Mitä, jos ette oikeasti olekaan olemassa?

sitte jatkan kuvittelua

Ehkäpä on noin. Mutta eihän siihen sitten voi vaikuttaa mitenkään, joten miksi se häiritsisi?

Tuo oli lapsena lempifantasiani. Samoin se, että maailmamme olisi vain sellainen jonkun isomman olennon minikokoinen pyöreä pallo planeettoineen sellaisessa vitriinissä ja olisimme koekaniineita.

Myös mikroskooppisen pienet ja kehittyneet miniplaneetat jossain omalla planeetallamme muurahaispesäksi naamioituneena tai merten syvyyksissä olivat fantasioissani ja seikkailut niissä.

Näin aikuisena minulla on tosi usein olo, että seuraan omaa elämääni ja tekemisiäni ulkopuolisena tarkkailijana, mutta se on sitten varmaankin ihan toinen juttu.

Normaalia introvertille lievästi ehkä autistiselle erakkohenkilölle joka silti näennäisen sosiaalinen

No, jos en ole oikeasti olemassa, niin onpa tämä elämän kärsimysnäytelmä aika todenmukainen hallusinaatio. Täytyy nipistä itseään... nips ... ei auta. Arkinen ja puuduttava kurjuus jatkuu edelleen. Loputon painajainen?

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Eräs älykäs ihminen kertoi eläneensä vuosia siten, että hänen mielensä taustalla jäyti solipsismi vaihtoehtoisena todellisuuskäsityksenä. Aina esim. muiden ihmisten kanssa jutellessaan hän piti mahdollisena, etteivät ne muut ole olemassa hänen mielestään riippumattomina, todellisina olentoina. Ymmärtääkseni se oli pakkoajatuksen kaltainen ongelma hänelle.

Varmaan rankkaa. Luulisi että siinä menettää kaiken motivaation olla muiden kanssa tekemisissä.

Kokemani kärsimys on niin kouriintuntuvaa, etten voi olla olematta.

Vaikka en välttämättä haluaisi, enää.

Vierailija kirjoitti:

Näin aikuisena minulla on tosi usein olo, että seuraan omaa elämääni ja tekemisiäni ulkopuolisena tarkkailijana, mutta se on sitten varmaankin ihan toinen juttu.

Kuulostaa dissosiaatiolta ja depersonalisaatiolta.