Suretteko keskenmenoja kuin lapsen kuolemaa?

surin suuresti, vaikka aikaisin meni kesken. Silti ymmärsin, että suru olisi oikeasti ollut syntyneen tai pitemmälle menneen raskauden kohdalla täysin musertavaa. Nyt sentään aikanani pääsin siitä jatkamaan. Vaikka vieläkin on kamalaa ajatella asiaa.

Hyvin suunnaton on tämä tuska. tuskaa lisää se, että olen tietoinen, että minun tekemät valinnat tappoivat sisällä kasvaneen elämän.

En pääse ikinä yli itsesyytöksestä. Tuska on aivan liian suuri, mutta tämä juttu on niin tuore, että en tiedä miten tulevaisuudessa suhtaudun asiaan.

Esikoiseni kuoli kohtuun 2kk ennen laskettua aikaa ja häntä suren, olihan hän jo niin "vanha". Haudalla käydään säännöllisesti.



Olen saanut hänen jälkeensä yhden elävän vauvan (rv 27+) ja 3 keskenmenoa (rv 12, 11 ja 11). Olisin halunnut nuo keskenmenneetkin, mutta en sure heitä kuten kuolleita surraan. Pikemminkin suren sitä menetettyä mahdollisuutta saada elävä lapsi.

samalla tavalla kuin lapsen kuolemaa. Nyt kun mulla on kaksi lapsta, voin olla täysin varma, että jos heistä jompikumpi kuolisi en pääsisi siitä surusta ikinä. Se on ajatuksentasollakin jotain aivan kauheaa.

Olen saanut ennen lapsia usean keskenmenon, kaikki noin 10-12rv. Se oli kova paikka silloin, mutta kyllä siinä iteketti ja suretti enemmän haaveiden ja toiveiden musertuminen. Nyt kun nämä haaveet ja toiveet on toteutunut, keskenmenot on vain muisto, joka oli todella kamalaa muttei ylitsepääsemätöntä.



Siis mulla vain kokemusta alkuraskauden keskenmenoista, mitkä ovat hyvin tavallisia. Kohtukuoleman kokeneiden surua en osaa edes kuvitella:(

kaksi raskautta menny kesken ekalla kolmanneksella mutta en sure niitä juurikaan. nehän oli vasta kasa soluja joista ei näköjään ollut tarkoituskaan tulla mitään. enemmän kyseenalaistan itseäni ja kroppaani kun en kykene kunnolla siihen mihin pitäisi eli lisääntymään.

Mulla on takana 1 keskenmeno 2. kolmanneksella enkä surrut kenenkään kuolemaa siinä. Tottakai suretti että raskaus loppui eikä vauvaa tullutkaan mutta en koe että lapseni olisi kuollut.

Niin kovasti jo ehdin ilostua asiasta ja kaiken piti olla hyvin ultrankin perusteella:(

Mutta uskoakseni lapsen kuolemaa olisin surrut kauemmin. Sitä surisin varmasti vieläkin, vaikka minulla on nyt nelikuinen vauva. Keskenmeno ei tunnu enää samalta, vaikka silloin ajattelin sitä menetettynä lapsena. Tavallan se se olikin, ajatuksissani olin jo miettinyt lasta jonka saan, ja se otettiin minulta pois.

Tottakai keskenmenot olivat paha juttu ja suru oli hetkellisesti kova. Mutta kun keskenmenot tapahtuivat ekalla kolmanneksella, niin en voinut ajatella, että vauvan olisin menettänyt.



Ja kun mietin, että menettäisin jonkun lapsistani, en voisi puhua surusta samana päivänäkään. En varmaan pääsisi koskaan yli, kun taas keskenmenot ovat vain haalea muisto.



Ehkä sitten, jos keskenmeno tai sikiökuolema tulisi myöhään, niin varmaan silloin suru olisi isompi. Silti se olisi vähän eri asia kuin lapsen kuolema, kun ei olisi ehtinyt tutustua lapseen.

menetin oikeasti lapsen, elävänä syntyneen terveen lapsen.

Minun suruuni sotkeutui kamppailu lapsettomuutta vastaan. Oltiin yritetty raskautua jo varsin pitkään, ja kun tein plussatestin -viimeinkin- toiveet kohosivat tosi korkealle. Tuntui, että nyt viimeinkin paistaa se päivä tähän risukasaan.



Sitten raskaus keskeytyikin pian. Kivut oli kovat ja vuoto runsas, tuntui kuin sydän vuotaisi ulos. Sisin tuntui olevan kuivaa, likaista syksynlehteä. Suru oli niin suuri, että se sattui jokaisessa solussa. Olisin halunnut haudan syntymättömälle lapselle, toiveelle.



Kuitenkin se suru kesti aika pienen ajan. Muutamassa viikossa olin ihmisten kirjoissa, vaikkakin vieläkin itken aina jos luen päiväkirjaani siltä ajalta.



Nyt jos mietin tämän elävän lapseni menettämistä, en voi kuvitella pääseväni siitä yli koskaan.



Kuitenkin aiempi lapsettomuus jätti minuun aika suuria arpia. Näen usein unia, joissa en olekaan saanut tätä lasta. Viimeyönä uneksin, että minulla oli tämä raskausarpinen maha, mutta vauva ei ollutkaan syntynyt, se olikin mennyt kesken. Mielestäni tuo koettu keskenmeno on tehnyt sen.

Nyt kun takana on kahdeksan, niin suren huonoa tuuriani, kipuja ja menetettyä mahdollisuutta.

Ennen kuin minulta kuoli lapsi, niin olisin ehkä voinut sanoakin, että jotain saman suuntaista on keskenmenossa ja lapsen kuolemassa. Minulla on ollut muutama alkuraskauden keskenmeno.



Mutta sen jälkeen kun on nähnyt puolisonsa kantavan vauvan arkkua, niin ainakin omalla kohdallani keskenmenoni eivät vertaudu kohtuun kuolleeseen vauvaan millään lailla. Vaikka lapsi oli kuollut syntyessään, niin totta kai hän täysiaikaisena oli aivan vauvan näköinen ja oloinen. Pidimme häntä sylissä ja paijasimme.



Minua ja muitakin kohtukuolemaäitejä loukkaa aika paljon se, että joku kertoo keskenmenon perusteella tietävänsä miltä tuntuu haudata lapsi.

Minua ja muitakin kohtukuolemaäitejä loukkaa aika paljon se, että joku kertoo keskenmenon perusteella tietävänsä miltä tuntuu haudata lapsi.

Uskon! Toivottavasti et usein semmoista kuule. Asioita ei varmasti voi suoraan verrata.

Mutta keskenmeno voi olla valtava suru silti, siinä tilanteessa jossa ihminen silloin on. Minulla ei ollut lasta, ja keskenmeno merkitsi minulle pelkoa ikuisesta lapsettomuudesta, hautasin samalla toivetta lapsesta ylipäänsä. En varmasti nyt enää lapsen saaneena surisi keskenmenoa yhtä paljon.

Tarkoitan tällä sitä, että vaikka suru jostain asiasta olisi itselle miten suuri hyvänsä, ei sitä voi koskaan verrata toisen ihmisen suruun. Suru on henkilökohtainen kokemus, joka musertaa eritavoin vaikka aihe olisi sama. En tiedä ymmärtääkö kukaan.

Mutta sen jälkeen kun on nähnyt puolisonsa kantavan vauvan arkkua, niin ainakin omalla kohdallani keskenmenoni eivät vertaudu kohtuun kuolleeseen vauvaan millään lailla. Vaikka lapsi oli kuollut syntyessään, niin totta kai hän täysiaikaisena oli aivan vauvan näköinen ja oloinen. Pidimme häntä sylissä ja paijasimme.

Minua ja muitakin kohtukuolemaäitejä loukkaa aika paljon se, että joku kertoo keskenmenon perusteella tietävänsä miltä tuntuu haudata lapsi.

Paitsi ilman keskenmenoja. Mutta olemme haudanneet täysiaikaisena kuolleena syntyneen vauvamme. En tiedä loukkaako mua jos joku keskenmenon perusteella sanoo tietävänsä miltä musta tuntuu, ehkä vain hiljaa mielessä ajattelen että etpä kyllä tiedä. Ja toisaalta minä taas en väitä tietäväni miltä tuntuu haudata lapsi, joka on oikeasti elänyt kanssani, johon on ehtinyt tutustua oikeasti. Näitä asioita voi oikeastaan verrata vasta sitten kun kokenut molemmat (tai kaikki, mitä en kenellekään toivo).

olin toki surullinen ja itkinkin kun ultrassa todettiin keskenmeno (rv 12 ja 14). mutta jollain lailla kyllä suutuin/loukkaannuin kun tuttavapiirissä nämä keskenmenot verrattiin lapsen kuolemaan (ts. enkelilapset) ja ohjattiin KÄPY- toimintaan...

Joskus vieläkin, mutta harvoin, leikittelen ajatuksella, että minulla voisi nyt olla neljä lasta... Mutta suru tuntuu vain pienenpienenä pistoksena enää.

minulla kokemusta (onneksi) vain keskenmenosta, mutta nyt kolmen lapsen äitinä voin kuvitella, että jos joku noista lapsista menehtyisi, niin siitä tuskin pääsisi ikinä yli. keskenmenoa surin minkä surin, mutta nykyään tuskin muistan koko asiaa.

km tapahtu vkolla 7, eli tosi aikaisin, ja olin lähinnä pettynyt.