Kuinka yleistä on katua lasten hankkimista?

Aihe on niin iso tabu, että eiköhän tämäkin aloitus häviä täältä sukkelaan. Muistan lukeneeni tästä aikoinaan tutkimuksenkin, että kyllä sitä esiintyy, mutta se on niin raskas asia kaduttavaksi, ettei moni myönnä sitä edes itselleen. 

Ei se ole yleistä. Eikä sitä yleensä ilmaista "voi kun näitä lapsia ei olisi" vaan että "olisi kannattanut miettiä omia voimavaroja tarkemmin ennen lastenhankintaa" tms.

Naisille jaksetaan toitottaa, että kadut vielä, jos jätät lapset hankkimatta. Koskaan ei puolella sanallakaan viitata siihen mahdollisuuteen, että niiden hankkimista voisi katua. 

Uskon, että lähes jokainen vanhempi katuu lasten saamista ainakin joskus. Vähän samalla tavalla kuin koiranpennun hankintaa, kun se herättää klo 3.15 aamuyöllä ripuloimalla olohuoneen maton pilalle.

Juu, samaa mieltä kuin joku edellinen eli että niin kipeä asia, ettei sitä kehdata myöntää edes tosiaan itselle. Itse jätin lapset hankkimatta. Vaistosin koko lapsuuteni, että äitini oli noita, jotka katuivat. En halunnut ottaa riskiä, että aiheutan itse samanlaisen lapsuuden omille lapsilleni.

Se ei ole niin mustavalkoista. Varmaan aika harva pelkästään katuu koko ajan. Sen sijaan ehkä puolet vanhemmista miettii joka toinen päivä miten helpolla pääsisi jos noita ei olisi hankkinut... mutta se on ohi menevä ajatus.

Harkitsen itse tällä hetkellä, että yrittäisimmekö perheenlisäystä, ja kieltämättä tätä asiaa on tullut mietittyä. En ole koskaan ollut mitenkään hulluna esimerkiksi muiden ihmisten kersoihin. Joku epämääräinen ajatus on, että lapsi olisi "ihan kiva", mutta onko tämä nyt sitten riittävä motiivi? Olisi kätevää, jos olisi edes jonkinlaista tutkimusta siitä, kuka niitä lapsia todennäköisimmin katuu. Toisaalta voisi ehkä toiveikkaasti ajatella, että kun omat odotukset eivät todellakaan ole ruusunpunaisia, se on ihan hyvä lähtökohta. 

En koskaan ole katunut ja meillä löytyy useampi lapsi. Lapseni on hyvin käyttäytyviä, pienestä pitäen opetettu rahan arvo, kotitöidenteko, pyykkäys ym muuta mitä tarvitsee arkielämässä.

Olisin varmasti elänyt hyvän elämän ilman lapsia. Nyt kun ne on, niin en ikinä antaisi pois. Mutta kyllä nyt koliikkivauva ja uhmaikäinen -kombo saa välillä ajattelemaan että mitä jos vaan pakkaisi kamat ja lähtisi. Ja kyllä kaiholla kuuntelen lapsettomien kavereiden extempore reissuja tai sitä kun väsyneenä saavat vain levätä ja katsoa telkkaria. Tajuan nyt etten osannut arvostaa omaa aikaa ennen lapsia tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että lähes jokainen vanhempi katuu lasten saamista ainakin joskus. Vähän samalla tavalla kuin koiranpennun hankintaa, kun se herättää klo 3.15 aamuyöllä ripuloimalla olohuoneen maton pilalle.

Minä varmastikin katuisin kuvatussa tilanteessa koiranpennun hankintaa, mutta yhtäkään kolmesta lapsestani en ole katunut, vaikka on yöllä tullut monenlaista tavaraa lakanoille.

Jos ajattelee koiranpennun ja lapsen olevan sama asia, silloin kyllä varmasti kannattaa ottaa se koira.

Kyllä mulla oli ainakin alitajuisesti katumus tai ainakin ketutus miltei joka päivä koliikkikaksosteni kanssa noin ensimmäiset 1.5 vuotta, ja samaa voin sanoa miehestäni. :D

Sen ajan on kyllä korvannut maailman ihanimmat lapset.

Varmaan sellaisia hetkiä, kun sitä katuu löytyy jonku verran. Mutta se, että kokonaan katuu saattaa olla aika harvinaista

Välillä kaduttaa, suurimman osan ajasta olen lapsesta kiitollinen. Eli tuskinpa tuosta mitään luotettavaa dataa voi edes kerätä. Ongelma on myös se, että ihmiset arvioivat menneitä valintojaan vastaushetken olosuhteiden perusteella. Kun menee hyvin niin ei silloin kadu välttämättä mitään, kun huonosti niin katuu melkein kaikkea. Ja katuminenkaan ei välttämättä tarkoita että vaihtaisi siihen toiseen todellisuuteen vaikka voisi.

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että lähes jokainen vanhempi katuu lasten saamista ainakin joskus. Vähän samalla tavalla kuin koiranpennun hankintaa, kun se herättää klo 3.15 aamuyöllä ripuloimalla olohuoneen maton pilalle.

En ole katunut koskaan, lapset jo 18v ja 14v.

Joo tosiaan koiran ottamista olen katunut senkin edestä. Mut lapsia en koskaan, ei ole edes käynyt mielessä. Tosiaan koira ja lapsi, niitä voi edes verrata.

Kattokaapa elokuva Click.

En kadu lasten hankkimista mutta jos nyt pitäisi asiasta päättää niin en luultavasti enää uskaltaisi, niin paljon on maailma muuttunut huonompaan suuntaan siitä kun esikoinen syntyi 90-luvulla.

Vierailija kirjoitti:

Juu, samaa mieltä kuin joku edellinen eli että niin kipeä asia, ettei sitä kehdata myöntää edes tosiaan itselle. Itse jätin lapset hankkimatta. Vaistosin koko lapsuuteni, että äitini oli noita, jotka katuivat. En halunnut ottaa riskiä, että aiheutan itse samanlaisen lapsuuden omille lapsilleni.

Kerkesin jo tovin järkyttyneenä ajatella noita-äitiäsi, kunnes jatkoin lukemista:D

Tiedän erään naisen, joka hankki lapsen, koska oli viimeiset hetket ikänsä puolesta hankkia. Lapsi oli jo jokusen vuoden vanha ja nainen sanoi, että hoitaa kyllä lapsensa perustarpeet ja muutenkin niin hyvin kuin osaa, mutta katuu kuitenkin. En tuntenut häntä hyvin, mutta vaikutti sellaiselta ihmiseltä, että se katumus saattaa muuttua sitten, kun lapsi on lähes aikuinen ja suhde muuttuu aikuisten väliseksi vanhempi-lapsi -suhteeksi.

Kadun. Sekä fyysisesti että psyykkisesti vaikeavammainen lapsi jota mies ei jaksanut vaan olemme kahden. Tiesin, että vammainen lapsi on tulossa mutta vakuuttelin, että kyllä minä häntä silti pystyn rakastamaan. Rakastan, paljon rakastankin, mutta ei siitä ole mitään apua. Tuon lapsen elämä kaikkine vaivoineen on yhtä helvettiä.