Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minkä ikäisenä tajusitte, mikä kaikki lapsuudenperheissänne oli vialla? (siis te joilla oli)
07.04.2022 |
Täytän ensi kuussa 37. Olen 19-vuotiaasta saakka kasvattanut eroa äitiini (yh) ja siskooni. Lapsuuden perheessä ei halattu. Ei sanottu kiitos eikä anteeksi. Kaikkea ja kaikkia haukuttiin. Esimerkiksi naisten rintoja haukuttiin kammottaviksi ryntäiksi. Kaikkeen suhtauduttiin ironian ja sarkasmin kautta. Kaverisuhteissa ei tuettu. Sisko aina ilkkui eikä ottanut mukaan mihinkään ilman ylimielistä asennetta. Mistään tai kenestäkään ei puhuttu mitään myönteistä. Missään ei autettu. Ei kysytty kuulumisia. Koko sisäinen maailma muovautui synkäksi, sisäinen puhe hajottavaksi. Kaikki tuntui vaikealta, näköalattomalta ja pelottavalta. Olin tahdoton ajelehtiva möykky.
Lähes 20 vuotta on kulunut siitä, kun muutin pois kotoa. Tunsin aina, että jotain on vialla. Halusin etäisyyttä äitiin ja siitä minua on aina syyllistetty äidin ja muiden taholta. En osannut edes selittää, miksi halusin etääntyä, tiesin vain, että minun on pakko. En uskonut, että ikinä ymmärtäisin syytä, ja koin siitä tuskaa. En siis koskaan ymmärtänyt tai pystynyt nimeämään, mikä kaikki oli vialla, paitsi nyt viimein. Tänä vuonna sisällä on tapahtunut muutos ja viimeinkin pidän itsestäni, tiedän mitä mieltä olen ja mitä tarvitsen. Olen empaattinen muita kohtaan. Pystyn hyvään, terveeseen vuorovaikutukseen. Olen viimein se aito minä, jonka muistan 3-vuotiaana haudanneeni.
Kommentit (18)
7-vuotiaana. Isä ja äiti alkoi tapella. Minut jätettiin yksin kotiin yöksi.
Muissa perheissä ei näin tehty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla se on tapahtunut vaiheittain. Olen viisikymppinen, nyt vasta tuntuu että viimeisetkin palaset loksahtelevat paikalleen.
Nelikymppisenä olen ymmärtänyt, miksi olin häirikkö lapsuudesta täysi-ikäiseksi, lisäksi jonkin sortin alkoholisti...
En syytä vanhempiani, en vaan ole tekemisissä...yritän toipua, jossain vaiheessa kävin terapiassa, mutta niin kallista...
Vierailija kirjoitti:
Minulla se on tapahtunut vaiheittain. Olen viisikymppinen, nyt vasta tuntuu että viimeisetkin palaset loksahtelevat paikalleen.
Mulla sama, vaiheittain on jotenkin avautunut. Se on ollut shokki tajuta, että asiat mitä luuli normaaliksi ei oikeasti ole. Luulin vielä nuorena aikuisena että meillä oli hyvä perhe.
Ensimmäisen kerran 16-vuotiaana. Elin muutaman vuoden siinä ymmärryksessä, kunnes erehdyin puhumaan asiasta äidilleni ja siskolleni, jotka väittivät, että olin kuvitellut kaiken. 29-vuotiaana terapian myötä tajusin asian uudestaan ja katkoin välit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rippikouluiässä suunnilleen. Muutin omilleni heti kun pystyin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sen jotenkin alitajuisesti tiesi aina. Sitä kun lapsi kuitenkin on aina lojaali vanhemmilleen sen työnsi pois mielestä ja kuvitteli että meillä on normaali perhe, muilla ei.
Kuitenkin kärsin koko ajan. 7-vuotiaana ajattelin itsemurhaa ensimmäisen kerran. En ymmärtänyt miksi aina on niin paha olla. Vanhempiani puolustin henkeen ja vereen ja jos joku olisi kysynyt miten minulla menee, kotona ja muutenkin, olisin ilman muuta sanonut että hyvin.
Tuossa ennen 20. ikävuotta aloin ajatella pikku hiljaa että tämä ei nyt normaalia ole. Perheessämme on jotain pahasti vialla. Se viimeinen tajuaminen tuli sitten aivan yht´äkkiä. Olin jo aikuinen, kolmekymppinen ja olin muuttamassa uuteen asuntoon. Pakkasin tavaroita ja se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Koko totuus romahti niskaan kerta rysäyksellä ilman että edes ajattelin koko asiaa. Se vain jotenkin murtautui läpi. Se oli kauheaa. Siitä paikasta otin koiran mukaan ja lähdin kovaa vauhtia painumaan metsään. Siellä itikin ja huusin, tuli ulos valtava määrä avutonta raivoa.
Siitä sitten alkoi raskas ja kivinen tie alkaa korjata itseäni ja yrittää hoitaa haavojani. Sitä on jatkunut nyt tähän päivään ja suuren taakan olen jo jättänyt taakseni. Olen ihmisenä muuttunut paljon, parempaan suuntaan. Olen armollinen itselleni ja asetan syyn sinne missä se oli. Olen saanut ammattiapua ja työskennellyt itse itseni kanssa valtavasti.
Isäni on kuollut jo kauan sitten äidin kanssa meni välit totaalisesti välien selvittelyn jälkeen. Hän heittäytyi marttyyriksi. Ei myöntänyt koskaan mitään, enpä sitä edes odottanutkaan. Tässä tämä näin lyhyenä versiona, kerrottavaa olisi kyllä kokonaisen romaanin verran.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vitosluokan syksyllä kesäloman jälkeen tajusin asian ensimmäisen kerran. Oltiin normaalisti käytävällä juttelemassa luokan tyttöjen kanssa, kukin kertoi kuulumisiaan. Silloin iski yhtäkkiä tajuntaan, että olen perustavanlaatuisella tavalla erilainen kuin kukaan muu heistä. He olivat huolettomia ja iloisia, ja tajusin, etten minä tule koskaan olemaan heidän kaltaisensa, enkä elämään samassa todellisuudessa. Se tuntuu edelleen hetkeltä, jolloin kaikki lyötiin lukkoon, loppuelämäni suunta oli siinä määritelty.
En minä voinut kertoa kuulumisina, miten sosiaalipäivystys haki siskon ja veljen päiväkodista lastenkotiin, kun äiti ei hakenut heitä kotiin humalassa. Miten olin asunut viikon päivystysperheessä, kun minut löydettiin ulkoa itkemästä. Miten äiti oli yrittänyt t4ppaa itsensä nähteni, mutta siitä ei saanut kertoa kenellekään. Miten isäpuol itki ja pyysi minulta, että auta, enkä pystynyt lohduttamaan häntä. Mummokin soitti minulle ja itki perheemme tilannetta. Äiti soitti terveyskeskuksen vessasta kun oli pakkohoitoarviossa. Hän kysyi, tiedänkö onnistuu itsensä t4ppaminen jos hän vääntää silmälaseista tikun ja työntää sen pistorasiaan. En tiedä äiti kulta, älä tee sitä, ja minä olin yksin koko maailmankaikkeudessa vasta 11-vuotiaana.
"Me käytiin lintsillä! Oli niin kivaa, hei kattokaa ostin siel tämmösen käsikorun ku siel oli sellanen korumyyjä, eiks oo hieno! Ja sit me käytiin mun mummin mökillä ja siellä oli serkut ja uusi kumivene."
Nyt oon 29. Oon tajunnut asian ehkä vuoden tai kaksi. Mutta vieläkään en kaikkea tajua. Mikä kaikki aiheuttaa sen järjettömän ahdistuksen. Ulkoapäin perhe näytti normaalille. Haluaisin käsitellä asiaa kunnolla. Mun isä on kontrolloiva, ei anna mun itsenäistyä, negatiivinen, huonokäytöksinen ym.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osittain tajusin jo teininä, nyt viime vuosina yhä syvemmin, viime kuukausina yhä kirkkaammin. Periaatteessa oli rakkautta ja huumoria, mutta käytännössä minusta ei osattu huolehtia. Ei mun vanhemmilla ollu eväitä semmoiseen. Teininä vihasin heitä, nykyään on ristiriitaiset tunteet. Käsittelemätöntä vihaa pursuaa esiin, ja samalla he välittävät minusta monin tavoin, mitä arvostan.
Tajusin jo päiväkoti-ikäisenä että se kaikki väkivalta ei ole ok. Teini-ikäisenä tajusin koko kuvan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
18v ensimmäisen tyttöystävän opettajavanhemmista.
Omat vanhemmat perinteisiä suomalaisia kateellisia ja keskenään tappelevia mölkkejä.
"Mikä kaikki"? Mistäs ne kaikki asiat voi tietää, ei mistään. Joitain asioita kyllä, mutta ei kaikkia.
Tajusin äitini olevan alkoholisti kun olin noin 15v. Hänen mt-ongelmansa kävi ilmi myöhemmin. Mutta en todellakaan tiedä onko tässä "kaikki", eikä kyllä edes kiinnosta.
Nyt, lähes viisikymppisenä.
Eli vähän aiemmin olisi ollut hyvä. Mutta parempi kai tietää edes näinkin vanhana. Juu, kelvotonta oli ja moni asia pahasti pielessä. Vasta nyt alan olla oikeasti oma itseni.
Lähdettyäni opiskelemaan muualle, jotenkin siinä sitä alkoi tajuamaan, ettei perheeni ole ollut ihan paras kasvuympäristö. Vähitellen, asia kerrallaan huomasi, miten itse on ollut sokea kaikelle, pitänyt normaalina ihan hirveetä käytöstä esimerkiksi.
Ollut kova paikka yrittää korjata omaa ajattelua ja suhtautumista muihin ihmisiin, että olisi vähän edes parempi versio itsestäni.
Alue: Aihe vapaa
Itse asiassa ihan viime vuosina. Olen 65-vuotias. Olen vasta äskettäin havainnut, että a) kumpikaan vanhemmistani ei ollut minulle läheinen ja b) tämä johtuu siitä, etten tuntunut kunnolla omana itsenäni kelpaavan kummallekaan vanhemmistani. Havainto on ollut huomattavasti elämääni helpottava!