Onko teillä kellään niin huonoa suhdetta omaan äitiinne, että ette viitsi omia lapsianne

Pitäkää pintanne!

Samalla toli päätin, ettei hän ikinä tule olemaan kahdestaan mun pojan kanssa.



No eihän äiti osannut elää mun sääntöjen mukaan (eli ei hauku mun sisaruksia, mun jo kuollutta isää tai muuten mun isän sukua). Kuopuksen hän on nähnyt 3 kertaa.



Päätin, että mun aiempi päätös siitä etten ole tekemisissä hänen kanssa on paljon parempi meidän kannalta.

eipä paljon viitsi lasta viedä hoitoon kun meininki on sellaista

vaikka suhde äitiini on läheinen ja lämmin, lapsen saaminen nostaa monenlaisia tunteita pintaan omasta varhaislapsuudesta. Nyt vasta olen myöntänyt itselleni, että äitini on tehnyt monia virheitä, ja ettei hän ole täydellinen äiti. Olen käynyt näitä asioita läpi omassa päässäni, ja antanut äidilleni anteeksi, siis ajatuksen tasolla.

Kotimme oli ns. kulissi, ... ja äitinikin piti kulissia pystyssä=mistään ei koskaan oikeasti puhuttu. Nykyisinkin äitini tosi outo...sellainen teflon, jonka kanssa ei voi mistään oikeasta puhua ja isä ei käytännössä ole mitenkään mukana elämässäni, vaikka vanhempani ovat siis vieläkin naimisissa. Käyvät joskus kylässä, tykkäävät lapsenlapsistaan, mutta ovat kyllä kykenemättömiä sellaiseen aitoon yhdessäoloon.

Paitsi meillä ei lapsuudenkodissa ollut fyysistä väkivaltaa, mutta negatiiviset tunteet oli täysin kiellettyjä ja äiti on edelleen täysin lukossa itsensä kanssa. Kiltti, tunnollinen ylipuurtaja, joka voi sisäisesti äärimmäisen pahoin ja isä taas oli/on "kiltti juoppo" jolla ei ollut mitään yhteyttä omiin tunteisiinsa. Viha ja kiukku olivat pahimpia asioita maailmassa lapsuudessani tai paremminkin niiden ilmaiseminen mitenkään. ja ilmapiiri äärimmäisen ahdistava.

Mutta alkuperäiseen kysymykseen; äitini hoitaa satunnaisesti lapsia tunnin-pari, isäni ei koskaan osallistu mitenkään mihinkään. Itse välttelen heidän seuraansa mahdollisimman paljon, vanhat kaunat ja ahdistus ovat vielä aika pinnassa. Mistään säästä kummemmasta emme koskaan ole keskustelleet, me lapset kasvoimme hyvin omillamme aikuisiksi eikä nykyään ole mitään puhuttavaa.

Lasten myötä aloin kaivata omaa äitiä. Olisin niin kaivannut kunnollista naisen mallia ja jotain ihmistä, joka välittää musta sellaisena kuin olen. Olen huomannut välillä olevani jopa mustasukkainen omille lapsilleni, koska äitini suorastaan jumaloi heitä. Toisaalta hän muistaa kuitenkin aina lynkata ja halveksia minua myös lasteni kuullen.

Kaikki tulee ihan lapsuudesta, ei ansaitse edes äiti nimitystä.

Ei ole nähnyt kaikkia lapsiani, eikä tule näkemään.

Saa syyttää ihan itseään!

tutulta kuulostaa moni tarina.



Minun äidissäni on hurjasti narsistisia piirteitä. Martyyri oikein viimeisen päälle. Itsessään ei koskaan mitään vikaa. Minä olen saanut kuulla ties minkälaisia solvauksia.



Välillä on oltu enemmän tekemisissä, välillä vähemmän. Välillä on pidetty ihan kokonaan taukoa. Nyt on menossa taas tämmöinen kuulostelu ja lämmittelyvaihe. Ei olla nähty pitkään aikaan, noin puoleen vuoteen ja nyt ovat vanhemapani tulossa yhden lapseni syntymäpäiville.



Aina menee riidaksi jos puhutaan jostain vähänkään säistä syvällisemmästä. Puolin ja toisin oikein säkenöi. Molemmissa, niin minussa kuin äidissänikin on vikaa. En siis syytä pelkästään äitiäni. Minun lapsuudessa vaan ei varmaan kehittynyt meille semmoista suhdetta, että se kantaisi läpi elämän.



Hyvin vaikea tämä äiti-suhde on. Oikein iskenyt ja lujaa sen jälkeen kun sai omia lapsia.



Lapsiani en antaisi vanhempieni hoitoon. Monesti ajattelemasti töksäyttävät jotain idioottimaisia kommentteja. Lasten luonteista, käytöksestä jne... tulee monesti jotain kommenttia. He eivät ikäänkuin ymmärrä, että lapset ovat lapsia. Näin oli myös minun lapsuudessani.

Kotimme oli ns. kulissi, jossa alkoholia ja väkivaltaa. Vanhempien keskinäinen sairas kuvio vei päähuomion. Meillä siis ulospäin kaikki hyvin ja äitinikin piti kulissia pystyssä=mistään ei koskaan oikeasti puhuttu. Nykyisinkin äitini tosi outo...sellainen teflon, jonka kanssa ei voi mistään oikeasta puhua ja isä ei käytännössä ole mitenkään mukana elämässäni, vaikka vanhempani ovat siis vieläkin naimisissa. Käyvät joskus kylässä, tykkäävät lapsenlapsistaan, mutta ovat kyllä kykenemättömiä sellaiseen aitoon yhdessäoloon. En luota sen vertaa (ainakaan isääni), että heille hoitoon veisin. Tämä on surullista, mutta pitkän historian tulos, josta olen selvinnyt ihanaan elämään terapian avulla. Tsemppiä sinulle

Ei ole ollenkaan tunteita muita kuin uutta miestään kohtaan. Koira kun sotki, niin se vaan heivattiin ulos kotoa. Samoin kävi veljelleni.



Kylmä tunteeton äiti. Kamala. :( Ja silti sitä jostain pakosta rakastaa kamaliakin vanhempiaan. En tiedä miksi.



ap

Eikä se kyllä pyydäkään koska se alkomahooli on tärkeämpää.

Ei ole ollenkaan tunteita muita kuin uutta miestään kohtaan. Koira kun sotki, niin se vaan heivattiin ulos kotoa. Samoin kävi veljelleni. Kylmä tunteeton äiti. Kamala. :( Ja silti sitä jostain pakosta rakastaa kamaliakin vanhempiaan. En tiedä miksi. ap

Jatkan vielä edelliseen kirjoitukseeni. En tiedä tilannettasi, mutta äitiys usein herättää omat varhaiset lapsuusajan tunteet, myös laiminlyönnit. Itse voin kokemuksesta sanoa, että oli tosi hienoa terapiassa käsitellä oma menneisyys ja päästä jotenkin siitä taakasta eroon. Nyt asiat ovat oikeissa lokeroissa ja olen voinut surra pois kamalan lapsuuteni ja vaillijäämisen tunteeni. Ehkä se voisi olla sinullekin hyvä. Uskon, että kuvaamasi asiat ovat jättäneet sinuun isot jäljet. On myös oikeus vihata pahoja tekoja, joita koetaan.

en äidilleni enkä isälleni. Molemmat alkoholisteja olleet aina, isä hakkasi äitiä ja äiti hakkasi meitä lapsia, eikä todellakaan mitään luottoa siihen, että lapseni olisivat turvassa heidän hoivissaan. Itseasiassa kumpikaan vanhemmistani ei ole koskaan tavannut sen enempää miestäni kuin ketään lapsistanikaan.

eipä huvita viedä omaa lastani sen hampaisiin.

Narsisti-kaappijuoppo äitinä,eipä huvita viedä omaa lastani sen hampaisiin.

Onkohan meillä sama äiti? :D Mulla myös meinaan narsistin piirteitä omaava piilojuoppo mutsi joka pahoinpiteli meitä kun oltiin pieniä. En todellakaan luota että pitäisi jotenkin parempaa huolta omista lapsistani.

Miten muut, mitä vastaatte äidillenne jos kysyy lasta hoitoon? Sanotteko suoraan että en anna koska olet juoppo? Vai kierrättekö asian jotenkin, tyyliin ei hoidon tarvetta tms.?

äiti on pahansuopa ihminen ja katkera isäni suvulle. on koko lapsuuden myrkyttänyt minua sanoillaan. parhaiten tullaan toimeen kun nähdään vaan lasten kautta eikä puhuta oikein mistään muusta.



on sellainen martyyri.



on kumminkin mitä mainioin mummu lapsenlapsilleen.



itse en puhu enää asioitani hänelle, koska saan vaan luokkaavia kommentteja, vähättlyä yms.

mummu. Lapsilla oli todella hyvä suhde häneen, kunnes eräänä päivänä äitini löysi rinnalleen juopon hakkaavan miehen. En voinut katsella heidän touhujaan, näin etäännyimme toisistamme päivä päivältä ja vuosi vuodelta!



Nyt äitini on poissa, minulla on ikävä niitä hyviä hetkiä äitini kanssa. Äitini toimi minulle hyvänä luotettavana ystävänä minun on ikävä...



Takaisin hän ei tule, nyt minulla on mies ja omat lapset sekä suuri kaipuu, ikävä menetettyä aikaa, jonka tuo juoppo varasti meiltä pois. Äitini ei pystynyt heittämään tätä ulos, vaikka olisikin pitänyt.

Miten muut, mitä vastaatte äidillenne jos kysyy lasta hoitoon? Sanotteko suoraan että en anna koska olet juoppo? Vai kierrättekö asian jotenkin, tyyliin ei hoidon tarvetta tms.?

Esikoisen ekat pari vuotta kiertelin ja kaartelin, ettei tarvi hoitoa tai on sitä ja tätä ja tuota juuri silloin - äitini hyvin harvoin edes pyysi kylään/hoitoon, ei hän juuri ole ollut edes kiinnostunut lapsenlapsistaan. Sitten eräänä päivänä äiti soitti ja valitti, miten isosiskoni on kiittämätön paskiainen, sisko kun oli suoraan sanonut, että äiti oli surkea äiti eikä hänellä ole mitään mielenkiintoa selvittää, mahtaako hän olla parempi isoäiti, että sisko ei luota äitiin eikä todellakaan aio koskaan tuoda lapsiaan äidin hoiviin. Minä suutuin siskoni puolesta ja totesin vain, että oikeassahan sisko on, eikä minullakaan ole aikomusta lapsiani äidin hoitoon luottaa.

Sen jälkeen on jonkin verran harvakseltaan pidetty yhteyttä, mutta se on hyvin pinnallista. Äiti saattaa kysyä, mitä lapsille kuuluu, minä kerron, että hyvää, kiitos kysymästä ja kuulemiin.

koska ei edes tervehdi lapsiani. En ole koskaan vienyt lapsiani hänelle. Ei alkoholiongelmaa, mutta narsisti tai tunnevammainen muuten, koska ei hyväksy perhettäni lainkaan, syyttä. Lapsena olin hänen purkautumisreittinsä, joten turpiin tuli. Yhden kerran jätin pakosta pariksi tunniksi, ja lapsi näki painajaisia seuraavana yönä, kun mummu oli suuttunut kun oli tullut pissa housuun, 2,5v. Kuiva oli siihen aikaan jo. Kaikenlaista on...