Selittämätön häpeä

Vierailija kirjoitti:

Sinun on hankittava onnistumisen kokemus.

Niin, ja uskottava itse, että se on hyvä onnistuminen.

Olet juuri sopiva ja hyvä

Omana itsenäsi.

Kyllä häpeä on ihan monella.

Oletko tarkkaillut perhettäsi? Onko diellä joku joka häpeää? Mistä syystä?

Meidän äiti on aina hävennyt. On puhunut siitä.

Köyhistä oloista, isänsä kuoli onnettomuudessa, kun äitini oli taapero, fiksu likka. Joutui kulkemaan röntsissä pärjäsi koulussa.

Se häpeä kuitenkin on pitänyt pintansa, vaikka äiti o hyvin pärjännyt.

Häpeä sitoo energiaa.

Hyvä, että käyt terapiassa. Niitäkin on erilaisia. Tutki mitä on.

Jossain elämänvaiheessa sopuun yhdenlainen ja toisessa elämäntilanteessa sopii toisenlainen terapia.

Itse kävin psykodynaamisessa (tai psykoanalyyttisessä) ensin ja myöhemmin parinkymmenen vuoden kuluttua ratkaisukeskeisessä tai olla sitä skeema- ja kognitiivista.

Tunnistaminen on hyvä. Uteliaisuus on hyvä. Rohkeus mennä eteenpäin on hyvä. Siksi siellä terapiassa käydään, että kehitytään. Voi olla hankalia vaiheita varsinkin niissä, missä mennään menneisyyteen.

Kaikkea hyvää ja uteliaisuutta. Olet just hyvä ihan omana itsenäsi. Positiivinen puhe itselle on hyväksi. Kokeile.

Sama. Vaihdoin ymparistoa.

Nyt olen koti aiti ulkomailla. Liikun piireissa joissa koen oloni hyvaksi.

Silti jotkin yllattavat tilanteet lehauttavat poskeni ravuiksi, mutta yritan valtella sellaisia tilanteita.

Itsetuntoni on samalla vahva kuin on olematon. Elama on erikoinen palikka.

Minut loytaa luonnosta tai lapsen kanssa leikkipuistossa. Ajatukset ovat muualla.

Voi johtua vaativista vanhemmista lapsuudessa, mistä kehittynyt sisäinen malli. Olen itse miettinyt myös, mistä häpeän tunne johtuu. Olen nykyisin yrittänyt olla itselleni enemmän armollinen, vaikka siitä ei juuri ole hyötyä. Myös käyty kognitiivisessa terapiassa, mutta silläkin vain vähän vaikutusta.

Kyllä, sillä erotuksella etten kuule kehuja ulkonäöstäni tai luonteestani.

Mieti millaista elämäsi olisi, jos et tuntisi häpeää laisinkaan.  Mitä kaikkea tekisit ?

Aivot on semmoiset, että se mitä niille tuputat, niin ne alkavat uskomaan sen.

Siis tuosta hyvää ja kehu. Osaat. Pystyt.

Päinvastainenkin toimii mallikkaasti, niin kuin olet jo todennut.

Kokeile siis toisinpäin.

Aika simppeliä,, kun vaan aloitat. Opit sitä, mitä itse itsellesi opetat. Opeta hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko lukenut kirjoja häpeästä esim. Ben Maliselta?

Olen lukenut, mutta tulos on se, että tiedostan asioita, mutta häpeän tunne ei lähde mihinkään.

Mikä sinun tavoitteesi oikein on?

Velloa siellä häpeässä ja itsesäälissä?

Jos se on tavoitteesi, niin eihän siihen mikään auta. Siellä pysyt. Turvassa.

Oustä listalle, mitä sinä haluat tavoitella. Millaista elämää millaista toimintaa, mitä?

Sitten sina plussat, että nyt tuli tämä tehtyä. Kerää onnistumisia.

Nyt sinä vellot niissä tutuissa tunteissa. Päästä irti! Lue se kirja: Päästä irti.

Sun itse on annettava lupa itsellesi. Lupa olla. Lupa onnistua ja lupa epäonnistua. Saat olla. Just sinä.

Ei se häpeäkään ihan hirveä ole. Siitä voi tulla kaveri, joka muistuttekee itsestään, mutta sille voi sanoa päätymisestä ja ystävällisesti heipat. Ja siirtää sivuun.

Wayne w Dyer Kaikki se rakkaus

Vierailija kirjoitti:

Voi johtua vaativista vanhemmista lapsuudessa, mistä kehittynyt sisäinen malli. Olen itse miettinyt myös, mistä häpeän tunne johtuu. Olen nykyisin yrittänyt olla itselleni enemmän armollinen, vaikka siitä ei juuri ole hyötyä. Myös käyty kognitiivisessa terapiassa, mutta silläkin vain vähän vaikutusta.

Mutta on vaikutusta kuitenkin.

Välillä harpotaan ja välillä tepsutellaan ja välillä ollaan vaan paikallaan.

Voisitko ajatella, että hyvä ja hienoa, olet edennyt.

Perfektionisti sinussa ei osaa antaa armoa ja onnistumisen kokemuksia itsellesi.

Löysää pikkusen. Taluta itseäsi selkään tai silitä ja sano : hyvä minä, hieno, hienoa, ei se haittaa jos menee pieleen tai onnistuu. Saa olla.

Minulla myös tätä, se pahenee jos lihon, mutta on sitä hoikkanakin.

On päiviä jolloin minun on pakotettava itseni ruokakauppaan, koska tuntuu että fyysinen olomuotoni on niin kauhea, etten saisi liikkua ulkona. Pukukopissa käyminen on kuin pieni kuolema.

Toisin kuin sinä, olen jo keski-ikäinen. Minulla on kuitenkin paljon hyviä ystäviä. Tällä hetkellä olen sinkku, koska tulin taas jätetyksi toisen naisen takia. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Nämä kokemukset ovat pahentaneet häpeää. Epäilen etten enää pysty parisuhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Burgo puhuu kirjassaan ydinhäpeästä. Häpeän tunne, joka on juurtunut ihmiseen vauvana, kun äiti ei ole tarpeeksi, tai lainkaan, vastannut vauvan yhteyden tarpeeseen. Tuota puutetta ei voi mitenkään myöhemmin elämässä enää korjata.

Omalla kohdallani se oli isän "hylkäys" (=kykenemättömyys olla rehellisesti läsnä) josta täydellinen arvottomuuden tunne seurasi. Hän ei halunnut lapsia mutta teki kuitenkin pitääkseen äitini, jonka kanssa oli sairaassa symbioottisessa suhteessa ja joka halusi lapsia. Olemassaoloni jokaisena hetkenä olen tuntenut nahoissani ja ytimessäni, etten ole isälleni... mitään. Korkeintaan kuin ärsyttävä kärpänen, jonka olisi halunnut lätkäistä kuoliaaksi tai josta toivoi, ettei olisi koskaan syntynytkään. On ollut elämäni sietämättömimpiä tunteita, vaikka lapsena onnistuinkin tunkemaan sen jonnekin lokeroon mielessäni ja valehtelemaan itselleni, etten koskaan isän rakkautta kaivannutkaan.

Olen kyllä myös löytänyt keinot "eheytyä". Takaisin lapsuuteen ei tietenkään ollut mahdollista konkreettisesti palata muuttamaan, mitä tapahtui, mutta terapian avulla pääsin henkisesti kulkemaan alkuperäisen "vahingon" äärelle ja olen voinut sieltä alkaen luoda terveempää pohjaa olemiselleni. Viime kädessä suremisen myötä tuo alkuperäinen menetys tai menetykset ovat asettuneet oikeisiin uomiinsa, osaksi elämäntarinaani. Välillä niistä nousee vieläkin suru puseroon ja sen voi sitten taas vain tuntea ja antaa mennä.

Nyt jo pitkään olen opetellut, mitä itseni rakastaminen tai edes "itse" tarkoittaa. Mitä rakastan, jos en niitä asioita, joilla yritin ansaita rakkauden. Tätä on vaikea "tyhjästä nyhjäistä", kun en sitä alkuperäistä "ilmaista rakkautta" ja esimerkkiä saanut. Opettelen nyt olemaan itselleni se, mihin isästäni ja jossain määrin myöskään äidistäni ei ollut. Katsomaan itseäni rakkaudella, ihan vain koska synnyin, ja olen olemassa.

Tuttu tunne. Johtuu itsellä ehkä kiusaamisesta ja vanhempien kautta tulleista traumoista. N30

"Häpeä on sekundaarinen tunne eli yksi niistä tunteista, joita eivät ole vielä syntyessä, mutta jotka opitaan pian sosiaalisesta ympäristön kautta."

"Primaariset tunteet, kuten pelko, liittyvät suoraan selviytymiseen. Nämä tunteet ovat synnynnäisiä ja ne ovat läsnä riippumatta siitä, mihin kulttuuriin kuulumme. Kasvaessamme sosiaalisen ympäristön vaikutus tulee yhä tärkeämmäksi ja johtaa siihen, mitä voimme kutsua ”itsetietoisiksi tunteiksi”: häpeä, syyllisyys, nolous ja ylpeys. Nämä tunteet perustuvat siihen, miten uskomme muiden näkevän meidät ja siihen, miten me itse itsemme näemme."

"Vaikka nämä sosiaaliset tunteet voivat olla epämiellyttäviä, niillä on tärkeä tehtävä: auttaa meitä elämään yhdessä ja tulla hyväksytyksi ryhmässä. Häpeästä tulee myrkyllistä, kun se tuo esiin erittäin voimakkaita riittämättömyyden tunteita. Siitä voi silloin tulla keskeinen osa identiteettiä, eikä ohimenevä tila. Tällaisessa tilassa voi tulla taipumus nähdä joitain puolia itsestämme epäsopiviksi."

"Tällaiset uskomukset heijastuvat käytökseen kovana itsesyyttelynä tai kritiikkinä tai piiloutumisena."

"Häpeä syntyy pelosta tehdä huono vaikutelma muihin, tai uskomuksesta, että olemme jo tehneet sen. Kun tunnemme häpeää, olemme huolissamme siitä, ettemme pysty antamaan muille ja itsellemme tarpeeksi hyvää kuvaa itsestämme. Jotta emme tuntisi häpeä, valitsemme usein etukäteen, mitä tehdä ja mitä välttää. Jo pelkkä ajatus siitä, ettemme ehkä pysty tekemään jotain täydellisesti, vahvistaa uskoa, että meissä on jotain vika: epäonnistuminen herättäisi liian suuria tunteita kestettäväksi."

"Häpeän juuret löytyvät kulttuurista tai perheestä, jossa kasvoimme: meitä on voitu arvioida jostain fyysisistä piirteistämme, hitaudesta koulutehtävissä tai joistain ujouden tai herkkyyden piirteistä."

Kohdat otettu Mielipalveluiden artikkelista: https://mielipalvelut.fi/artikkelit/kun-hapea-ottaa-vallan-hapean-tunte…

Häpeä on tuttu tunne, minut on kasvatettu häpeämään. Niin on kyllä vanhempanikin.

Se on se suomalainen kasvatus, joka pohjautuu lapsivihaan. Katsokaa nyt tätäkin palstaa, miten lapsista puhutaan. Samoin lapsiviha on juurtunut yhteiskuntaan mitä hienovaraisimmissa muodoissa, ml. varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen leikkaukset. 

Uskallan väittää, että joka ikisessä suomalaisessa perheessä lapsia kasvatetaan siihen, että he ovat pohjimmiltaan riesa ja häpeä. Vanhemmat eivät huomaa sitä, en huomannut minäkään. Tein lapset yhteiskunnan odotusten takia, en oikeastaan halunnut äidiksi mitenkään hulluna. Opetin omat lapseni kilteiksi ja harmaiksi, jotta heistä olisi mahdollisimman vähän vaivaa, tiedostamatta asiaa. Oletin myös, että tuollainen kasvattaminen antaa heille parhaat mahdolliset eväät elämään ja luulin olevani hyvä äiti, koska en huutanut enkä tukistanut.  Sitten toinen heistä sairastui masennukseen ja melkein kuoli. Minä osasin kyllä sitten lopulta itse alkaa reflektoimaan omaa vanhemmuuttani ja lapsuuttani.

Minun lapsuudenkodissani sitä vihaa näytettiin avoimesti huutamalla ja tukkaa repimällä. Vanhempani olivat sota-ajan lapsia. Minut ja sisareni myös tehtiin vaan, koska se oli sääntö. Ei meitä oikeasti haluttu, eikä rakastettu. Eikä vanhempien liitto ollut rakkausliitto. Itse toistin melkein samaa kaavaa omassa elämässäni. Rakastan lapsiani, mutta en osaa näyttää heille hellyyttä ja puhua tunteista.

Vierailija kirjoitti:

Minulla myös tätä, se pahenee jos lihon, mutta on sitä hoikkanakin.

On päiviä jolloin minun on pakotettava itseni ruokakauppaan, koska tuntuu että fyysinen olomuotoni on niin kauhea, etten saisi liikkua ulkona. Pukukopissa käyminen on kuin pieni kuolema.

Toisin kuin sinä, olen jo keski-ikäinen. Minulla on kuitenkin paljon hyviä ystäviä. Tällä hetkellä olen sinkku, koska tulin taas jätetyksi toisen naisen takia. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Nämä kokemukset ovat pahentaneet häpeää. Epäilen etten enää pysty parisuhteeseen.

Minulla on myös tätä, olen keski-ikäinen, syömishäiriötaustainen. Minä en ainoastaan usko, vaan _tiedän_, että en kelpaa joihinkin asioihin/paikkoihin/tilaisuuksiin koska olen niin järkyttävä, ruma, jotakin. Joudun oikeasti kelaamaan, että vaikka olenkin tätä kaikkea jäätävää scheissea, vaikka kaikki kammoavat/inhoavat ja haluavat minut pois, on minulla silti _oikeus_ käydä vaikkapa kahvilassa ja kaupassa. Kuollakseni häpeän, mutta silti minulla on oikeus. Tämä ns sairaus on ottanut viime vuosina aivan käsittämättömät mittasuhteet elämässäni, johtuu siitä että jouduin kertakaikkisesti liian koville monella elämän alueella.