Miten keski-ikäiset pärjää kun omat vanhemmat alkaa rapistua?

Ihan yhtä hyvin kuin aiemminkin? Miksi en pärjäisi?

Vierailija kirjoitti:

Ihan yhtä hyvin kuin aiemminkin? Miksi en pärjäisi?

Suru siitä kun vanhempi ei enää kykene pitämään huolta itsestään, huoli miten vanhus pärjää, auttamisralli...

Ihan hyvin pärjään. Omien vanhempien vanheneminen vähän surettaa, vaikka onkin luonnollinen prosessi. Koko ajan harmaantuvat enemmän ja hidastuvat. Vahva isä ei ole enää niin vahva eikä äidin ripeä askel niin ripeä. Riipaiseehan tuo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan yhtä hyvin kuin aiemminkin? Miksi en pärjäisi?

Suru siitä kun vanhempi ei enää kykene pitämään huolta itsestään, huoli miten vanhus pärjää, auttamisralli...

Mun narsistiset, julmat, väkivaltaiset lapsenhakkaajavanhemmat saavat vanheta yksin ja auttamisrallia ei todellakaan tule. Ne riisti jo mun resurssit lapsena, enää en anna riistää yhtään.

Pärjään loistavasti näin keski-iässä sillä vanhempien rapistuminen ei rasita mitenkään.

Hyviä vanhempia tietenkin auttaisin ja mielelläni.

Pärjään samalla tavalla kuin muidenkin luonnollisten asioiden kanssa. Hyväksyn tosiasiat ja autan missä voin. En ole murehtija- ja huolestujatyyppiä, otan asiat asioina.

Ihan kamalaa. Vain toinen vanhempi elossa, ja ihan kurkkua kuristaa seurata haurastumista ja sairauksia. En ole lainkaan valmis tähän.

Miksi en pärjäisi? Minulla on puoliso, ystäviä ja pystyn elättämään itseni. Toinen vanhemmistani on kuollut, toinen on 78v. Tietysti menettäminen tuntuu pahalta, mutta se on kuitenkin luonnollista. Tärkeintä, että vanhemmat olivat läsnä kun olin lapsi ja nuori.

Kyllähän se rassaa, varsinkin ku nuo voisivat yrittää huolehtia itsestään ja elää vielä virkeitä vuosia vaikka kuinka monta.  Pärjään periaatteessa ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Toki nyt on jo ihan eri tavalla huolissaan vanhemmista kuin parikymppisenä. Eivät pyydä apua ja vähättelevät ongelmiaan, mikä on todella rassaavaa. Pitää tehdä tarkastuksia, mutta silleen salakavalasti, etteivät tajua, miksi olen siellä tms. Ovat kuin lapsia ja se vituttaa. Jos voisivat edes suoraan myöntää ongelmansa ja millasta apua tarvivat, ettei tarvisi arvuutella ja järjestellä kiertotietä asioita.  Ovat siis jatkuvan huolen ja ahdistuksen aihe ja eivät välitä yhtään aiheuttamastaan huolesta. Ovat itsekkäitä siinä mielessä. Mutta koska näin, en myöskään laita elämääni odottamaan, vaan teen minkä voin oman elämäni ohessa. Mielelläni tekisin enemmän ja paremmin, mutta toistaiseksi en asu edes samalla paikkakunnalla. Ehkä sitten muutan, kun on pakko. Onneks rapistuminen tapahtuu kuitenkin vuosien aikana ja sitä voi kivasti seurailla, niin ei pääse yllättämään ja oma mieli sopeutuu asiaan. Näen jo toistuvasti unia vanhempieni kuolemasta ja mietin järjestelyitä siltä varalta. Mutta kyllä kuolema hirvittää. Tiedän, että he kuolevat ja joudun käymään sen läpi. Mutta joskus tiesin myös, että he rapistuvat ja muuttuvat heikoiksi ja joudun käymään senkin läpi, ja hyvin pärjään jo sen kanssa. Karua tää elämä. En sitten tiiä oisko helpompi jos olisivat kuolleet yhtäkkiä vai onko tää hitaan kuolemisen sivusta kattominen parempaa. 

Huolehdittavana samaan aikaan omat murkkulapset sekä vanhemmat. Vaihdevuosioireet päälle.

Kun olin lapsi, vanhemmat keskittyivät omiin uriinsa, ei riittänyt aikaa meille lapsille. Kun itse sain puolisoni kanssa lapsia, olivat itse loppusuoralla työelämässä ja jäivät sitten eläkkeelle. Ei kiinnostanut lapsenlapset, uran lopetus ja sen jälkeen matkustelu ja omat harrastukset menivät näiden edelle. Nyt vanhoina ja kremppaisina soittelevat välillä monta kertaa päivässä ja saa kuunnella h*vetinmoista huutoa puhelimessa, kun pitäisi välittömästi lähteä töistä auttamaan jossain diipadaapajutussa. Jos normaalisti pyytäisivät apua, niin varmaan auttaisin, mutta nyt kyllä passaan auttamisrallin ja autan sen sijaan omia lapsiani.