Mulla on ahdistuneisuushäiriö

Luulin että lapsuuteni oli normaali. Miksi ei olisi ollut? Vanhempani ovat molemmat akateemisia, rahaa oli, ei koskaan fyysistä väkivaltaa. Monella mittarilla kaukaa katsottuna hyviä ihmisiä.

Opin lapsuudessa välttämään konflikteja ja miellyttämään ihmisiä. Isäni kanssa harjoittelin monesti koulujuttuja ja sessiot päättyivät monesti siihen, että itkin. Tästä isäni sai lisää vettä myllyyn, oli todella viileä, silleen että oletko vähän tyhmä kun et tajua. Tunteillani ei ollut väliä ja tunteitani ei huomioitu. Joko teet, tai itket ja teet. Äidilläni oli sen sijaan mielenterveysongelmia, kannattelin hänen mielenterveyttään, muistan myös tilanteita joissa en tullut hyväksytyksi tai en kokenut oloani rakastetuksi omana itsenäni.

Järkytys tajuta, että lapsuuteni ei sittenkään ollut se optimaalisin vaikka olin niin aina ajatellut. Koti oli tunne-elämältään epänormaali. Olen nyt kärsinyt ahdistuneisuudesta ja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Yritän selvitä. Mietin miksi musta tuli tällainen, veljeni on täysin normaali.