Lapseton kysyy: Onko vanhemmuuden yksi antoisimpia asioita lapsen hoitaminen, auttaminen, ohjaaminen?

Ei. Olen hyvin tyytyväinen että lapset eivät tarvitse enää juurikaan apua. Antoisinta on seurata miten siitä pienestä nyytistä kasvaa ihminen joka lopulta kasvattaa monella tapaa vanhempiaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei. Olen hyvin tyytyväinen että lapset eivät tarvitse enää juurikaan apua. Antoisinta on seurata miten siitä pienestä nyytistä kasvaa ihminen joka lopulta kasvattaa monella tapaa vanhempiaan.

Entä tunne siitä, että olet auttanut ja kasvattanut heidät itsenäiseksi?

Ei. Se on tylsää pakkopullaa. Siksi sitä ei myöskään tehdä.

Ei ole, itse en ole siitä kokenut nautintoa. lapsen auttamisesta ja ohjaamisestahan on usein tarjolla kiitokseksi kiukuttelua. Sehän on hermoja raastavaa ja puuduttavaa, kun lapsi ei suostu esimerkiksi pukemaan tai tekemään läksyjä kerta toisensa jälkeen, vaikka se olisi hänen omaksi parhaakseen. Lapsen kanssa on mukava olla silloin, kun hän on hyvällä tuulella. Esimerkiksi kun luetaan tai jutellaan vaan. Palkinto auttamisesta tulee viiveellä, ja silloin on tietysti hyvä mieli, kun lapsesta vaikuttaa tulevan kunnon ihminen. Hetkessä se ohjaaminen ei ole mukavaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei. Se on tylsää pakkopullaa. Siksi sitä ei myöskään tehdä.

Onko tämä sarkasmia?

Eri ikävaiheissa antoisimmat jutut on erilaisia. Vauvan kanssa on parasta kun se oppii hymyilemään ja sen kanssa vuorovaikutuksessa oleminen, kun se antaa kömpelöitä pusuja ja halailee. Opettelee taitoja. Alakoululaisen kanssa antoisinta on, kun se osaa huolehtia itse omat tavaransa ja asianta enenevissä määrin. Se muistaa itse että koulussa on luistelua ja ottaa luistimet mukaan ja kertoo vaan mulle et tänään oli tällaista. Sillon tulee olo että oikeaan suuntaan ollaan menossa. Ja mitä isompi lapsi on sitä antoisampia on sen kanssa keskustelu. Taapero on vähän tylsää juttuseuraa kun se kertoo samat jutut sata kertaa ja sitäpaitsi kaikki sen tietämät jutut tiedän minäkin :D Mutta teini haastaa ihan eri tavalla mun omaa vanhanaikaista ajatusmaailmaa ja arvoja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei. Se on tylsää pakkopullaa. Siksi sitä ei myöskään tehdä.

Onko tämä sarkasmia?

Ei. Se on totuus. En saa mitään nautintoa siitä että keskeytän oman elämäni jonkun vastentahtoisen ihmisen ohjaamiseen joka ei opi tilanteesta yhtään mitään.

On osittain. Onhan se mukava tunne että joku kaipaa ja tarvitsee. Toki esim. lemmikki antaa myös vastaavan tunteen. Tulet kotiin ja se innolla odottaa sinua ovella...Lapsen kohdalla toki tuo on sitten myös se stressaavin osuus, vaikkakin antoisa.

Ei, vaan tuossa on kolme antoisaa asiaa.  Vaikka on ne osaksi pakkopullaakin välillä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei. Se on tylsää pakkopullaa. Siksi sitä ei myöskään tehdä.

Onko tämä sarkasmia?

Aika paljon on vanhempia (ikävä kyllä), jotka jättävät nuo tekemättä tai tekevät ihan minimin.

Joskus rankkoina vuosina oli iltaisin ihanan helpottava tunne, kun lapset oli nukahtaneet ja tästäkin päivästä taas selvitty.

Ei. 

Onhan se ihan söpöä kun vauva on pieni ja sitä hoitaa jos ei ole koliikkia tms. Mutta ei se pidemmän päälle ole mitenkään erityisen antoisaa. Läheisyys on tietysti rakkaan ihmisen kanssa aina kiva juttu, mutta ei varsinainen hoitaminen.

Neuvominen on kasvatukseen kuuluva pakollinen paha, onhan se kiva nähdä sitten kun lapsi oppii ja kehittyy, voi olla tyytyväinen että ei ole lasta onnistunut pilaamaan ja geenit on olleet ihan ok tavaraa. Ei se kuitenkaan ole se juttu joka tekee onnelliseksi.

Pienessä lapsessa on parasta se kun lapsi alkaa puhumaan ja tekemään asioita, niitä on niin hauska kuunnella kun lapset oivaltaa asioita ja on hyvä huumorintaju, tulee sellaista tilannekomiikkaa ja lapset ajattelee nokkelasti eri tavalla asioita kuin aikuiset.

Sitten taas isomman lapsen kanssa keskustelut käyvät laaja-alaisemmiksi ja ne on todella mielenkiintoisia keskusteluja kaikenlaisista aiheista, kuten kenen tahansa muunkin perheenjäsenen, sukulaisen tai ystävän kanssa, ihmisten välinen kanssakäyminen ylipäätään. On kiva tehdä aikuisen lapsen kanssakin asioita yhdessä, samalla tavalla kun on kiva tehdä oman vanhemman, isovanhemman tai sisaruksen kanssa. 

Se on antoisaa että on oma perhe, on ne ihmiset jotka on sun omia, ei jotain jotka voi vaan lähteä pois koska tahansa koskaan palaamatta. Toki perheenjäsenkin voi niin tehdä, mutta harvemmin oman lapsen kanssa niin pahasti käy.

Meillä ainakin on lapsuudenperheen kanssa, ja jopa koko suvun eli vanhempien sisarustenkin kanssa, että sukulaisiin ja heidän apuunsa voi luottaa, että he ovat aina sinun puolellasi. Minä autan aina heitä, ja he auttavat minua, ne on ne mun ihmiset. Veri on vettä sakeampaa.

Pieni lapsi on ihana, hän uskoo vielä äitinsä tietävän kaiken ja ihailee äitiään. Sitten äiti saa huomata, että opettaja tietääkin paremmin ja häntä lapsi uskoo. Kunnes murrosikäisen mielestä kukaan maailmassa ei voi olla mutsia tyhmempi! Opettajatkin jäävät kakkoseksi. Joku neuvo saattaa vielä mennä perille, mutta yleensä kaikki äidin neuvot kuitataan ylenkatseella. Koin haastavan teinin olevan aika raskas kun vanhempia on vain yksi eikä suvustakaan ole apua. Kuitenkin selvittiin. Hienointa aikaa oli pikkulapsen kanssa, kun hän osasi puhua ja kysellä. Ja oli valoisa ja iloinen lapsi (vaikkei ihan koko huonetta sentään valaissutkaan).