Millaisia teistä, joiden lapsuudenperheessä huudettiin mitä turhimmistakin asioista tuli?

Mulla sama. Vetäytyvä ja hiljainen. En sano mihinkään ei etten aiheuta hämminkiä ja pelkään kuollakseni et joku suuttuu mulle.

Omille lapsille en huuda, koska viesti menee perille huutamattakin.

Vetäytyvä ja hiljainen täälläkin. Välttelen jokaista konfliktia, enkä uskalla tuoda omia tarpeitani ilmi.

Vierailija kirjoitti:

Vetäytyvä ja hiljainen täälläkin. Välttelen jokaista konfliktia, enkä uskalla tuoda omia tarpeitani ilmi.

Joo  ja inhoan sitä, kun joku huutaa ja riitelee. En uskalla sanoa mitään vastaan. Välttelen sellaista.

Samanlainen huutaja tuli kuin isästäni.

Inhottaa aina jälkikäteen, kun jo lapsena pidin moista täysin eläimellisenä käytöksenä.

:(

Minusta tuli sellainen, etten kestä lasten (enkä aikuistenkaan) huutoa ja kiukuttelua yhtään, vaan vetäydyn aina paikalta mahdollisimman kauas, suljettuun huoneeseen.

Huutaja. Pidän ainoastaan huutoriitoja riitelemisenä. En edes tiedä miten riidellään sivistyneesti.

Ja mikä ristiriitaistaisinta, en osaa pitää vieläkään kunnolla puoliani ja suostun melkein mihin tahansa etten suututa ketään.

Vierailija kirjoitti:

Vetäytyvä ja hiljainen täälläkin. Välttelen jokaista konfliktia, enkä uskalla tuoda omia tarpeitani ilmi.

Sama tapaus täällä

pelokas, pelkään kaikkia konflikteja, pelkään äkillisiä liikkeitä ja uhkaavia ihmisiä ja jostakin syystä työn kautta olen kuintenkin hakeutunut kuuntelemaan noita samanlaisia ihmisiä ja katsomaan heitä silmät ymmyrkäisinä ja mietin miksi ihmiset käyttäytyy noin. Kai mulla on ollut joku alitajuinen tarve kohdata tuota ihmistyyppiä aikuisena ja sitä kautta terapioida itseäni ja yrittää selittää niitä hankalia tunteita mitä lapsena koin

Ihan tavallinen tuli. Uskallan kertoa mielipiteeni, en huuda muille. En ole äitini tai isäni.

Masentunut, arka, itsetuhoinen. Nytkin odottelen psyk sh vastaanottoa iltapäivällä. Siskostani, kultalapsesta, tuli menestyjä. On mielestään hyvästä perheestä, tekemisissä vanhempien kanssa mutta ei minun eikä perheeni kanssa. Olen kuulemma puhunut hänestä vanhemmille niin paljon pahaa. Mietin että olisi mahdotonta, miten olisin voinut kun hän oli ja on vanhempien silmissä täydellinen?

En uskaltanut koskaan kertoa mitään vanhemmilleni, koska pelkäsin huutoa. En uskaltanut edes kysyä isältäni yhtään mitään, koska hän oli äkkipikainen, muttei väkivaltainen. Minusta on tullut myös nössö ja yritän aina selvittää asiat keskustellen, enkä huutaen. Olen saanut useita kymmeniä kertoja mollauksia äidiltäni, kun en esimerkiksi mene huutamaan myyjälle, jos jokin tuote on tullut väärin kuittiin. Mitä helvettiä? Miksi menisin huutamaan niinkun hän? Aina nolotti olla sen kanssa kaupassa.

Vierailija kirjoitti:

Samanlainen huutaja tuli kuin isästäni.

Inhottaa aina jälkikäteen, kun jo lapsena pidin moista täysin eläimellisenä käytöksenä.

:(

Samaa vikaa. Toisaalta sekään ei ole hyvä että karttaa konflikteja tai ei uskalla näyttää tunteitaan. On tosi tärkeää että kaikkia tunteita on sallittua näyttää. En siis puolustele huutamistakaan, onhan se paskee. Jos huutaminen tapahtuu, on tärkeää pyytää anteeksi ja selittää miksi niin kävi. Ja yrittää kasvaa ihmisenä että osaisi ilmaista itseä paremmin. Tätä ei omassa kodissani tapahtunut koskaan.