Vahingolliset mukahienot ajatusmallit

En muista tiedä, mutta itse olen omaksunut jostain kristillistä kasvatusta, että heikoimmista tulee huolehtia, antaa rahaa tai yösija, olla kohtelias ja ottaa muut huomioon.

Mitä olen huomannut elämässä niin olen kärsinyt tästä usein. Minua on käytetty hyväksi, tavaroitani on varastettu ja olen toiminut ilmaisena olkapäänä tai terapeuttina. Usein olen tuntenut vihaa ja kokenut sen jälkeen syyllisyyttä siitä, koska ihmisille pitää antaa anteeksi.

Tuntuu että minulle on jostain koko elämä opetettu tällaista muiden huomioonottamista lopputuloksena se, että olen joutunut kärsimään tullessani aina hyväksikäytetyksi. Ja olen täysin väsynyt ihmisiin ja siihen, että nämä ihanteet eivät vain toimi maailmassa jossa valtaosa ihmisistä on itsekkäitä ja ajavat omaa etuaan.

Olenkin miettinyt pitäisikö itsekin alkaa suoraan sanomaan ei kaikkiin pyyntöihin. Olen suorastaan kateellinen itsekkäille ihmisille jotka voivat olankohautuksella sivuuttaa muiden hädän.

Tietenkään en jätä auttamatta jos joku on hengenvaarassa tai tarvitsee oikeasti rahaa kympin vaikka ruokaan. Mutta en auta enää jos siitä voin joutua itse mihinkään vaaraan jossa kotoani varastetaan vaikka tavaraa.

Ja mitä ihmettelen eniten on se, että kun on itsekäs ja kohtelee muita tylysti siitä saa jopa kunnioitusta ja arvostusta. Hyveellinen toiminta tuntuu vain ärsyttävän ihmisiä tai vetävän puoleensa hyväksikäyttöä. Pitää kääntää toinen poski ja antaa anteeksi, mitä diipadaapaa.

Koulussakin jos olisin kiusaamisen kostanut suoraan siihen paikkaan se olisi loppunut heti, mutta opetettiin sielläkin olemaan välittämättä. Aivan kuin lapsen oma filtteri vain pyyhkäisisi kaiken pilkan pois ilman seurauksia psyykelle.

Mitä haluan sanoa on, että tuntuu kuin kaikki se mitä minulle olisi tähän mennessä opetettu ihmisten kanssa toimimisesta olisi täyttä soopaa ja oikeasti maailma toimii täysin eri säännöillä.

Tuntuuko muista samalta?