Lue keskustelun säännöt.
Miten selvisitte koiranne kuolemasta?
Epätoivoinen
03.04.2022 |
Kauanko pahin tuska kesti? Miten käsittelitte asioita? Tunsitteko syyllisyyttä tms.?
Tuntuu, että ei tästä menetyksestä ja tuskasta vain voi selvitä. Erittäin läheinen koiramme lähti äkillisesti ja yllättäen.
Kommentit (15)
Osanottoni. Itse menetin juuri rakkaan kissani, joka ehti kulkea matkassani 15 vuotta ja tuska on lähes sietämätön.
Aiemmin olen menettänyt kaksi koiraa ja kyllä se surun terävin kärki kestää vaan kauan. Jossain kohtaa suru sitten muuttaa muotoaan, pehmenee ja tuskan tilalle tulee lämpö ja muistot. Ei tässä auta muuta kuin antaa ajan kulua ja miettiä niitä yhteisiä hetkiä ja sitä, että ne korvaavat tämän tuskan. Itsekin vaistomaisesti vielä etsin kissaani katseella ja yritän ymmärtää, ettei sitä enää ole.
Voimia teille <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan osaa. Tassunjälki sydämessä säilyy läpi elämän.
Koiran kuoleman oppii lopulta hyväksymään kuten kaikki muutkin menetyksensä. Itse muistan edelleen lähes päivittäin kaikkia edesmenneitä koiriamme, mutta tuska ei ole enää viiltävä.
Minulla on viimeisimmän oman koirani jälkeen ollut lähes koko ajan joku tyttären koirista hoidossa. Omaa koiraa en enää hanki, ikäkin jo tulee vastaan, jos ottaisin pennun.
Lämmin kiitos teille kaikille ja osanotot teille myös lemmikin menettäneille. ❤️
Voimia kyllä tarvitaan, väkisin yritän jotain syödä joka päivä, vaikka ei pysy ruoatkaan sisällä eikä nukkumisesta saati päivittäisistä toimista tule mitään. Sattuu fyysisesti vatsaankin niin paljon, koko tuska ja kaipaus on vaan niin hirveää, voimakasta ja välillä mietin, miten muka selviää. Ehkä se luottamus selviämiseen vielä tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaivamalla haudan saunan nurkalle. Siellä oli jo ennestään auton alle jäänyt edellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin kuin muistakin menetyksistä. Ajan kanssa. Kun on pakko.
Mutta ymmärrän tuskan, jos koira oli nuori. Kun oma 12,5 vee koira lähti, se oli kuin täyden elämän eläneen ihmisen loppu: epädramaattinen, luonnollinen ja odotettavissa.
Koeta liikkua ulkona. Siitä saat ruokahalua ja unikin tulee paremmin. Voimia.💞
Lämmin osanotto <3
Huomaan alkaneeni jo hiljalleen tekemään surutyötä iäkkään koiramme heiketessä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lämmin halaus sinulle ap!
Koirani kuolemasta on pian 4 kk. Kuolema ei ollut täysin shokeeraava yllätys, mutta vielä eläinlääkäriin lähtiessämme en tiennyt, että matka olisi koiraystäväni viimeinen - tein päätöksen piikistä siellä vastaanotolla.
Kun sitten tulin yksin takaisin kotiin, itkin päiväkausia, huusin ääneen, hakkasin patjaa ja makasin mustassa kuopassa. Tuntui viikkoja ja kuukausia, että kerta kaikkiaan tikahdun suruun. Minulla on puoliso ja perhe, mutta oman lemmikin kuoleman jälkeinen yksinäisyys oli silti hirvittävää. Tunsin myös valtavaa syyllisyyttä. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Olinko ollut riittävän hyvä uskollisimmalle ystävälleni, jonka elämä pyöri loppuun asti minun ja päätösteni varassa?
Tuska oli kovaa ja todellista, raastavaa. Itkin aika paljon, välillä kummallisissakin paikoissa. Kävin pitkillä, synkillä, yksinäisillä kävelyillä, istuin tuntikausia kirjaston lehtilukusalin hiljaisuudessa ja kirjoitin ajatuksiani ylös. Kun sitten vähän olin tointunut, teetin koiran elämän ajalta paperivalokuvia, joita voin katsella. Yksi kuva on nyt kotona eteisen seinällä, toinen työpisteelläni. Puhelimen tekemät automaattiset kuvakollaasit ja -muistot tuntuivat ensin tosi kivuliailta. Nyt niitä voi jo katsella ja vähän hymyilläkin.
Kaipaan lemmikkiäni kovasti, ja suren sitä edelleen. Suru on kuitenkin muuttanut muotoaan, se on tummaa mutta pehmeämpää, lämmintä ikävää. Kuoleman käsittelyä on hieman helpottanut se että koirani sai elää aika täyden koiranelämän, eikä kuolemaan liittynyt shokeeraavaa traumaa.
Suru on niin henkilökohtainen asia, ettei sen kestossa tai intensiteetissä ole oikeaa tai väärää vaihtoehtoa. Ja niin mahdottomalta kuin se tuskan hetkellä tuntuukin, aika helpottaa surua, suurtakin.
Vierailija kirjoitti:
Lämmin halaus sinulle ap!
Koirani kuolemasta on pian 4 kk. Kuolema ei ollut täysin shokeeraava yllätys, mutta vielä eläinlääkäriin lähtiessämme en tiennyt, että matka olisi koiraystäväni viimeinen - tein päätöksen piikistä siellä vastaanotolla.
Kun sitten tulin yksin takaisin kotiin, itkin päiväkausia, huusin ääneen, hakkasin patjaa ja makasin mustassa kuopassa. Tuntui viikkoja ja kuukausia, että kerta kaikkiaan tikahdun suruun. Minulla on puoliso ja perhe, mutta oman lemmikin kuoleman jälkeinen yksinäisyys oli silti hirvittävää. Tunsin myös valtavaa syyllisyyttä. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Olinko ollut riittävän hyvä uskollisimmalle ystävälleni, jonka elämä pyöri loppuun asti minun ja päätösteni varassa?
Tuska oli kovaa ja todellista, raastavaa. Itkin aika paljon, välillä kummallisissakin paikoissa. Kävin pitkillä, synkillä, yksinäisillä kävelyillä, istuin tuntikausia kirjaston lehtilukusalin hiljaisuudessa ja kirjoitin ajatuksiani ylös. Kun sitten vähän olin tointunut, teetin koiran elämän ajalta paperivalokuvia, joita voin katsella. Yksi kuva on nyt kotona eteisen seinällä, toinen työpisteelläni. Puhelimen tekemät automaattiset kuvakollaasit ja -muistot tuntuivat ensin tosi kivuliailta. Nyt niitä voi jo katsella ja vähän hymyilläkin.
Kaipaan lemmikkiäni kovasti, ja suren sitä edelleen. Suru on kuitenkin muuttanut muotoaan, se on tummaa mutta pehmeämpää, lämmintä ikävää. Kuoleman käsittelyä on hieman helpottanut se että koirani sai elää aika täyden koiranelämän, eikä kuolemaan liittynyt shokeeraavaa traumaa.
Suru on niin henkilökohtainen asia, ettei sen kestossa tai intensiteetissä ole oikeaa tai väärää vaihtoehtoa. Ja niin mahdottomalta kuin se tuskan hetkellä tuntuukin, aika helpottaa surua, suurtakin.
Kiitos ihanasta kirjoituksestasi! Todella. Alkumme kuulostaa varsin samalta, vaikka oman koirani poismenoon liittyi myös traumatisoiva osuus. Ehkä voisin yrittää tehdä samoja asioita, kunhan saan hieman voimia. Tänään yritin kirjoittaa, mutta olikin vielä liian aikaista. Valokuvaidea oli hyvä, kiitos siitäkin. Voimia sinullekin vielä ja lämmin osanotto. ❤️
Kiitos kaikille vastanneille, oikeasti luulen, että kopioin vastauksenne talteen itselleni ja luen niitä uudelleen.
En tiedä onko oikein suositella, mutta kyllä nyt suosittelisin edes jollain tasolla etukäteen yrittämään käsitellä ja hyväksyä tulevaa, vaikka en toki tarkoita, että sitä usein pitäisi miettiä. Itseäni harmittaa, että en kyennyt asiaa miettiä kuin ehkä pari kertaa ja koirulimme lähtö tuli erittäin kovana shokkina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän koira oli jo pitempään "tehnyt kuolemaa". Tarkoitan siis sitä, että tiedettiin tulevan se päivä, jolloin on pakko tehdä päätös ja luopua. Sitä luopumisen tuskaa työstettiin jo koiran elossa ollessa ja kun tuli aika viedä koira viimeisen kerran eläinlääkäriin, tunne oli enemmän helpotus kuin tuskainen suru. Toki surua oli, mutta sitä oli jo käsitelty hyvän aikaa. Koira ei kärsinyt mistään vetkuttelusta vaan eli viimeisiin päiviin hyvää elämää, kunnes kunto romahti ja heti tiedettiin, että nyt..
Vierailija kirjoitti:
Meidän koira oli jo pitempään "tehnyt kuolemaa". Tarkoitan siis sitä, että tiedettiin tulevan se päivä, jolloin on pakko tehdä päätös ja luopua. Sitä luopumisen tuskaa työstettiin jo koiran elossa ollessa ja kun tuli aika viedä koira viimeisen kerran eläinlääkäriin, tunne oli enemmän helpotus kuin tuskainen suru. Toki surua oli, mutta sitä oli jo käsitelty hyvän aikaa. Koira ei kärsinyt mistään vetkuttelusta vaan eli viimeisiin päiviin hyvää elämää, kunnes kunto romahti ja heti tiedettiin, että nyt..
Kiitos, kun kerroit. Onneksi saitte rauhassa valmistautua ja koiranne eli hyvää elämää loppuun saakka. Osanottoni silti. ❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän rakas 6'5 vuotias labbis Bobby sai eutanasian tänään. Nivelrikko eteni niin pahaksi, että ei ollut muuta vaihtoehtoa. Suru on niin musertava, ettei näe elämässä mitään iloa. Mutta se lohduttaa , ettei bobby enää kärsi kivuista. Mitkään kipulääkkeet, eikä pistokset enää auttanut, kaikkia oli kokeiltu. Bobbyllä on nyt kaikki hyvin. Meillä bobbyn omaisilla valtava ikävä.
Up