Lue keskustelun säännöt.
Kyllästynyt ja pettynyt mieheen
27.05.2022 |
Nyt alkaa olla mitta täynnä. Välillä havahdun ihmettelemään, että miks ihmeessä vielä oon ton miehen kanssa. Tuntuu, että joka päivä se jollain tavalla saa mun hermot riekaleiksi. Vai onko vika sitten vaan minussa, en tiedä. Kertokaa, jos teillä on vastaavia kokemuksia. Ja kommentoikaa muutenkin, jos jaksatte lukea.
Ollaan siis oltu yhdessä nyt jo yli 10 vuotta. On yhteinen talo ja yksi pieni lapsi.
Nyt on tilanne se, että en saa mieheltä oikein minkäänlaista henkistä tukea mihinkään asiaan. Aina se vaan jaksaa jauhaa, että hän maksaa kaiken ja käy töissä. Olen siis itse nyt vielä hoitovapaalla. Mutta yhtälailla maksan esimerkiks kauppareissuja ja lapsen vaatteita, tarvikkeita ynnä muuta.
Mies ei tunnu ymmärtävän mua enää ollenkaan. Aina on vaan raha raha raha. Nyt oon ruennu puhumaan siitäkin, mitä haluaisin hoitovapaan päätyttyä tehdä. Oon miettinyt opiskelua ja sen myötä ammatin ja työn vaihtoa. En saanut siihenkään mitään kannustusta. Mun pitäis vaan jatkaa samassa paskatyössä, missä olen ollut ennen lapsen syntymääkin.
Mies ei oikein ikinä halua viettää aikaa perheen kesken. Kaverit ja baareissa ja muualla käynti menee edelle. Kaikki muu on "vaan kotona istumista", hänen sanoin.
Itselle olisi mukavaa, että voitais lapsen kanssa tehdä yhdessä kaikkea. Nyt se on vaan sitä, että minä teen ja suunnittelen lapsen kans tekemistä.
Ero on mielessä lähes joka päivä. On alkanu tuntua siltä, että en jaksa enää miellyttää muita. Aina vaan ajattelen, että mitä joku muu ajattelee. Haluan lopettaa sen ja keskittyä vain ja ainoastaan itseeni ja lapseeni. Tuntuu vaan niin vaikealta esimerkiks rueta etsimään omaa asuntoa. Siinä on niin paljon mietittävää. Ja pitäisi ajatella lastakin.
En tiedä. Mitä ihmettä teen? Miten tästä voi nousta ylöspäin?
Kommentit (21)
Perheen hankkiminen on aina huono idea. Parempi olla sinkku ja panna menemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tukehdutat ne yöllä
Älä sano tuollaisia edes vittuillaksesi. Ällöttävää puhetta. Häpeäisit.
Mä kannustaisin eroamaan. Rohkeutta se vaatii, mutta voi lopulta osoittautua elämäsi parhaaksi päätökseksi. Lapsi sopeutuu hyvin kun on vielä pieni.
Kaikki järjestyy. Samalla annat mahdollisuuden uusille asioille elämässäsi - uudelle rakkaudelle ja työlle.
Niin.
Tuossa on kaksi erillistä asiaa. Ainakin kaksi. Sinun suunnitelmasi ja suhde mieheesi.
Sitten on miehen omat suunnitelmat ja suhde sinuun.
Ja teillä on yhteinen perhe.
Tuollainen vaihe on mahdollisuus.
Kyllä sen voi puhua auki ja kokeilla eri asioita.
Tärkeintä olisi puhu ja kuunnella ja puhua. Ei kannata pantata ajatuksia eikä tunteita. Puhukaa niistä.
Minua turhauttaa.
Kun puhuu, antaa mahdollisuuden toiselle ja mahdollisuuden itselleen.
Mahdollisuuden ymmärtää.
Sitten on helpompi alkaa ratkoa asioita ja sitten puhumista vaan jatketaan.
Kuulostat myös uupuneelta.
Voimia ja lepoa.
Tuo, että kuulostan myös uupuneelta, on kyllä täysin totta! Oon ollut tosi väsynyt, sekä fyysisesti että henkisesti. Mies on nukkunut jo pitkään eri huoneessa, joten ei oo ollut itsellä mahdollisuutta esimerkiks jäädä aamulla nukkumaan tai muuten vaan makoilemaan, vaikka olisin nukkunut yön huonosti. Nousen aina samaan aikaan kuin lapsikin.
Usein hermostun pienistäkin asioista. Sitten jälkeenpäin harmittaa. Jotenkin on vaan kaikki menny niin yli. Stressaan ihan älyttömistäkin asioista, jotka ei toisia hetkauta lainkaan. Ja siitä taas uupumus kasvaa, kun tuntuu että en jotenkin täytä vaatimuksia.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies ei tosiaan ole sellainen ihminen, joka varsinaisesti puhuu tai avautuu mistään. Oon pari kertaa tässä sanotaanko kuluneen vuoden aikana yrittänyt ottaa puheeksi tämän tilanteen. Aina ne keskustelut menee siihen, että mies puolustelee itseään ja kääntää asiat niin, että "sinä aina" ja "sinä et ikinä". Ei vaan suostu ymmärtämään minun mielipidettä.
Siksi tuntuu, että ahdistaa jo pelkkä ajatuskin miehen kans puhumisesta. Ei siitä vaan tunnu tulevan mitään. Oon ihan umpikujassa. Toisaalta en haluais luovuttaa, mutta toisaalta taas houkuttaisi sellainen elämä, jossa saisin itse päättää ilman että pitää ajatella toisten mielipiteitä. Tai että pitää miellyttää muita. En tiedä, onko sellainen mahdollista tässä suhteessa.
Ap
Iso asia on myös ero. Teillä on talo ja mies käy työssä, onko niin että hän on myös väsynyt ja stressissä?
Aina ei kaikki ajat elämänvirrassa ole niin seesteisiä että eikö jotain kränkkää ole ilmassa ja teoissa?
Onko nyt elinpiirisi niin pieni että se tuo vain tuskastumista asioihin pienten lasten kanssa?
En kannataisi eroa tässä vaiheessa, kaikki ei voi olla miehen syytä, anteeksi kun kirjoitan näin ronskisti mutta kaikkeen kyllä tarvitaan kaksi osapuolta. Täällä toitetaan eroa heti kun sukset meinaa mennä ristiin, en tajua sitä, onko ihmiset niin yksille napille tehty että heti vaan eroamaan, eron jälkeen elämä ei ole niin herkkua kun luulee, mitä olen kuullut?? Olen itse ollut naimisissa 51 vuotta tänä vuonna ja olen kyllä kokenut ylä - ja alamäet, ihan eroamatta, Kaikkea ei tarvii sietää mutta selvitettävä asiat kyllä on.
Mieheni oli äitinsä narussa 15 vuotta naimisiin menon jälkeen ja oli vielä alkoholisti jos olikin virkanainen, sain kuulla kaikki mahdolliset haukkumanimet niin anopin kun miehen suustakin kun akka vihasi minua.
Sotki kaikki opiskeluni edellisinä iltana ennen tenttejä, juotti ukkoni räkäkänniin ja en saanut nukkua koko yönä kun hän tuli kotiin rähjäämään. Vain kuolema anopin toi rauhan kotiini, hoidin lapset, kävin työssä opiskelin hyvin arvosanoin, ukko joi tuurijuoppona, mutta nyt toisaalta on elämä nyt mennyt mukavasti, 20 vuotta kun lapset kasvoi aikuiseksi, kun ajattelen miksi en eronnut, vaikka käskettiin ystäviltä ja äidltäkin, ehkä tämä luonteeni piirre. Olisi ollut rikkaita ottajia vaikka kuinka ja rahastakaan ei ole ollut hirveää pulaa, töitä tein 45 vuotta, mutta kirjoitan tämän vain siksi että mietit asiaa, näkisin että pääsette vielä yhteisymmärrykseen kun haluatte, näen miehen olevan alakuloinen ja yksinäinen kaikesta huolimaatta. Eikä aina ruoho ole vihreämpää aidan takana, miehesi rakastaa sinua kaikesta huolimatta.
Olen kirjaa tehnyt elämästäni, ja siitä mitä olen saanut kokea, esim. muille opiksi, en ole katkera eikä mieheni pettänyt minua mutta järjesti nuorena sellaisen elämän äitinsä kanssa että joku olisi lähtenyt ovet paukkuaen eka vuonna kun olimme naimisissa.
Toivottavasti et loukkaannu kun suoraan kirjoitin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies kuulostaa alistavalta. Toivon että hankit oman asunnon ja lähdet opiskelemaan ja rakentamaan omaa elämää. Pienen lapsen kanssa pärjää aluksi vaikka yksiössä, kaksiossa vanhemmankin lapsen kanssa. Itse asuin taaperon kanssa 20 m2 yksiössä puoli vuotta ja ihan hyvin pärjättiin. Muutto kaksioon oli myöhemmin vielä parempi tietysti ja siinä voi asua ihan koko ajan, jos haluaa edullisen asunnon. Usko pois, sä pärjäät omillasi paremmin kuin huonossa suhteessa! Mukavaa kesän alkua sinulle ja uskalla tehdä päätöksiä, äläkä jää huonoihin oloihin vain tottumuksesta.
Vierailija kirjoitti:
Iso asia on myös ero. Teillä on talo ja mies käy työssä, onko niin että hän on myös väsynyt ja stressissä?
Aina ei kaikki ajat elämänvirrassa ole niin seesteisiä että eikö jotain kränkkää ole ilmassa ja teoissa?
Onko nyt elinpiirisi niin pieni että se tuo vain tuskastumista asioihin pienten lasten kanssa?
En kannataisi eroa tässä vaiheessa, kaikki ei voi olla miehen syytä, anteeksi kun kirjoitan näin ronskisti mutta kaikkeen kyllä tarvitaan kaksi osapuolta. Täällä toitetaan eroa heti kun sukset meinaa mennä ristiin, en tajua sitä, onko ihmiset niin yksille napille tehty että heti vaan eroamaan, eron jälkeen elämä ei ole niin herkkua kun luulee, mitä olen kuullut?? Olen itse ollut naimisissa 51 vuotta tänä vuonna ja olen kyllä kokenut ylä - ja alamäet, ihan eroamatta, Kaikkea ei tarvii sietää mutta selvitettävä asiat kyllä on.
Mieheni oli äitinsä narussa 15 vuotta naimisiin menon jälkeen ja oli vielä alkoholisti jos olikin virkanainen, sain kuulla kaikki mahdolliset haukkumanimet niin anopin kun miehen suustakin kun akka vihasi minua.
Sotki kaikki opiskeluni edellisinä iltana ennen tenttejä, juotti ukkoni räkäkänniin ja en saanut nukkua koko yönä kun hän tuli kotiin rähjäämään. Vain kuolema anopin toi rauhan kotiini, hoidin lapset, kävin työssä opiskelin hyvin arvosanoin, ukko joi tuurijuoppona, mutta nyt toisaalta on elämä nyt mennyt mukavasti, 20 vuotta kun lapset kasvoi aikuiseksi, kun ajattelen miksi en eronnut, vaikka käskettiin ystäviltä ja äidltäkin, ehkä tämä luonteeni piirre. Olisi ollut rikkaita ottajia vaikka kuinka ja rahastakaan ei ole ollut hirveää pulaa, töitä tein 45 vuotta, mutta kirjoitan tämän vain siksi että mietit asiaa, näkisin että pääsette vielä yhteisymmärrykseen kun haluatte, näen miehen olevan alakuloinen ja yksinäinen kaikesta huolimaatta. Eikä aina ruoho ole vihreämpää aidan takana, miehesi rakastaa sinua kaikesta huolimatta.
Olen kirjaa tehnyt elämästäni, ja siitä mitä olen saanut kokea, esim. muille opiksi, en ole katkera eikä mieheni pettänyt minua mutta järjesti nuorena sellaisen elämän äitinsä kanssa että joku olisi lähtenyt ovet paukkuaen eka vuonna kun olimme naimisissa.
Toivottavasti et loukkaannu kun suoraan kirjoitin.
Tuo on sinun ja vain sinun elämäsi. Onneksi olkoon, että nyt kaikki on hyvin. Ei tuota voi kuitenkaan suositella kenellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Iso asia on myös ero. Teillä on talo ja mies käy työssä, onko niin että hän on myös väsynyt ja stressissä?
Aina ei kaikki ajat elämänvirrassa ole niin seesteisiä että eikö jotain kränkkää ole ilmassa ja teoissa?
Onko nyt elinpiirisi niin pieni että se tuo vain tuskastumista asioihin pienten lasten kanssa?
En kannataisi eroa tässä vaiheessa, kaikki ei voi olla miehen syytä, anteeksi kun kirjoitan näin ronskisti mutta kaikkeen kyllä tarvitaan kaksi osapuolta. Täällä toitetaan eroa heti kun sukset meinaa mennä ristiin, en tajua sitä, onko ihmiset niin yksille napille tehty että heti vaan eroamaan, eron jälkeen elämä ei ole niin herkkua kun luulee, mitä olen kuullut?? Olen itse ollut naimisissa 51 vuotta tänä vuonna ja olen kyllä kokenut ylä - ja alamäet, ihan eroamatta, Kaikkea ei tarvii sietää mutta selvitettävä asiat kyllä on.
Mieheni oli äitinsä narussa 15 vuotta naimisiin menon jälkeen ja oli vielä alkoholisti jos olikin virkanainen, sain kuulla kaikki mahdolliset haukkumanimet niin anopin kun miehen suustakin kun akka vihasi minua.
Sotki kaikki opiskeluni edellisinä iltana ennen tenttejä, juotti ukkoni räkäkänniin ja en saanut nukkua koko yönä kun hän tuli kotiin rähjäämään. Vain kuolema anopin toi rauhan kotiini, hoidin lapset, kävin työssä opiskelin hyvin arvosanoin, ukko joi tuurijuoppona, mutta nyt toisaalta on elämä nyt mennyt mukavasti, 20 vuotta kun lapset kasvoi aikuiseksi, kun ajattelen miksi en eronnut, vaikka käskettiin ystäviltä ja äidltäkin, ehkä tämä luonteeni piirre. Olisi ollut rikkaita ottajia vaikka kuinka ja rahastakaan ei ole ollut hirveää pulaa, töitä tein 45 vuotta, mutta kirjoitan tämän vain siksi että mietit asiaa, näkisin että pääsette vielä yhteisymmärrykseen kun haluatte, näen miehen olevan alakuloinen ja yksinäinen kaikesta huolimaatta. Eikä aina ruoho ole vihreämpää aidan takana, miehesi rakastaa sinua kaikesta huolimatta.
Olen kirjaa tehnyt elämästäni, ja siitä mitä olen saanut kokea, esim. muille opiksi, en ole katkera eikä mieheni pettänyt minua mutta järjesti nuorena sellaisen elämän äitinsä kanssa että joku olisi lähtenyt ovet paukkuaen eka vuonna kun olimme naimisissa.
Toivottavasti et loukkaannu kun suoraan kirjoitin.
En tietenkään loukkaannu, kyllä kaikki mielipiteet ovat tervetulleita.
Tosiaan siitä olen samaa mieltä, että varmasti on minussakin vikaa, jos miehessäkin. Ja olen itsekin aina ajatellut, että miks ihmiset eroaa niin helposti. Tosin nyt kun on tämä tilanne itsellä, niin alan ymmärtää myös niitä eronneita ihan eri tavalla.
Vaikka tosiaan itsessäni on varmasti myös vikaa, niin näkisin kuitenkin, että itse oon myös yrittänyt saada selvitettyä asioita. Kun taas miehen puolelta ei yritystä sellaiseen tule. Ja alkaa itselläkin hiipua halut asioiden selvittämiseen, kun mies on vain kuin mitään ei olisi vialla. Ja alkaa sitten puolestaan syytellä minua, että "mikä sulla taas on".
Joku kirjoitti aiemmin, että terapiakin voisi olla vaihtoehto, jos mies vain suostuu. Oon monesti miettinyt, että ulkopuoliselle keskustelu vois olla ainakin itselle hyvä asia. Kun ei oikein muuten ole ketään, kelle voisin puhua tästä ja kaikista muista asioista. Siksi aloin kirjoittamaan tästä tännekin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No oletteko keskustelleet asiasta? Mies ei välttämättä näe omassa toiminnassaan mitään väärää ja on stressaantunut perheen elättämisestä. Keskustelkaa ja selitä hänelle miten tarvitset tukea ja olet myös valmis antamaan sitä hänelle.
Vierailija kirjoitti:
Mies ei tosiaan ole sellainen ihminen, joka varsinaisesti puhuu tai avautuu mistään. Oon pari kertaa tässä sanotaanko kuluneen vuoden aikana yrittänyt ottaa puheeksi tämän tilanteen. Aina ne keskustelut menee siihen, että mies puolustelee itseään ja kääntää asiat niin, että "sinä aina" ja "sinä et ikinä". Ei vaan suostu ymmärtämään minun mielipidettä.
Siksi tuntuu, että ahdistaa jo pelkkä ajatuskin miehen kans puhumisesta. Ei siitä vaan tunnu tulevan mitään. Oon ihan umpikujassa. Toisaalta en haluais luovuttaa, mutta toisaalta taas houkuttaisi sellainen elämä, jossa saisin itse päättää ilman että pitää ajatella toisten mielipiteitä. Tai että pitää miellyttää muita. En tiedä, onko sellainen mahdollista tässä suhteessa.
Ap
Minäkin olen luonnostani kiltti ihminen, mutta mieheni kanssa keskustellessa olen joutunut ottamaan aika tiukan linjan. Sano sinäkin ihan suoraan, että nyt on minun aika puhua, älä keskeytä, vaan yritä kuunnella. Ja sitten mies voi omalla vuorollaan kertoa ongelmansa. Yrittäkää ymmärtää toisianne ja keksiä ratkaisu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En näe tuossa mitään kovinkaan monimutkaisia ongelmia. Mies ei halua olla perheensä kanssa ja elää sinkkuelämää ja sinä olet hänen lompakollaan. Pelkää että alat opiskella ja olet vielä pidempään elättinä. Sinä et taas käsitä miksi olet sitoutumiskyvyttömän pikkupojan kanssa jolle perhe ja vaimo on riippakivi. Vastaus on, erotkaa. Se on ainoa tapa millä kumpikin saa sen mitä haluaa.
Se miehen työ voi olla ***vetin raskasta ja stressaavaa oikeasti.
Sano ajoissa ja lähe vetään. Olisin itsekin miehenä aikanaan ollut tyytyväinen, kun olisi ajoissa sanottu että ei tästä tule mitään. Nyt jäi talovelat ja elatusmaksut niskoille.
Miksi tarvitset toisen tukea päätöksiisi? Itsellä ainakin olisi monet asiat jääneet toteuttamatta, jos niihin olisi pitänyt olla puolison suostumus. Miten mies käyttäytyi ennen lasta? Ei kai lapsen syntymä niitä menohaluja laukaise, vaan kai ne on olleet jo?
Vierailija kirjoitti:
No oletteko keskustelleet asiasta? Mies ei välttämättä näe omassa toiminnassaan mitään väärää ja on stressaantunut perheen elättämisestä. Keskustelkaa ja selitä hänelle miten tarvitset tukea ja olet myös valmis antamaan sitä hänelle.
JA miehenä sellainen vinkki että selitä hänelle miltä sinusta tuntuu ja millaisessa suhteessa elätte, mutta älä odota häneltä välttämättä heti syvää introspektiota ja ratkaisuja. Itse ainakin prosessoin tällaisia päivän-pari ennenkuin saan ajatukset sanoitettua.
Jos miehesi on fiksu niin kyllä hän tällaisia asioita alkaa pohtimaan. Jos ei, niin sitten tilanne on mielestäni aika selvä.
Vierailija kirjoitti:
Miksi tarvitset toisen tukea päätöksiisi? Itsellä ainakin olisi monet asiat jääneet toteuttamatta, jos niihin olisi pitänyt olla puolison suostumus. Miten mies käyttäytyi ennen lasta? Ei kai lapsen syntymä niitä menohaluja laukaise, vaan kai ne on olleet jo?
En tietenkään miehen suostumusta tarvitse, mutta itselle ainakin toisen tuki on tärkeää. Tiedän, että jos teen eri tavalla kuin mitä mieltä mies on, niin saan sitten kuunnella valitusta aiheesta. Ei sekään mukavaa ole.
Ja tosiaan lapsen jälkeen menohalut ovat mielestäni miehellä kasvaneet. Ennen lapsen syntymää se myös kyllä kulki yhtälailla omissa menoissaan, mutta silloin se ei mua itseä niin ehkä haitannut. Nyt kun on yhteinen lapsi, niin ainakin itsellä on se oletus että se myös hoidetaan yhdessä. Nyt se vastuu on jäänyt vain mulle.
Ap
Lyö paperille kylmästi plussat ja miinukset ja tee siitä sitten päätökset, että kannattaako jäädä suhteeseen, josta "ei saa mitään". Tää palsta kehoittaa jättämään se sika, mutta yhteinen sävel voi löytyä terapiasta, jos saat roudattua ukon sinne.