"Imetin ja itkin, että mitä olemme menneet tekemään" äidit kertovat, miltä tuntuu katua omaa lastaan

Kylläpäs Yle nyt tuuttaa näitä juttuja joissa lapsettomuus demonisoidaan ja ainut oikea vaihtoehto on elää lapsettomana avoimessa suhteessa samalla Onlyfansiin postaamalla.

Hyvä että näistä tunteista puhutaan. Äidit eivät uskalla/osaa hakea apua, jos näitä asioita ei tuoda esiin...

Mummina on käsittämätöntä, että puhutaan että katuu lapsen saamista ja asia on tabu.
Jokainen on päiviä kironnut että tuli hankittua nuo stnan kakarat, hormonihuuruissaan sitä itkee ja katuu jopa kotiinpaluuvaatteita, jotka vauvalle valitsi, vieläkin 30v myöhemmin muistan miten itkin miksi ostin 60cm vaatteet, joihin 48cm vauva hukkui. Myöhemmin kun oikein tappelivat olin monena päivänä valmis myymään tai jopa maksamaan että joku veisi lapset. Mutta ihme vouhotusta harvan katumus on lopullista ja koko aikaista.

Mistä ihmisille tulee käsitys että elämän kuuluu olla koko ajan kivaa? Varsinkin tässä lapsiasiassa, vauvan puklujen ja kakkojen siivoaminen päivästä toiseen on harvalle unelmien täyttymys. Sellasta se nyt vaan on, hyviä ja huonoja hetkiä, miksi sen myöntämistä pitää hävetä? Kyllä monia veetuttaa vaikka ammatinvalinta tai asuinpaikka välillä, niistä kuitenkin voi ihan avoimesti puhua.

Vierailija kirjoitti:

Mistä ihmisille tulee käsitys että elämän kuuluu olla koko ajan kivaa? Varsinkin tässä lapsiasiassa, vauvan puklujen ja kakkojen siivoaminen päivästä toiseen on harvalle unelmien täyttymys. Sellasta se nyt vaan on, hyviä ja huonoja hetkiä, miksi sen myöntämistä pitää hävetä? Kyllä monia veetuttaa vaikka ammatinvalinta tai asuinpaikka välillä, niistä kuitenkin voi ihan avoimesti puhua.

Jostain syystä ensimmäinen kokonainen päivähoitosukupolvi eli 1980-luvun puolivälissä syntyneet on niitä, joille arki on kauhistus. Vauvan itku aiheuttaa äidissä ahdistusta ja jokainen neuvo on sama asia kuin syyllistäminen.Mitään ei osata, mitään ei itse hoksata, mitään ei haluta tehdä, kun maailman vaatimukset on niin kamalia.

Jokainen katuu kaikenlaista eläissään, harva koiranomistaja miettii oksennuksia siivotessaan, että koira on parasta elämässäni.

Vierailija kirjoitti:

Mummina on käsittämätöntä, että puhutaan että katuu lapsen saamista ja asia on tabu.
Jokainen on päiviä kironnut että tuli hankittua nuo stnan kakarat, hormonihuuruissaan sitä itkee ja katuu jopa kotiinpaluuvaatteita, jotka vauvalle valitsi, vieläkin 30v myöhemmin muistan miten itkin miksi ostin 60cm vaatteet, joihin 48cm vauva hukkui. Myöhemmin kun oikein tappelivat olin monena päivänä valmis myymään tai jopa maksamaan että joku veisi lapset. Mutta ihme vouhotusta harvan katumus on lopullista ja koko aikaista.

Perspektiivi. Vauvan äiti on ollut äiti vasta muutaman kuukauden. Jos hän katuu, hänen katumuksensa on suhteessa äitiyden mittaan paljon suurempi osa ajasta kuin minulla, jonka lapsi on aikuinen. Sinne matkan varrelle ne satunnaiset katumiset ja mustat ajat ovat hukkuneet, kun kokonaisuus on paljon pidempi aika - näin jälkeenpäin katsottuna. Hirveää se oli silti silloin kun velloi noissa fiiliksissä.

Joo, eiköhän tossa katumisessa ole kyse jatkuvasta katumisesta, myös hyvinä aikoina, eikä vaan puklukatumuksesta....

Joskus lapset tulee elämään vain siksi, että "niin kuuluu tehdä" tai heitä "haluaa".
Tottakai siis lapset ovat parhaimmillaan toivottuja ja sitä haluaa kaikille lapsille, mutta tarkoitan tällä sitä, että nykyisin ihmiset jotenkin hankkivat jo eläviä asioita hetken mielijohteesta ymmärtämättä, että niiden olemassa olo vaatii myös vastuunottamista ja pyyteetöntä rakkautta. Sekä sitä, ettei lapsia voi palauttaa (kuten ei myös kotieläintäkään pitäisi), kun ei olekaan kivaa ja alkaa olemaan muita suunnitelmia.

Kaikki meistä ei kykene vanhemmuuteen, mutta meillä on toisilla ollut kykyä ymmärtää, että lapsi vaatii vastuunottoa toisesta ihmisestä.

No mitäs sitten, jos vihaat omaa äitiäsi. Ja jos olisit saanut valita, olisit mieluummin ollut syntymättä.

Eikös tämä "lapset aiheutti ahdistuksen ja kaikkea kamalaa" -trendi ollut jo tuossa jokunen vuosi sitten? Kun Härköseltä tuli se kirja ja äitiyttä piti inhota oikein urakalla? Vanhemmuudesta puhuttiin jonain muinaisjäänteenä ja vegaanit teki vasektomioitaan (joita nyt sitten puretaan itku silmässä...). Onko ylellä joku oma agenda, vai ovatko vain vähän ajastaan jäljessä?

Harmillisesti oli pääosin vastauksia pikkulapsien ja vauvojen vanhemmilta. Ihan kuin se kaikilla helpottaisi lasten kasvaessa. Oma esikoiseni sairastui vakavasti ja lisäksi hän on muutenkin erityislapsi. Nuorempi lapsi oireilee rankasti vaikeaa erokuviota, heikkoa yhteisvanhemmuutta ja esikoisen käytöstä. Huoletonta ja helppoa se oli, kun lapset olivat pieniä.

Ero tullut, joka kylläkin hyvä asia, mutta ihan yksin kahdesti huonosti voivan lapsen kanssa on vaan enemmän mitä yksi ihminen voi ikinä kyetä. Ihan vaan käsien puutteessa. En ajatellut, että olen aivan pulassa lasteni kanssa, laitan edelleen. 11v jälkeenkin oman elämän jatkuvasti kokonaan pois, joudun hylkäämään uudet iloa tuovat parisuhteet äitiyden tieltä. Jää vain töissä lepääminen ja totaalikaaos kotona, sekä huoltajuuskiistat.

Silti jostain syystä en osaa katua. Mutta rankempaa on kuin yksikään vauvavuosi kokouksissa. Eikä loppua oman elämän totaaliselle menettämisellä erityislasten kanssa näy, vaikka kouluikään kolkuttelee jo nuorempikin.

Vierailija kirjoitti:

Mistä ihmisille tulee käsitys että elämän kuuluu olla koko ajan kivaa? Varsinkin tässä lapsiasiassa, vauvan puklujen ja kakkojen siivoaminen päivästä toiseen on harvalle unelmien täyttymys. Sellasta se nyt vaan on, hyviä ja huonoja hetkiä, miksi sen myöntämistä pitää hävetä? Kyllä monia veetuttaa vaikka ammatinvalinta tai asuinpaikka välillä, niistä kuitenkin voi ihan avoimesti puhua.

Ei tietenkään elämän tarvitse olla koko aikaa kivaa. Se nyt on kuitenkin ihan eri asia että vituttaako kun joutuu siivoamaan kakkoja, vai kaduttaako oikeasti että hommasi koko lasta. Ei ole "yleisesti sallittua" sanoa että toivoisi ettei olisi tehnyt lasta lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Eikös tämä "lapset aiheutti ahdistuksen ja kaikkea kamalaa" -trendi ollut jo tuossa jokunen vuosi sitten? Kun Härköseltä tuli se kirja ja äitiyttä piti inhota oikein urakalla? Vanhemmuudesta puhuttiin jonain muinaisjäänteenä ja vegaanit teki vasektomioitaan (joita nyt sitten puretaan itku silmässä...). Onko ylellä joku oma agenda, vai ovatko vain vähän ajastaan jäljessä?

Mitä ihmettä oikein selität, ja miten vegaanisuus liittyy vanhemmuuteen tai vasektomioihin?

Onhan se dramaattinen muutos elämään, kun pitää ykskaks huolehtia täysin avuttomasta rääpäleestä ja tajuta että se on tässä 24/7 ja siitä on vastuussa. Ei ihme, jos kaduttaa välillä.

Jotenkin ihmettelen, miten jollekin "jolla on ollut vahva oma identiteetti" ennen lapsen syntymää on tullut niin yllätyksenä, että siinä lapsessa ollaan aika lailla kiinni ja kaikkea ei oikein kerkeä tekemään, mitä haluaisi.