Kuinka yleistä on katua lasten hankkimista?

En itse oikeasti rehellisesti usko, että juuri kukaan katuu. Siis oikeasti katuu! Totta kai voi tulla aivan hemmetin vaikeita kausia, voi tulla hetkiä kun toivoisi ettei lapsia olisi tms. Mutta että ihan kokonaisuudessaan katuisi, en vaan usko! Enkä tarkoita ettei niin saisi tuntea, tai että koska minä en tunne niin niin joku muu ei voisi tuntea. Sekin on mielestäni eri asia, että ajattelee vaikkapa että olisipa pitänyt sittenkin odottaa vielä pari vuotta, että tulipa tehtyä lapset liian vaikeaan tilanteeseen. Silloinkaan ei vielä kadu itse asiaa vaan sen ajoittamista väärään ajankohtaan.

Minä pelkäsin tätä asiaa aivan valtavasti ennen lapsen hankkimista. En ole mikään prismaperhe-tyyppi tai pullantuoksuinen kotiäitihahmo. Silti en ole katunut päivääkään, vaan enemmänkin ajatellut että voi kamala jos olisin jättänyt lapset hankkimatta näiden pelkojen takia. Mitä maailmassa ikinä tapahtuukaan, jos vain lapseni pysyvät elossa niin silloin se on jo itsessään asia joka teki elämäni elämisen arvoiseksi. Uskon, että tämä on niin rakennettu ihmisen sisään, että vaikka tulisi aikoja jolloin toivoisi ettei lapsia olisi, niin loppupeleissä kokonaisuudessaan ei tunne katumusta siitä että he ovat olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Kadun. Sekä fyysisesti että psyykkisesti vaikeavammainen lapsi jota mies ei jaksanut vaan olemme kahden. Tiesin, että vammainen lapsi on tulossa mutta vakuuttelin, että kyllä minä häntä silti pystyn rakastamaan. Rakastan, paljon rakastankin, mutta ei siitä ole mitään apua. Tuon lapsen elämä kaikkine vaivoineen on yhtä helvettiä.

On hämmästyttävää miten täälläkin aina kaikki vaan kannustaa tekemään lapsia oli toisen tilanne mikä tahansa. Tätä ei tunnu kukaan ottavan huomioon, että se lapsi ei tosiaan ole välttämättä terve ja jos elämässä on vähääkään ongelmia voi tuo olla viimeinen naula arkkuun. Mutta kun ei. Tehkää lapsia kaikki vaan.

Ihan varmasti katuu monikin. Samoin kuin lapsettomuutta katuvia on. Toinen vain on hyväksyttyä sanoa ääneen ja toista ei missään nimessä saa eikä kannata sanoa.

Itseasiassa mietin tätä joku päivä tässä ja päädyin siihen, että varmaan harvassa ovat sellaiset, jotka oikeasti katuvat lapsen tai lasten saamista ja silloinkin varmaan lasta/lapsia rakastaa, mutta olisi halunnut elämän ilman niitä.

Vierailija kirjoitti:

En itse oikeasti rehellisesti usko, että juuri kukaan katuu. Siis oikeasti katuu! Totta kai voi tulla aivan hemmetin vaikeita kausia, voi tulla hetkiä kun toivoisi ettei lapsia olisi tms. Mutta että ihan kokonaisuudessaan katuisi, en vaan usko! Enkä tarkoita ettei niin saisi tuntea, tai että koska minä en tunne niin niin joku muu ei voisi tuntea. Sekin on mielestäni eri asia, että ajattelee vaikkapa että olisipa pitänyt sittenkin odottaa vielä pari vuotta, että tulipa tehtyä lapset liian vaikeaan tilanteeseen. Silloinkaan ei vielä kadu itse asiaa vaan sen ajoittamista väärään ajankohtaan.

Minä pelkäsin tätä asiaa aivan valtavasti ennen lapsen hankkimista. En ole mikään prismaperhe-tyyppi tai pullantuoksuinen kotiäitihahmo. Silti en ole katunut päivääkään, vaan enemmänkin ajatellut että voi kamala jos olisin jättänyt lapset hankkimatta näiden pelkojen takia. Mitä maailmassa ikinä tapahtuukaan, jos vain lapseni pysyvät elossa niin silloin se on jo itsessään asia joka teki elämäni elämisen arvoiseksi. Uskon, että tämä on niin rakennettu ihmisen sisään, että vaikka tulisi aikoja jolloin toivoisi ettei lapsia olisi, niin loppupeleissä kokonaisuudessaan ei tunne katumusta siitä että he ovat olemassa.

Miksi ei voisi aidosti katua? Niin moni on tehnyt lapsia ihan vain siksi koska "niitä nyt kuuluu olla" eikä seurannut omaa tahtoaan. Nykyään tosin on se hyvä ettei ihmistä pidetä enää mitenkään outona tai kahelina kun jättää lapset tekemättä koska ei halua niitä. Yhä useampi ei halua lapsia ja se on vain hyvä asia.

Lapsuudessani ainakin isäni humalassa hyvin suureen ääneen pohti itsekseen, millainen virhe ne kakarat olikaan.

Nuorena äitinä kadutti kun kaverit menivät menojaan, matkustelivat ja elivät nuoruuttaan eivätkä pitäneet minuun enää yhteyttä, minä olin jumissa lapsen kanssa. Mieskin mennä viiletti ja minä olin kotona. Olin 20v kun lapsi syntyi, nyt lapsukainen jo 12 ja päivääkään en kadu, enkä vaihtaisi pois. Minusta kasvoi vastuuntuntoinen aikuinen ja voin olla hyvällä omallatunnolla kun valitsin olla lapseni kanssa baareissa laahustamisen sijaan vaikka se silloin tuntui siltä että jään paitsi kaikesta kivasta, olisi toki ollut vaihtoehto viedä lapsi mummolle, mutta halusin mielummin olla itse hänen kanssa. Karsiutuivat silloin nämä ns ”kaverit” elämästä, jäljelle jäivät vain ystävät. Olemme matkustelleet niin perheenä, kuin miehen kanssa kahdenkin, baarit ja biletys eivät voisi vähempää kiinnostaa. Nyt nautin kotonaolosta ja matkustelusta perheen kanssa. Lisää lapsia emme hankkineet emmekä tule hankkimaan.

Vierailija kirjoitti:

En kadu lasten hankkimista mutta jos nyt pitäisi asiasta päättää niin en luultavasti enää uskaltaisi, niin paljon on maailma muuttunut huonompaan suuntaan siitä kun esikoinen syntyi 90-luvulla.

Vastauksesi kertoo olennaisen. Et siis haluaisi olla vanhempi jos voisit elää elämäsi uudelleen.

On äitejä, jotka hylkäävät lapsensa tai jopa tappavat. Ihan yhtä lailla on äitejä, jotka katuvat