Olen alkanut miettimään haluanko oikeasti lapsia..

Vaikea kysymys. Itse tein nuorena lapset, koska olin niin toivonut. Nyt molemmat lapset ovat alakouluikäisiä ja olen pohtinut, ettei tähän maailmaan kannattaisi lapsia tehdä. Olen lama-ajan lapsi ja hartain toiveeni oli, että lapseni olisivat saaneet parempaa. 90-luvulta lähtien lapsiperheiden palveluita on leikattu. Paperilla on kaikenlaista palvelua ja lakikin edellyttää kuntia tarjoamaan asioita, mutta kunnat kautta linjan rikkovat lakia. Voin vain kuvitella millaisia vaikutuksia jatkuvalla ilmastokatastrofi-, korona- ja sotapelottelulla on nykylasten mielenterveyteen.

Kertomastasi tulee esiin, ettei kumpikaan ole valmis joustamaan urasta ja se on hyvä sanoa ääneen. Onko tukiverkot kunnossa? Toki aina on se riski, että tukiverkko pettää, esim läheinen menehtyy tai petetään lupaus. Kannattaa myös hyvin tarkkaan pohtia miehen saamaa perhe- ja parisuhdemallia. Itsellä tämä oli kompastuskivi. Olin tavannut exäni vanhempia harvakseltaan, joten en ollut saanut kunnon kuvaa miten appiukko osallistui kotitöihin jne. Vasta esikoisen synnyttyä alkoi paljastua, että mies vaipui 50-luvulle kaikissa asenteissaan ja käyttäytymisessään. Vaikka tukiverkkomme oli kaukana, mies ei koskaan tajunnut, että hänen pitäisi jotain tehdäkin. Sain pelkkää arvostelua ja haukkumista palkaksi, koska en ollut exän mielestä soveltuva äidiksi. Olin todella rikki, kun lopulta erosimme. Eronkin jälkeen ex on jaksanut valittaa, miten äitiys oli minulle niin vaikeaa. Kumma juttu, että eron jälkeen suunnaton paine väistyi ja vaikka nyt todellakin hoidan kaikki yksin niin silti elämä on paljon kevyempää. 

Tarkoituksena ei ollut pelotella sinua, mutta lapsia ei ole ihan oikeasti pakko tehdä ja suurin virhe onkin tehdä lapsia muiden painostuksesta. Vaikka erosimme lasten isän kanssa niin en kadu lapsiani. En koe, että elämäni olisi jotenkin tauolla. Meillä lapset ovat kotona viihtyvää sorttia eikä harrastuksetkaan ole erityisen kalliita tai vanhempia työllistäviä. Teemme lasten kanssa paljon kaikenlaista. Toki elämä olisi erilaista, jos heitä ei olisi, mutta itse olen kaikesta huolimatta tyytyväinen ratkaisuuni.

Lapsi ei ole 18 vuoden sitoumus vaan lopun elämän

Ei näitä vastauksia tiedä kukaan etukäteen. Itse en ollut ajatellut suuntaan tai toiseen. Olin ollut miehen kanssa 10v ja täytin 30v. Olin asettanut itselleni biologisen rajan, 30v että viimeistään siinä kohdalla joko hankkii lapsia tai ei. Ei ollut erityistä vauvakuumetta, se oli järkiratkaisu. Lapsia saa tulla 2, jos on tullakseen ja 2 niitä tuli. Tulin heti raskaaksi ja ikäeroksi tuli 1v 8kk. En vaan tiennyt että olen erityisherkkä ja arki kuormitti minua enemmän kuin jotain toista. Onneksi tukiverkko oli ja selvisin niistä ajoista. Erokin tuli lasten ollessa pieniä, mutta olisi tullut muutenkun. Nyt nuo pikkuset on jo teinejä ja kohta lentävät pesästä omilleen. Aika on lopulta mennyt niin nopeasti, vaikka on välillä väsyttänyt. En ole katunut ratkaisuani. Luulen että nyt viidenkympin kynnyksellä katuisin toisenlaista ratkaisua. Ehkä.

Just exän kanssa tuossa pohdittiin sitä, kun tulee noita fiiliksiä. Jos tykkäät lapsista niin ala vaikka tukihenkilöksi tai kouluttaudu vapaa-ajan ohjaajaksi, mutta älä hanki niitä. Tämä vanhemmuus on yksi pitkä via dolorosa ja vanhemmiten alkaa jo olla väsynyt. Jos sinulla on merkityksellinen työ niin älä uhraa itsesäsi koska suomessa lapset kasvattaa nainen ihan yksin. Jos et ole valmis elättämään ja kasvattamaan lastasi ypöyksin, niin älä hanki. Nyt voi olla kiva idea mutta kun et ole 4 vuoteen nukkunut niin ne haaveet alkaa olla ihan muuta kuin lapsiperhearki.

Itse, jos vähänkään epäröisin en hankkisi lapsia.

Itse päätin jo hyvin nuorena etten koskaan halua lapsia ja se on pitänyt enkä kadu.

Itselleni työ ja ura on ollut aina intohimo josta en halunnut enkä halua luopua. Oli selvä motiivi miksi lapset eivät elämääni sovi.

Nyt kun elämme sellaisia aikoja kuin elämme, miettisin kyllä sata kertaa ja sen jälkeen vielä sata, onko vastuullista hankkia lapsia tähän maailmaan? Lapsihan ei itse saa valita, hän joutuu tänne syntymään jos vanhemmat niin päättää.

Joten kannattaa miettiä ja harkita todella tarkasti joka puolelta. 

Miksi haluaisit lapsia? Mitkä ne konkreettiset syyt olisivat?

Itsellä ainoa syy olisi lopulta ollut se, että haluaisin oman perimäni jatkuvan. Päätin lahjoittaa munasoluja ja siinä se. En ole katunut, enkä varmaan kadukaan, koska lapsen kasvattaminen itse olisi niin paljon kaikesta muusta mielekkäästä pois. Kuten edellä, itselläkin elämän suurin intohimo on ura.

Se kirjoitti:

Lapsi ei ole 18 vuoden sitoumus vaan lopun elämän

Laitoinkin vähintään, koska lain mukaan 18v. On vähimmäismäärä. Meinasin kirjoittaa aloitukseen, että en todellakaan olisi lopettamassa vanhemmuutta 18 ikävuoteen vaan tietenkin jatkuisi läpi elämän, aivan kuten omalla kohdalla on käynyt. Ja olen kiitollinen siitä.

Ap

Olen nyt 37, tähän asti odotellut, että alkaisiko se projekti jossain vaiheessa kiinnostaa. Nyt alkaa olla ne hetket käsillä, ettei kohta tarvitse enää pohtia asiaa ollenkaan. Sama homma minullakin, eli että en oikein tiedä, onko ne ajoittaiset haluamiset olleet vaan sitä, että niin "pitäisi" olla.

Vierailija kirjoitti:

Miksi haluaisit lapsia? Mitkä ne konkreettiset syyt olisivat?

Itsellä ainoa syy olisi lopulta ollut se, että haluaisin oman perimäni jatkuvan. Päätin lahjoittaa munasoluja ja siinä se. En ole katunut, enkä varmaan kadukaan, koska lapsen kasvattaminen itse olisi niin paljon kaikesta muusta mielekkäästä pois. Kuten edellä, itselläkin elämän suurin intohimo on ura.

Minulle taas perimän jatkaminen ei ole se juttu. Olen miettinyt myös adoptiota ja olen puhunut siitä miehelle. Ei ole ollut täyskiellon kannalla, mutta biologista mieluummin haluaisi. Hänelle se on helpompaa sanoa tietenkin, itse voisin hyvin jättää raskauden väliin ja jätänkin, jos se on mahdollista.

Miksi haluan lapsia, niin jokin tarve minulla on jatkaa omien kasvatusmallien jakamista. Olen saanut mielestäni hyvän kasvatuksen ja haluaisin jatkaa sitä eteenpäin. Mieheni taas on hieman rikkonaisemmasta perheestä, joten hänen kasvatuksensa on ollut välillä hieman kyseenalaisempaa, mutta olemme jutelleet siitä myös, että hänen kokemansa kasvatus ei voi jatkua ja on tuntunut ymmärtävän. En siis siitä ole huolisssani.

Haluan myös kokea sen, että voi lasten kanssa mennä ja matkustaa, harrastaa ja olla. Tietenkin se kuitenkin pelottaa myös, että jaksanko arkea. Käyn usein äitini luona ja matkustelemme jonkin verran. Hänen kanssaan on kiva olla. Ainakin hän on yksi tukiverkkoon kuuluva. Tiedän myös muita, jotka auttavat lapsen hoidossa jos tarve tulee ja varmasti tulee.

Onneksi ei ole tarvinnut tätäkään pohtia koska tunnen ja tiedän itseni niin hyvin että tiesin haluavani lapsen/lapsia. Ja sama miehellä. Meillä kävikin niin että ei heti lapsia saatukaan vaikka olimme 25 ja 28v. Saimme kaksi ihanaa lasta. Tyttö ja poika jotka ovat jo nuoria aikuisia. He ovat parasta elämässä. Jos hyvä säkä käy niin olemme joskus isovanhempiakin. Nyt nautimme elämästä kaksin. Ihanaa ja joskus haikeaa kun se lapsiperheaika meni nopeasti...

Hyvä että ajattelet. Eivät monet kadu lainkaan ja on muitakin läheisiä ihmisillä tai voi tulla. Ja tosiaan se sitoo joskus niin kauaksi aikaa kun lapsi elää, koska aikuisella lapsella on myös hätätilanteita ja varmuuden hakemista jolloin soittaa koko ajan. Suomi on kylmä ja kolkko maa aikuisellekin, säätila reistaa koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Just exän kanssa tuossa pohdittiin sitä, kun tulee noita fiiliksiä. Jos tykkäät lapsista niin ala vaikka tukihenkilöksi tai kouluttaudu vapaa-ajan ohjaajaksi, mutta älä hanki niitä. Tämä vanhemmuus on yksi pitkä via dolorosa ja vanhemmiten alkaa jo olla väsynyt. Jos sinulla on merkityksellinen työ niin älä uhraa itsesäsi koska suomessa lapset kasvattaa nainen ihan yksin. Jos et ole valmis elättämään ja kasvattamaan lastasi ypöyksin, niin älä hanki. Nyt voi olla kiva idea mutta kun et ole 4 vuoteen nukkunut niin ne haaveet alkaa olla ihan muuta kuin lapsiperhearki.

Ei ole sinänsä merkityksellinen työ. Kehittymässä oleva ala, mutta siistiä päivätyötä. Tietenkin minulla on pieniä ja suurempia haaveita omalle uralle, mutta ajattelen myös, että kerkeän ne tehdä kyllä vanhempanakin, jolloin minua myös ehkä arvostetaan enemmän alallani. Nämä haaveet ei muutenkaan pysty toteutumaan ennenkuin olen saanut kokemusta omasta työstä.

Mulla on kaksi lasta, jotka sain nuorena heti lukion jälkeen. Aika rankkaa on ollut, turha sitä on kaunistella. Toisaalta lapsilla on vain 1,5v. ikäeroa ja olin yksinhuoltaja. Erottiin, kun odotin toista. Nyt lapset on 5- ja 7-vuotiaat. Elämä on ihan erilaista. Kaikki muuttui oikeastaan helpommaksi, kun nuorempikin täytti 3v. Ja on niistä lapsista kuitenkin enemmän iloa. Nautin siitä, kun saan touhuta lasten kanssa, käydä luistelemassa tai uimassa, tai ihan vaan potkia palloa pihalla tai leipoa. Toisaalta joka toinen viikko lapset on isällään, jolloin meillä on miesystävän kanssa enemmän aikaa. Tällä hetkellä elämä on mukavaa, mutta vauva-aika, etenkin kun nuorempikin oli alle vuoden vanha oli rankkaa!

13 jatkaa, en ole erityisen urakeskeinen ihminen. Opiskelen yliopistossa. Ala on intohimoni, minulle juuri oikea, mutta ylenemismahdollisuuksia siinä ei juuri ole. Nautin harrastamisesta ja arvostan vapaa-aikaa. Ehkä ne on myös asioita, jotka vaikuttaa siihen, että olen tällä hetkellä tyytyväinen elämäntilanteeseeni.

Jos mietityttää, ei kannata saada lapsia! Täällä on jo tarpeeksi onnettomia perheitä, joissa ei jakseta lapsia rajoilla ja rakkaudella kasvattaa. Anna olla!

Vierailija kirjoitti:

Ei näitä vastauksia tiedä kukaan etukäteen. Itse en ollut ajatellut suuntaan tai toiseen. Olin ollut miehen kanssa 10v ja täytin 30v. Olin asettanut itselleni biologisen rajan, 30v että viimeistään siinä kohdalla joko hankkii lapsia tai ei. Ei ollut erityistä vauvakuumetta, se oli järkiratkaisu. Lapsia saa tulla 2, jos on tullakseen ja 2 niitä tuli. Tulin heti raskaaksi ja ikäeroksi tuli 1v 8kk. En vaan tiennyt että olen erityisherkkä ja arki kuormitti minua enemmän kuin jotain toista. Onneksi tukiverkko oli ja selvisin niistä ajoista. Erokin tuli lasten ollessa pieniä, mutta olisi tullut muutenkun. Nyt nuo pikkuset on jo teinejä ja kohta lentävät pesästä omilleen. Aika on lopulta mennyt niin nopeasti, vaikka on välillä väsyttänyt. En ole katunut ratkaisuani. Luulen että nyt viidenkympin kynnyksellä katuisin toisenlaista ratkaisua. Ehkä.

Tuo alku olisi voinut olla suoraan omasta kynästäni. Itsekin 10 vuotta yhdessä miehen kanssa, kun minulle iski siinä puolisen vuotta ennen 30v synttäreitä "biologinen paniikki" ja sanoin, että nyt lapsia tai erotaan, että en voi enää odotella. Mies olisi jarrutellut, koska ei kummallakaan erityistä vauvakuumetta ollut, tuli vain sellainen hyvin inhorealistinen fiilis, että jos ei lapsia hanki nyt, jää kokonaan saamatta.

Kaksi lasta on nyt, ikäeroa 1v 4kk. Kuopus on vasta kuukauden, ja on muuten rankkaa, kun minullakin on jonkinasteista erityisherkkyyttä (äänille), eikä miehellä riitä ymmärrys. Ei ole koskaan riittänyt, joten ero taitaa olla meilläkin tulossa, kun ei miestä kuulemma perhe-elämä kiinnostakaan, vaikka halusi toisenkin lapsen pienellä ikäerolla, jotta lapsista olisi seuraa toisilleen. Ei vaan käynyt mielessä, että se vaihe ennen kuin niistä on seuraa toisilleen, on erittäin työlästä ja rankkaa, vaan kuvittelee, että kaksi lasta menee samalla lailla vaivatta kuin yksikin. Minulla on kuulemma "päivät pitkät aikaa tehdä kotitöitä", vaikka juoksen koko päivän vilkkaan taaperon perässä silloin kun vauvan imettämiseltä ehdin, jos ehdin. Hermot on kireällä koko ajan, kun miehestä ei apua ole. Onneksi on sentään tukiverkot, joten ei tarvitse tässä parisuhteen irvikuvassa kituuttaa. Minun puolestani voidaan erota heti kun saan jotenkin toivuttua synnytyksestä ja opeteltua arjen muksujen kanssa niin, että pärjään ilmankin miestä.

Eli en kadu lapsia. Niiden isää kadun, mutta jos olisi pitänyt valita ero ennen lapsia ja todennäköinen lapsettomuus tai lapset nykyisen miehen kanssa, niin otan kyllä lapset, vaikka se ero tulisikin myöhemmin. Voihan se olla, ettei tule, jos mies ryhdistäytyy, mutta jos ei ryhdistäydy, niin pärjätään kyllä. Ainakin lapsilla on yksi vanhempi, jota kiinnostaa ja joka oikeasti heidät halusi.

Minä taas olen aina tiennyt haluavani lapsia. Olen erittäin perhekeskeinen ihminen, mulle on perhe aina ollut tärkeintä elämässä ja perheen kanssa yhdessä oleminen ja ajan viettäminen tuo mulle suurimman onnen. Uratykkinä oleminen ei oikein kiinnosta yhtään, opiskelen kyllä yliopistossa mutta se taas puolestaan on mulla ollut sellainen että menin sinne koska "niin kuului tehdä". Suurin toiveeni elämässä olisi olla äiti ja saada onnellinen perhe, mutta ajattelen kuitenkin että koulutus ja työ on hyvä olla, koska se mahdollistaa paremmin sen perheen elättämisen. Mutta oikein mielelläni voisin kyllä olla myös kotiäitinä lapsilleni, mies vain on eri mieltä eikä halua hankkia lapsia ennen kuin molemmat olemme valmistuneet johonkin tutkintoon.

Mulla kesti myös jonkin aikaa löytää se ala, mitä haluan opiskella ja olen vaihtanut alaa ja pitänyt välivuosia tässä välissä. Nyt olen 30v ja biologinen kello tikittää todella pahasti, parisuhteeni on hyvä mutta pelkään koko ajan sitä että mies ei suostukaan hankkimaan lapsia ja sitten joko jään ilman lapsia tai joudun eroamaan rakastamastani miehestä jotta voin yrittää saada niitä lapsia jonkun toisen kanssa...

Toi mun mielestä jo kertoo paljo että pitää miettiä, että haluuko lapsia vai ei, jos ihan oikeesti haluais lapsia, niin ei kai silloin tarvis miettiä asiaa

Jep, itsekin havahtunut siihen, että tämä malli tulee meille syötettynä ulkopuolelta; löydä mies, mene naimisiin, synnytä lapsia ja live happy ever after.

Mutta kuinka moni oikeasti ItSE haluaa tätä ja kuinka moni oikeasti ON sitten onnellinen. En tiedä.

Hankalia kysymyksiä ja isoja päätöksiä. Kannattaa oikeasti miettiä, haluaako niitä lapsia oikeasti. Asia ei ole muiden päätettävissä, koska ei niitä lapsia muiden iloksi tehdä.