Selittämätön häpeä

up

Olen käynyt koko elämäni terapiassa, eikä tämä olo ole hellittänyt, pikemminkin pahentunut.

Ap

Eikö kukaan?

Psyyke ei siis kunnossa. Oliko lapsuutesi onnellinen, vähättelivätkö, syyllistivätkö vanhempasi tai joku muu sinulle tärkeä ihminen sinua?

Uskon että tuo on aika tavallista. Mutta kaikki eivät tunnista sitä häpeäksi eivätkä uskalla katsoa omaa häpeäänsä. Jos omaa häpeää ei tunnista tai suostu katsomaan, se muuntuu vaikka miksi. Esimerkiksi kiusaaminen on oman tunnistamattoman häpeän siirtämistä toisen kannettavaksi.

Sinun on hankittava onnistumisen kokemus.

Häpeä vie uskon ja voiman, kannattaa yrittää päästä siitä mahdollisimman nopeasti. Saavutetun vapauden sinetti on, ettei ihminen enää häpeä itseään.

Oletko lukenut kirjoja häpeästä esim. Ben Maliselta?

Siis eikö terapiakaan auta sairaalloiseen häpeään??????? Olen ajatellut vihdoin hakeutuvani sinne, mutta tuollaisen kuuleminen kyllä lannistaa.

Ja kyllä, koen siis. Minulla oli lannistava, häpäisevä kasvatus.

Vierailija kirjoitti:

Häpeä vie uskon ja voiman, kannattaa yrittää päästä siitä mahdollisimman nopeasti. Saavutetun vapauden sinetti on, ettei ihminen enää häpeä itseään.

Ei häpeästä voi koskaan päästä kokonaan. Parempi on oppia tunnistamaan se ja hyväksymään sen olemassaolo. Jos sitä ei tunnista ja hyväksy, se kasvaa ja ohjaa taustalla kaikkea.

Hyväksy että se on osa sinua, mutta pieni osa.

Kyllä. Aika lailla sama juttu kuin sinullakin, mikään määrä kehuja ei poista häpeää.
Jos teen jotain vähänkään väärin ruoskin itseäni siitä kohtuuttomasti ja häpeän kun en ole täydellinen.

Vierailija kirjoitti:

Sinun on hankittava onnistumisen kokemus.

Ei asioissa onnistuminen ainakaan minua oikein auta. Ne onnistumiset tuntuvat hetken sellaisilta ihan ok jutuilta, mutta aika pieniltä kuitenkin ja tuntuu että olisi pitänyt kuitenkin onnistua paremmin ja olla parempi ylipäätään, tuurilla vaan meni jne. Epäonnistumiset tuntuvat suurilta ja siltä että enkö nyt taaskaan mitään osannut, no enpä tietenkään koska olen näin huono vaikka näissä kyse olisi asiasta johon ei ole voinut vaikuttaa.

En todellakaan, enkä olisi ajatellut, että moni muukaan, mutta näköjään ketjun perusteella et ole yksin.
Muistakaa kaikki, että tuskin kukaan teitä huomioi. Koska viimeksi sinäkään olet huomioinut tuntemattomia? Tai ajatellut josta kusta, että onpas nolo?
Koettakaa päästä pois oman pään sisältä, toivottavasti saat jatkossa elää normaalimmin, ilman turhaa häpeää.

Tämähän pistää oikein pohtimaan miten selätin oman häpeäni...

Viina helpottaa.

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan, enkä olisi ajatellut, että moni muukaan, mutta näköjään ketjun perusteella et ole yksin.
Muistakaa kaikki, että tuskin kukaan teitä huomioi. Koska viimeksi sinäkään olet huomioinut tuntemattomia? Tai ajatellut josta kusta, että onpas nolo?
Koettakaa päästä pois oman pään sisältä, toivottavasti saat jatkossa elää normaalimmin, ilman turhaa häpeää.

Aika paljon vaikuttaa lapsuus ja tätä häpeää on varmaan vaikea ymmärtää jos oma lapsuus oli melko normaali.
Tiedän kyllä että tuskin kukaan muu huomioi mutta silti en pysty sisäistämään sitä. Ja häpeän joka tapauksessa itseäni tietyissä tilanteissa tai asioissa vaikkei kukaan olisi katsomassakaan. Esimerkkinä häpeän vaikka sitä jos tein koulutehtävän huonommin kuin olisi mielestäni pitänyt vaikkei tulos edes olisi huono.

Häpeän vuoksi tulkitsen myös ihmisiä todennäköisesti väärin. Ajattelen helposti että tein tai sanoin varmasti jotain tyhmää, he pitävät minua ihan nolona, heitä ei kiinnosta mikään mitä sanon ja niin edelleen.
En näytä että ajattelen näin, yritän olla mahdollisimman normaali seurassa. Luulen että se saattaa kuitenkin näkyä jollain tavalla. Tämä on raastavaa, ihmisten seurassa oleminen on usein raskasta tällaisia typeriä juttuja miettiessä. Ja hävettää sekin että mietin tällaisia, miksi en voi vain olla.

Burgo puhuu kirjassaan ydinhäpeästä. Häpeän tunne, joka on juurtunut ihmiseen vauvana, kun äiti ei ole tarpeeksi, tai lainkaan, vastannut vauvan yhteyden tarpeeseen. Tuota puutetta ei voi mitenkään myöhemmin elämässä enää korjata.

Vierailija kirjoitti:

Burgo puhuu kirjassaan ydinhäpeästä. Häpeän tunne, joka on juurtunut ihmiseen vauvana, kun äiti ei ole tarpeeksi, tai lainkaan, vastannut vauvan yhteyden tarpeeseen. Tuota puutetta ei voi mitenkään myöhemmin elämässä enää korjata.

Lapsuudessa jäin toisen sisarukseni varjoon, sillä vanhempieni huomio oli hänessä ongelmiensa takia. Kuitenkin minulla on päällimmäisenä ihania muistoja lapsuudesta, myös rakkaita ystäviä oli paljon. Tiedän, että vauva-aikanani vanhempani pitivät minua paljon sylissä ja hellittelivät, joten en usko, että olen silloin jäänyt mistään paitsi.

Ap