Vastapainoksi hyvälle eroketjulle: Mikä sinun avioliitostasi tekee onnellisen ja kestävän?

mitä olit viestiisi vastannut.

Lyhennetysti voisi sanoa, että eletään niin että ajatellaan toisen parasta ja yhteistä etua. Kuten sanoit, emme mekään tässä aina onnistuv vaikka perusvireenä se on ollut aina suhteessamme.



Yli 20 vuoden akan, jonka olemme olleet yhdessä, on tapahtunut ikäviäkin asioita (yksi pettäminenkin), mutta olemme ne selvittäneet ja ne ovat ihme kyllä vain vahvistaneet suhdettamme ja vieneet sen realistisemmalle tasolle, niin että voimme molemmat olla vielä enemmän omia itsejämme.

+ samanlainen huumorintajua ja arvomaailma. Ja se, ettei toiselta vaadita täydellisyyttä: mieheni tuppaa jättämään likaiset sukkansa lattialle, minä taas unohtelen laittaa esim. kynsisakset oikealle paikalleen käytön jälkeen ja näistä asioista ei nalkuteta kun ei niillä oikeasti ole väliä parisuhteen kannalta.

Meillä tällaisia asioita ovat mm. molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus, tilan antaminen, reiluus ajankäytössä, toisen mielipiteen kysyminen ja kunnioittaminen, nalkutuksen ja haukkumisen välttäminen sekä yhteen hiileen puhaltaminen.

Emme tietenkään onnistu näissä asioissa aina, mutta tällainen on suhteemme perusvire.

ja kyllä kai se suhde perustuu siihen, että toiseen voi luottaa, kunnioitamme molemmat toisiamme, kuulumme samaan uskontoon ja olemme uskovia,meillä on melkein samat käsitykset lasten kasvattamisesta... jne :) Ihan perusjuttuja varmaan.

meillä

*molemminpuoleinen kunnioitus ja arvostus

*100%:sti toimiva luottamus

*avoimuus ja ehdoton rehellisyys

*tunteista puhutaan, ja niitä myös näytetään

*samanlainen huumorintaju

*emme estele toisen menoja

*ei nalkutusta turhista asioista

*vietämme aikaa myös kaksistaan, ilman lapsia (joita 3)

*yhteiset harrasteet (joita nyt tosin just ei ole, kun lapset pieniä, mutta aiemmin oli, ja tarkoitus on harrastaa lasten vartuttua)



Yhteiseloa takana 16 v, ja yhäkin onnellisina.

On ollut vaikeitakin hetkiä, mutta kaikesta ollaan selvitty, enkä usko, että välillemme enää mitään järin pahempaa voi tulla mitä tähän mennessä ei olisi ollut.

ja flirtti arjessä,helliminen ja huomioiminen. kahden keskeinen aika.



Hymyileminen ja koittaa olla tiuskimatta,joskus tämä tiuskimis asia minulle vaikeaa,olen vähän tuittu mutta koitan vähentää kokoaja :D ja se että jos riitaa niin aina jossain vaiheessa,lopuksi kuitenkin se selvitetään. molemmilla omaa aikaa,annan miehen mennä baariin tai kavereita moikkaamaan ja minä taas saan yksin mennä vaateostoksille tai kaverille tms

yhteinen ja oma aika, yhdessä nauraminen, hyvä seksi, luja rakkaus

Meillä tulee tosin vasta 5 vuotta avioliittoa täyteen piakkoin, eli aika lyhyt liitto vielä. Lapsia on kaksi, ja joskus ollaan puhuttu, että ihmisinä me ollaan aika erilaisia, sen verran erilaisia, että jos näitä lapsia ei olisi, tuskin olisimme koskaan edes yrittäneet rakentaa tästä toimivaa parisuhdetta.



Mun mieheni on vähän erakkoluonteinen, minä taas suht sosiaalinen. Minä tykkään käydä ulkona syömässä, kahviloissa, ostoksilla, tapaamassa ystäviä jne., mies taas viihtyisi aina kotosalla ja sanoo hiukan ahdistuvansa etenkin vieraassa seurassa. Hänen on vaikea keksiä puhuttavaa puolituttujen tai tuntemattomien kanssa, minä taas juttelen luontevasti ventovieraillekin. Mieheni on aina rauhallinen, hermostuu vain hyvin harvoin eikä oikeastaan (minun näkökulmastani) osaa edes riidellä. Ylipäänsä mieheni tunteiden ilmaisut ovat aika vaisuja, harvemmin pystyy edes sanomaan, onko hän iloinen, vihainen, surullinen, onnellinen vai jotakin siltä väliltä. Ei hän aina taida tietää sitä itsekään. Minulta riitely sujuu varsin railakkaasti jopa yksin, ja tunteiden ilmaisuni ovat hyvin voimakkaita. Kun suutun, se todellakin on kaikille selvää, eivätkä rakkaudenosoituksenikaan jää kellekään epäselväksi.



Mutta esikoisen myötä päätimme, että ainakin meidän on yritettävä rakentaa ehjä ja rakastava perhe, jossa lapsen on hyvä kasvaa, olla ja elää (ja tietysti aikuistenkin). Joku sanoisi sitä kulissin rakentamiseksi, mutta ei se sitä ole. Me olemme löytäneet sitä kautta keskinäisen kunnioituksen, arvostuksen ja rakkauden, muuten emme olisi toista lasta edes ajatelleet. Olemme opetelleet suvaitsemaan toisen erilaisuutta, ymmärtämään sitä ja antamaan sille tilaa, sekä tajuamaan, että minä voin täydentää mieheni vajavaisuuksiani, ja hän puolestaan täydentää minun vajavaisuuksiani. Kun minulla palaa pinna lasten kiukutteluihin, mieheni ottaa tilanteen hoitaakseen ylimaallisella rauhallisuudellaan, ja minä organisoin kyläilyt ja muut tavallisesta kotiarjesta poikkeavat jutut. Uskomme myös, että kasvaessaan lapsemme kyllä huomaavat meidän erilaisuutemme, ja oppivat sitä kautta hyväksymään ihmisten erilaisuuden, ja tajuavat sen olevan normaalia ja tavallista.



On toki meilläkin riitamme, ja usein ne koskevat juuri näitä meidän eroavaisuuksiamme. Minä nalkutan siitä, ettei mies koskaan järjestä oma-aloitteisesti mitään kodin ulkopuolella olevaa toimintaa, ja mies nalkuttaa siitä, että tunnetilani heittelevät niin voimakkaasti. Tai minä nalkutan siitä, ettei miehen mielialasta tiedä kysymättä, ja hän nalkuttaa siitä, että mun pitäisi aina olla tekemässä jotakin, etten voi vaan olla paikallani ja rauhoittua. Mutta kaiketi meillä on myös rakkautta toistemme välillä, tahtoa ylläpitää yhteistä päätöstä tehdä kaikkemme perheemme eteen sekä tarpeeksi epäitsekkyyttä, koska tähänkin asti on selvitty, ja eteenpäin on edelleen tarkoitus jatkaa.

Meillä tulee tosin vasta 5 vuotta avioliittoa täyteen piakkoin, eli aika lyhyt liitto vielä. Lapsia on kaksi, ja joskus ollaan puhuttu, että ihmisinä me ollaan aika erilaisia, sen verran erilaisia, että jos näitä lapsia ei olisi, tuskin olisimme koskaan edes yrittäneet rakentaa tästä toimivaa parisuhdetta.

olla yhdessä vielä lasten poismuuton jälkeen?

- Saunotaan joka ilta yhdessä. Yllättävän hyvä asia, tulee puhuttua, harrastettua seksiä, hierottua tms.

- Yhteistä huumoria, huomioimista

- Arjen sietämistä yhdessä



yhdessä siis reilut 15v ja 2 pientä lasta.

suurimman osan edellä luetelluista asioista jotka pitää liiton onnellisena.



Lisään voimakkaan tahtotilan. Auttaa niistä vaikeista ajoista yli.



Toisen vilpitön ihailu (älyn, ulkonäön ja erilaisten taitojen suhteen) on olemassa myös.



nimim.10 vuotta tulee täyteen, juhlimme edelleen rakkautta tulvillaan.

Sekä samanlaiset arvot.

olla yhdessä vielä lasten poismuuton jälkeen?

koska nyt me ollaan perhe, jossa on lapsia, ja tullaan olemaan sitä vielä ainakin 17 vuotta (mikäli kuopus muuttaa kotoa 18-vuotiaana), ellei lapsia satu siunaantumaan vielä lisää. Tarkoituksena ei kyllä ole enempää tehdä, mutta sekä minä että mieheni tiedämme, että aina elämä ei suju kuten suunnitellaan.

Mutta ainakaan minä en osaa enää kuvitella, millaista elämä oikeasti olisi ilman miestäni. En osaa kuvitella, mitä tekisin iltaisin, jos en voisi käpertyä sohvalle mieheni viereen. Luultavasti kuolisin aika pian myös nälkään, koska en viitsisi tehdä ruokaa "vain" itselleni. Ja toisaalta, kuten kirjoitin, me kyllä rakastamme, arvostamme ja kunnioitamme toisiamme, mutta olemme huomanneet sen vasta sen myötä, että olemme tietoisesti päättäneet yrittää rakentaa toimivan parisuhteen ja perheen. Ei meistä kumpikaan tahdo tässä liitossa hampaat irvessä olla, ja jos jommasta kummasta alkaa tuntua siltä, että tämä on vastentahtoista, pelkästään lasten vuoksi tapahtuvaa kulissia, sitten mietitään asiat uusiksi. Mutta sen verran hyvin meillä kuitenkin sujuu, että ihan hiljattain vietimme yhdessä yön hotellissa ihan kaksistaan lasten ollessa kotona mummon hoidossa.

"molemminpuolinen arvostus", "tilan antaminen", "toisen mielipiteen kuunteleminen" jne. - Ihan kuin jostain amerikkalaisesta parisuhdeoppaasta.



Ne ovat kuitenkin aivan samoja asioita, joita listaisin oman nykyisen, toimivan, suhteeni peruspilareiksi (ja olen siis ollut aiemmin ei-toimivassa suhteessa ihan liian monta vuotta!). Eivät ne ole vain sanahelinää.



Nykyisessä suhteessani siis IHAN AIKUISTEN OIKEASTI keskustellaan asioista: Yritetään ilmaista omat tunteet ja tuntemukset siten, että toinen ymmärtää ja toisaalta yritetään ihan tosissaan KUUNNEELLA sitä toisen näkökulmaa niin, että voidaan sitä ymmärtää. - Sitten siltä pohjalta, ristiriitatilanteissa, yritetään yhdessä neuvotella ratkaisu, jonka kanssa molemmat voivat elää ja olla tyytyväisiä (eli kompromissi). Ristiriitatilanteissa ei olla taisteluasemissa toista vastaan, vaan taisteluparina yhdessä. Kuulostaa tyhmältä, mutta tarkoittaa sitä, että arki koetaan yhteiseksi, ja jos se ei toimi, on yhteinen asia miettiä, miten saadaan se toimimaan MOLEMMILLE. Ei siis tarvitse hyökätä toista vastaan tai puolustaa omaa näkökulmaansa, kun lähtöoletus on, että toistakin kiinnostaa sinunkin näkökulmasi ja hyvinvointisi.



Ja nalkutuksen ja mäkätyksen välttäminen, se on oikeastaan ihan helppoa, kun siihen tosissaan asennoituu ja pyrkii käytöksessään: Kaiken voi sanoa niin monella eri tavalla.

Esimerkiksi kireään ja nalkuttavaan sävyyn: "Sä et hemmetti IKINÄ muista sulkea vaatehuoneesta valoja. AINA ne palaa kun mä tulen kotiin, vaikka mä olen MILJOONA kertaa sanonut. Etkö ymmärrä, että se on sähkön tuhlausta ja energian tuhlausta ja rahojen tuhlausta!!!" tai sitten vaikka huumorilla lempeästi: "Kultaiseni, tiedäthän, että rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet, mutta arvaapa mitä: rakastaisin sinua VIELÄ ENEMMÄN, jos ihan oikeasti yrittäisit muistaa nuo vaatehuoneen valot sammuttaa töihin lähitessäsi."



(Itse muuten kokeilin jälkimmäistä oman valot aina päälle unohtavan mieheni kohdalla, ja arvatkaapa mitä: valot on tämän jälkeen miltei aina muistettu sammuttaa. Asiasta "huomauttamista" myös seurasi kevyt nauru ja pusuttelua, ei hampaiden kiristelyä.)



Ja sitten tuo oma tila parisuhteessa: kun luottamus toimii, voi ihan hyvillä mielin suhtautua toisen kaveri-iltoihin, harrastuksiin ja matkoihinkin postiivisesti. - Ei aikuisessa tasavertaisessa suhteessa tarvitse pyydellä lupia omiin tekemisiin tai edes vääntää kättä "reilusta ajankäytöstä". Meillä ainakin tehdään asioita yhdessä perheenä, yhdessä pariskuntana ja myös erikseen yksilöinä kumpikin omalla tahollaan siten, että koko homma pysyy tasapainossa: omaa aikaa, yhteistä aikaa ja perheaikaa on kaikkia sopivassa suhteessa.



Itse lisäisin ap:n reseptiin vielä yhden tekijän, joka meillä pitää suhdetta elinvoimaisena: molemminpuolinen huomiointi ja hellyydenosoitukset.

Kuka käski, että romanttisten ja eroottisten pienten eleiden ja kosketusten pitää loppua jossain parin yhteisen vuoden tietämillä? - Meillä ainakin pussaillaan, halaillaan, kehutaan toista, kosketetaan vaivihkaa eroottisesti lasten selän takana, ostetaan toista ilahduttavia pieniä lahjoja säännöllisen epäsäännöllisesti ja muutenkin huomioidaan toinen jatkuvasti arjessa.



Ja tällä pitkällä sepostuksella en nyt yritä asettua kenenkään yläpuolelle tai alleviivata liittomme erinomaisuutta. Toivottavasti ehkä kuitenkin antaa ajattelemisenaihetta joillekin suhteissaan epätyytyväisille. Itse hukkasin vuosia huonossa liitossa, jossa minua ei arvostettu enkä itse osannut toimia kunnioittavasti. Ei ollut YHTEISTYÖTÄ vaan jatkuva vastakohta-asettelu. Nykyisessä liitossani ymmärrän, ettei missään nimessä kannata tyytyä tai omassa toiminnassaan pyrkiä mihinkään muuhun kuin onnelliseen liittoon. Sellainenkin nimittäin on mahdollista pitkälläkin aikavälillä!