Lue keskustelun säännöt.
Selittämätön häpeä
29.04.2022 |
Kokeeko kukaan muu selittämätöntä, kokonaisvaltaista häpeää itsestään kohtaan? Olen kuullut koko elämäni kehuja ulkonäöstäni ja luonteestani, mutta siitä huolimatta häpeän itseäni niin paljon, että esim. kaupungilla kävellessäni toivoisin, ettei kukaan huomioisi minua mitenkään ja esim. lenkille lähden mieluiten pimeän aikaan. En ymmärrä mistä tämä johtuu! Kohtalotovereita?N31
Kommentit (57)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Burgo puhuu kirjassaan ydinhäpeästä. Häpeän tunne, joka on juurtunut ihmiseen vauvana, kun äiti ei ole tarpeeksi, tai lainkaan, vastannut vauvan yhteyden tarpeeseen. Tuota puutetta ei voi mitenkään myöhemmin elämässä enää korjata.
Lapsuudessa jäin toisen sisarukseni varjoon, sillä vanhempieni huomio oli hänessä ongelmiensa takia. Kuitenkin minulla on päällimmäisenä ihania muistoja lapsuudesta, myös rakkaita ystäviä oli paljon. Tiedän, että vauva-aikanani vanhempani pitivät minua paljon sylissä ja hellittelivät, joten en usko, että olen silloin jäänyt mistään paitsi.
Ap
Tuollainen sisaruksen ja hänen ongelmiensa varjoon jääminenkin voi vaikuttaa syvästi. Lapsi ei saa vanhemmiltaan tarpeeksi huomiota ja kiinnostusta osakseen, vaikka vauvaikä olisi ollut aika ok. Lapsi tarvitsee rakkautta ja lämpöä senkin jälkeen, aikuisuuteen asti ja aikuisenakin. Lapsi voi yrittää olla ylikiltti, ettei rasittaisi ennestään kuormittuneita vanhempiaan. Esim. Alice Miller on kirjoittanut lahjakkaan lapsen tragediasta. Myös Tommy Hellstenin vanhemmat kirjat ovat antoisia. Jos lapsen tunnetarpeita ei täytetä, hän voi alkaa hävetä niitä ja itseään. Tämä on tietysti tosi yksinkertaistettua kuvausta.
Lapselle ja nuorelle voi tulla perfektionismia, eli jos olen täydellinen, silloin minä (ehkä) kelpaan ja riitän. Elämä voi mennä suorittamisen puolelle. Ei voi olla ihmissuhteissa vapaasti ja turvallisesti oma itsensä luottaen, että tulee hyväksytyksi sellaisenaan. Tätä kuvasitkin. Hyvä, että käsittelet asiaa. Itse olen kokenut Jumalan rakkaudellisen avun tärkeänä omalla kohdallani. Monilla se häpeä voi todella olla syvällä, torjuttuna. Olet jo ottanut isoja askelia, kun tiedostat häpeäsi. Tsemppiä, Ap!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko lukenut kirjoja häpeästä esim. Ben Maliselta?
Olen lukenut, mutta tulos on se, että tiedostan asioita, mutta häpeän tunne ei lähde mihinkään.
Apua, olen just tuollainen. Häpeän itseäni aina, milloin enemmän milloin vähemmän mutta aina se tunne on läsnä. Pahentunut iän myötä.
Vierailija kirjoitti:
Apua, olen just tuollainen. Häpeän itseäni aina, milloin enemmän milloin vähemmän mutta aina se tunne on läsnä. Pahentunut iän myötä.
Se tässä juuri ihmetyttää, että miksi se pahenee iän myötä, kun luulisi sen menevän juuri päinvastoin. Että kun tulee ikää, niin lakkaisi välittämästä turhista asioista.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttu tunne.
Olen vasta keski-ikäisenä oivaltanut mihin kaikkeen se lapsuudesta alkanut häpeä vaikuttaakaan.
Se vaikuttaa yllättävän moniin asioihin (voimakkaastikin) ja rajoittaa elämää, vieläkin.
Olen hävennyt elämäni aikana mm
- perhetaustaani, yh äidin lapsena joka ei ollut kovin tavallista 70 luvulla.
-äitini vähän erikoista tyyliä ja hänen tupakointiaan esim.
-kerrostalossa asumista, aika monet asui maalla omakoti tai rivitaloissa
- joitain vaatteita kouluiässä
- finnejä
- isohkoa slaavilaista nenääni
- sitä etten ollut kovin hyvä koulussa, joissain aineissa surkea
- hampaitani jota ei oiottu nuorena
- sitä että reilut parikymppisenä rakastamani avopuoliso petti ja jätti minut (tämä oli ehkä kaikista itsepintaisin ja pisimmälle elämääni vaikuttanut häpeän aihe)
- jossain vaiheessa asuinaluetta jossa asuin
- sittemmin vaihdevuosien alettua koko kroppani muutosta, reipasta lihomista, ihon veltostumista ja kokonaisvaltaista "tätimäiseksi" muuttumista
- perheettömyys, sinkkuus, vuosikymmenestä toiseen yksin eläminen.
Onhan noita aiheita ja keksin itse lisää jos entiset unostuu. Niinhän se psyyke toimii.
En häpeä toki kaikkea ja kokoajan. Tunnistan itsessäni hyviäkin puolia ja olen jopa ylpeä joistain asioista ja tekemisistä ja pärjäämisestä.
Nyt kun katson vanhoja valokuvia itsestäni nuorempana, niin päivittelen miten nätti olenkaan ollut. En tajua yhtään miksi olen häpeillyt itseäni.
Kuulostaa tutulta.
Taitaa olla kansantauti meillä Suomalaisilla.
Olen aina ihmetellyt kun moni sanoo ettei häpeä mitään eikä omassa elämässä ole ollut mitään hävettävää. Onko oikeasti noin (mikä olisi ihailtavaa) vai eivätkö vain tunnista.
Itse olen hävennyt koko ikäni (n 51) millon mitäkin.
Olen jopa tekaissut valkoisia valheita millon missäkin sen takia että häpeän sanoa totuutta.
En ole koskaan käynyt terapiassa tämän takia vaikka näin myöhään tajunneena se on vaikuttanut tosi monella elämän osa alueella, joskus ratkaisevastikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Apua, olen just tuollainen. Häpeän itseäni aina, milloin enemmän milloin vähemmän mutta aina se tunne on läsnä. Pahentunut iän myötä.
Se tässä juuri ihmetyttää, että miksi se pahenee iän myötä, kun luulisi sen menevän juuri päinvastoin. Että kun tulee ikää, niin lakkaisi välittämästä turhista asioista.
Ap
Samaa ihmettelin minäkin (n 51v, 29 tekstin kirjoittaja)
Vaikka monissa asioissa ikä tuo itsevarmuutta ja sitä ettei todellakaan välitä siitä mitä muut minusta ajattelee, uskaltaa sanoa mitä ajattelee jne, mutta kummasti se häpeä vaan luikertelee esille milloin mistäkin.
Joskus ihan ihmettelen itsekin mihin kaikkeen se vieläkin vaikuttaa.
....toisaalta ehkä vasta myöhemmällä iällä alan nähdä syy-yhteyden.
On kokemusta syvästä häpeästä, joka tuntui olevan koko olemukseni pohja. Oli varhaislapsuuden hylkäämiskokemusten seurausta, syytin itseäni hylätyksi tulemisesta. Traumaterapian ja itsenäisen työn tuloksena olen vihdoin tuosta häpeästä lähes vapautunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku kirjotti häpeän johtaneen valkoisiin valheisiin.
Tuttua, olen nuoruudesta saakkka valehdellut tietyistä jutuista, (sellaisista joita ei tarvitse kenenkään tietää) en vaan pysty häpeän vuoksi kertomaan.
Sittemmin monissä muissa tilanteissa kuten töissä lipsauttelen valkoisia valheita. Ensin luulin että se johtuu vaan siitä että en halua tehdä raporttia yksityisasioista tuntemattomille, mutta taustalla on häpeän tunne.
En halua tuoda julki asiaa mitä oikeastaan häpeän.
Kertokaapa te jotka olette tästä asiasta käyneet terapiassa, mitä siellä tehtiin ?Muutakun se että pitää kertoa koko elämäntarina terapeutille joka vain kuuntelee ja antaa kotiläksyksi ohjeen nostaa pää pystyyn, ulkoilla hengitellä syvään olla häpeämättä a 120 e/h.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tutulta.
Taitaa olla kansantauti meillä Suomalaisilla.
Olen aina ihmetellyt kun moni sanoo ettei häpeä mitään eikä omassa elämässä ole ollut mitään hävettävää. Onko oikeasti noin (mikä olisi ihailtavaa) vai eivätkö vain tunnista.Itse olen hävennyt koko ikäni (n 51) millon mitäkin.
Olen jopa tekaissut valkoisia valheita millon missäkin sen takia että häpeän sanoa totuutta.En ole koskaan käynyt terapiassa tämän takia vaikka näin myöhään tajunneena se on vaikuttanut tosi monella elämän osa alueella, joskus ratkaisevastikin.
Olen tällainen joka ei tunnista kärsivänsä kroonisesta häpeästä. Toki joskus tapahtuu joskus jotain noloa ja se hävettää, ihan luonnollista inhimillisyyttä kuitenkin. Mutta ei se mua tai mun elämän suuntaa määrittele.
Mun kohdalla se johtunee siitä, että olen tosi ulkopuolinen yhteiskunnasta ja toisista ihmisistä. Johtuu omista mielenterveyden haasteista mutta ihan mun persoonastakin, en koe kuuluvani joukkoon oikein mihinkään enkä myöskään ymmärrä ihmisten noudattamia sanattomia sosiaalisia sääntöjä enkä pidä niitä kovin tärkeinä omalla kohdallani. Ne ei vaan hetkauta mua millään tavalla ja tuntuvat useimmiten aivan absurdeilta ja käsittämättömiltä. Ajattelen, että häpeä koetaan suhteessa muihin ihmisiin ja siihen sosiaaliseen verkostoon, joten koska olen siitä ulkopuolella, ne verkoston paineet ja odotukset ei mua kosketa. Joten ei haittaa vaikka möläytän joskus jotain outoa, voin vaan sivuttaa sen olankohautuksella. Ja monet muutkin sellaiset jutut mistä toiset menettävät suunnilleen yöunensa.
Vastaavasti ne mun kipupisteet on sitten muissa asioissa ja eritoten kalvavassa yksinäisyyden ja erillisyyden tunteessa. Laumaeläimiä kun me biologisesti kuitenkin ollaan, sitä ei voi meistä pois ottaa. Se vaan kun se lauma on minusta niin kummaa sakkia :D
Mutta tämmöisiä ajatuksia täältä yksinäiseltä sudelta lauman laidalta.
Vierailija kirjoitti:
Kertokaapa te jotka olette tästä asiasta käyneet terapiassa, mitä siellä tehtiin ?Muutakun se että pitää kertoa koko elämäntarina terapeutille joka vain kuuntelee ja antaa kotiläksyksi ohjeen nostaa pää pystyyn, ulkoilla hengitellä syvään olla häpeämättä a 120 e/h.
En hakeutunut terapiaan häpeän vaan dissosiaation takia, mutta samalla tuli käsiteltyä oikeastaan kaikkia ongelmia, joita mulla oli. Kerroin terapeutille traumaattisista kokemuksistani, ja niitä sitten käytiin läpi mm. hahmoterapian keinoin samalla punoen mukaan perusturvallisuuden kokemus, jonka myötä sain rauhan noilta muistoilta.
Häpeän osalta tärkeintä työtä oli varmaan se, että pystyin puhumaan tunteista, jotka oli aikoinaan täytynyt tukahduttaa. Että niitä vihdoin kunnioitettiin ja tulin niiden kanssa toisen ihmisen edessä nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. En todellakaan tarvinnut, että niitä olisi vähätelty tai mitätöity kehottamalla reipastumaan ja piristymään (kuten ihmiset arjessani olivat tehneet), vaan halusin sukeltaa kaikkein vaikeimpienkin tunteideni pariin, oppia tuntemaan, hyväksymään sekä ilmaisemaan ne. Terapeuttini välillä totesi, että nyt on aika "pitää kurjaa" (vs. hauskaa).
70e/1,5-2h
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisi olla tuo aloitus minunkin kirjoittama. Olen jo 60+ eikä se häpeä mihinkään katoa, mutta muuttaa muotoaan.
Vierailija kirjoitti:
Joku kirjotti häpeän johtaneen valkoisiin valheisiin.
Tuttua, olen nuoruudesta saakkka valehdellut tietyistä jutuista, (sellaisista joita ei tarvitse kenenkään tietää) en vaan pysty häpeän vuoksi kertomaan.
Sittemmin monissä muissa tilanteissa kuten töissä lipsauttelen valkoisia valheita. Ensin luulin että se johtuu vaan siitä että en halua tehdä raporttia yksityisasioista tuntemattomille, mutta taustalla on häpeän tunne.
En halua tuoda julki asiaa mitä oikeastaan häpeän.
Ei ole harvinaista, että näissä häpeän tapahtumissa ihminen keksii elämälleen juonen. Sen voi suunnitella aika yksityiskohtaisesti ja kertoa aina kun tulee tilanne, jossa täytyy selvittää vieraalle ihmiselle omasta elämästään eri aikoina. Juonesta voi jättää kaikki itselle kiusalliset asiat pois. Kun se on kerran kerrottu, ei sama kuulija ala uudelleen kyselemään henkilön aiemmista vaiheista. Näin voi suojata itsensä.
Tutulta kuulostaa, olen jo +50 ja huomaan tuon tuostakin miten voimakkaasti häpeä onkin vaikuttanut elämääni rajoittavasti. Erityisesti parisuhderintamalla. Itseasiassa ihan tässä lähiaikoina jätin tekemättä erään asian koska häpeän itseäni. Minun olisi ehdottomasti pitänyt mennä erääseen paikkaan missä olisin ehkä törmännyt toivottuun henkilöön, mutta häpeän takia jäin kotiin. Tämä henkilö oli ollut siellä. Menetin elämäni tilaisuuden. Samankaltaisia tilanteita ollut aiemminkin. Voi argh :(
Olen myös henkilö joka on joskus esittänyt muualla asuville koulukavereille, työkavereille ja vanhoille sukulaisille pitkiäkin aikoja esim olevani hyvässä parisuhteessa.
Tähän on 2 syytä: eipä tarvitse kuulla miitä "älä oo niin kranttu, laske rimaa kyllä sä vielä löydät miehen", "no mites asiat miesrintamalla", nähdä niitä sääliviä katseita ennen joulunpyhiä kun kaikki tietäs mun olevan yksin jne.... toisaalta häpeä siitä että on jäänyt yksin kun lähes kaikki muut ympärillä pariutui ja sukulaiset on perinteisissä perhesuhteissa. Pääsi niin paljon helpommalla kun kehitti jonkun vedenpitävän stoorin.
Kuulostaako tutulta?
Ihailen heitä jotka ei tunne tällaista häpeää esim itsestään, kehostaan, ulkonäöstä ym.
Minulla muutamakin sinkku ystävätär (jo keski-ikäisiä) jotka mennä porskuttaa miesrintamalla ja aina he löytää jonkun vaikka (anteeksi jo etukäteen) eivät mielestäni ole oikeastaan minkään näköisiä. Jos itse olisin mies, en ehkä vilkaisisikaan. Tosin ovat ihan mukavia. En halua moittia heitä, se ei tässä ole nyt pointti.
He postaavat omia kuviaan kaikkine ryppyineen ja vatsamakkaroineen fb:kiin tuon tuostakin. Mä en ilkeis ikinä ( no tosin ei ole muutenkaan tarvetta).
He kävelevät häpeilemättä paksuine selluliittikinttuineen shortseissa tai hellemekossa ihmisten ilmoilla. Menevät rannoille bikineissä ym. Ja minä verhoudun pitkiin lahkeisiin ja käytän kokouikkaria ja menen aurinkoa ottamaan kallioille jossa on hyvin vähän muita ja kukaan ei tule kovin lähelle, siellä käy pääsääntöisesti iäkkäämpää väkeä.
Odotan jo syksyä jotta voi piiloutua vaatteisiin.
-- tämä häpeän tunne ollut vähäisessä määrin aina koskien kroppaa päästä alaspäin, mutta lihomisen myötä räjähtänyt ihan käsiin.
Häpeä syntyy aivoissa ja aiheutuu mantelitumakkeiden yliaktiivisuudesta. Tällaiselle häpeän tunteelle on ominaista, että se ei lievity asiaa käsitellessä tai yön yli nukkuessa, vaan päinvastoin voimistuu. Sitä en valitettavasti tiedä, miksi mantelitumake yliaktivoituu tai miten sen voisi sammuttaa. Itse yritän vain siirtää ajatukseni muihin asioihin, kun tiedän että häpeän tunteen miettiminen vain pahentaa tunnetta.
Vierailija kirjoitti:
Burgo puhuu kirjassaan ydinhäpeästä. Häpeän tunne, joka on juurtunut ihmiseen vauvana, kun äiti ei ole tarpeeksi, tai lainkaan, vastannut vauvan yhteyden tarpeeseen. Tuota puutetta ei voi mitenkään myöhemmin elämässä enää korjata.
Mulla oli tuollaista häpeää , äitini lyttäsi minut lapsena ja nuorena "ei olis tarvinnut syntyäkään" - tyyliin. Puolessa välissä kolmeakymmentä aloin tietoisesti "hankkiutumaan" eroon äitini puolen sukulaisista ja veljestäni. Tajusin (lääkäri selitti) että he yrittävät työntää omat häpeänsä minun kannettavaksi. Kun löysin normaalisti ajattelevia ihmisiä , häpeäntunteeni laimeni ja lopulta se vain hävisi. Olisiko tästä sinulle apua?
Sekin voi tuottaa häpeää, jos tulee nähdyksi ja hyväksytyksi vain suoritusten kautta. Silloin pitää koko ajan tehdä ja ostaa hyväksyntää, ja luulee ettei riitä vain olemalla se kuka on.