehkä esim. 1/50 kerrasta olisin voinut kohdatakin jonkun ihmisen, joka olisi jutellut ja jonka kanssa olisi synkannut. Ja vaikka itsetuntoni on surkea, niin ehkä joku muukin rikkinäinen voisi sietää minua ja olla vaikka kaverini. Mieluusti autan ja tuen muita, vaikka vaikutankin hieman etäiseltä periaatteessa ensivaikutelman perusteella. Mutta olen onnellinen, jos saan ilahduttaa muita. Nyt ei ole niitäkään onnistumisia ollut, kun oon vain ollut yksin kotona kaikki vapaa-ajat.

Ap

Aika moni nainen pilaa elämänsä alfoja odotellessa. Jämägeenit pelaavat itsensä ulos geenipoolista.

Vierailija kirjoitti:

Aika moni nainen pilaa elämänsä alfoja odotellessa. Jämägeenit pelaavat itsensä ulos geenipoolista.

Tämäkin on tavallaan totta. Se pop-tähtihän oli alfa, samoin kuin ne kaksi muuta ihastustani. Odottelin vain, enkä halunnut ottaa riskiä tutustumisesta johonkin "ihan kivaan". Myönnän tämän. Tähtäsin johonkin tähtiin jotain überihanaa ihmistä tavoitellessani ja haaveillessani.

Sen sijaan jonkun "ihan kivan" kanssa olisi voinut olla mukavaa ja tasapainoista arkea, emotionaalista tukea, yhteisiä harrastuksia ja lomia, hankkia perheenlisäystä ja olla mahdollisimman tehokas ja nousujohteinen urapolullaan. Pelasin upporikasta (=huippupuoliso ja täydellinen rakkaus) ja rutiköyhää (=ikisinkkuus ja selibaatti) ja nyt oon se rutiköyhä eli ikisinkku selibaatissa ja harmittaahan se.

Ap

Nyt vähän parempia provoja!

Vierailija kirjoitti:

Nyt vähän parempia provoja!

Ei ole edes provo. 🙂 Vielä epäuskoisemmin ihmiset suhtautuvat, jos kerron naamakkain oikeassa elämässä ajatuksistani. Luulevat, että lasken leikkiä. Ovat silleen "haha, ok" ja jatkavat jotain muuta juttua siihen.

Ap