Positiivisia synnytyskertomuksia

Kipuun saa hyviä puudutuksia halutessaan. Niitä kannattaa hyödyntää, koska oikeasti helpottavat ja auttavat äitiä rentoutumaan ja jaksamaan.



Toisaalta ilman puudutuksiakin selviää hengissä ja kannattaa muistaa, että kipu unohtuu, kun vauva on ulkona.



Itse otin ensimmäisessä synnytyksessä epiduraalin ja toisessa en ehtinyt saada mitään.

Ensisynnyttäjä siis kerron nyt tarinani.



Esikoispoikani 3,9kg ja 52cm. Synnytys kesti lähes 24 tuntia, mutta suurin osa siitä oli leppoista odottelua. Kotona pärjäilin tuosta ajasta 8 tuntia kaurapussin kera, ja sairaalassa sain epiduraalin kolmesti. Epiduraalin aikana en tuntenut kipua juuri lainkaan. Koska avautuminen oli hidasta, ehti epiduraalien vaikutus olla ja mennä ennen kuin olin täysin auki, mutta minulla suurimmat kivut olivatkin juuri alkuvaiheessa, eli sinänsä meni nappiin. Tuntia ennen ponnistusta sain kohdunkaulapuudutteen, ja sen ansiosta ponnistusvaihe sujui täysin kivuitta. Tunsin kyllä, mutta en kipua. Ponnistusvaihe kesti 5min, 2 tikkiä. Pystyin istumaan normaalisti, eli mitään jälkikipuja ei jäänyt. Oli kyllä mahtava kokemus:) Kätilöt oli tosi mukavia ja reippaita.

Ainoa "miinus" oli jälkisupparit, ne oli tosi kipeitä vaikka ensisynnyttäjä olinkin. Buranalla niistäkin sitten selvittiin.



T. 24v ensisynnyttäjä

Kolmesta synnytyksestäni kolmas oli paras. Kakkosen synnyttyä minulla oli tunne, etten olisi tarvinnut epiduraalia. Nyt halusin koettaa selviänkö kohtuullisella kivulla ilman puudutteita ja synnytykseen puuttumista. Kerroin kätilölle, että jos vauvan ja minun turvallisuuteni ei vaarannu, haluan, ettei synnytyksen kulkuun puututa. Kestin kivut kuuman jyväpussin ja ennen kaikkea kuuman suihkun avulla. Kun kipu alkoi käydä hurjaksi, kohdusuu olikin jo kokonaan avautunut, ja sain alkaa ponnistaa. Ensimmäistä kertaa tunsin kun vauva liikkui synnytyskanavassa alaspäin, se antoi voimia jatkaa.



Kivut olivat siedettävissä, sain koko ajan toiveeni kuulluksi, tiesin vauvan voivan hyvin sydänkäyrien oton ansiosta (ponnistusvaiheessa vauvalla oli myös "nasta" päässä). Toivuin nopeasti ja synnytys eteni ripeässä tahdissa, ponnistusvaihe kesti kymmenisen minuuttia. Minulle ei tullut vaurioita, vauva sai 9 apgar-pistettä.



Aikaisemmat synnytykseni ovat myös olleet ihan ok. Ensimmäinen kesti melkein vuorokauden, mutta ei silti jälkikäteen tuntunut toivottomalta tunnin ponnistusvaiheesta huolimatta.



Minulla on siis vain periaattessa positiivisia kokemuksia!



Ikävää kolmannessa synnytyksessäni oli vain lapsivuodeosaston kiire.

olen synyttänyt kaksi kertaa eikä kumpikaan ollut mitenkään tuskallista. Esikoinen tuli tosi helposti (eka lausahdus lapsen synnyttyä oli "tulipa se helposti") ja kohdunkaulanpuudutus osui aivan nappiin. Pari tuntia taisi olla hivenen epämukavaa muttei sen kummempaa.

Toisen kohdalla sama juttu, noin pari tuntia oli epämukava olo mutta eipä sen kummempaa.

Eka kesti kauan (26 t), mutta oli rauhallinen, koska eteni hitaasti. Ennätin saada toivomani kivunlievityksen ja pärjäsin kipujen kanssa tosi hyvin. Ponnistusvaihe oli mulla yllättävän kivuton ja uskoin itseeni koko ajan.



Toka oli nopea (käynnistettiin) ja sen hyvä puoli oli se, että vaikka kipuja oli, niin ne kesti hienosti, kun - jo kokemuksestakin - tajusi, että homma etenee ripeästi kohti vauvan syntymää.



Mielestäni tosi hyvin menneitä synnytyksiä kumpikin.



Molemmissa synnytyksissä oli myös omat ongelmansa. Ekassa istukka ei irronnut, joten se jouduttiin ottamaan käsinirrotuksella humautuksessa. Tokalla kertaa taas vauva oli vähän huonossa tarjonnassa ja autettiin maailmaan imukupin avulla. Näistä pienistä vastoinkäymisistä huolimatta molemmat synnytykset olivat mulle niin myönteisiä kokemuksia, että tuo, mitä niistä aluksi kirjoitin, on se, mitä mulle aina tulee ensimmäiseksi mieleen, kun ajattelen lasteni syntymiä. :-)



Tsemppiä!

Ekalla ja viimesellä kerralla sain epiduraalin, keskimmäisessä ei ehtiny. Ekan kohdalla nukahdin epiduraalin vaikutuksen alkamisen jälkeen ja heräsin kun ponnistutti :)



Keskimmäisen kohdalla epiduraalia en tosiaan saanu ku poika oli tulossa niin vauhdilla. Kohdunkaulaa puudutettiin ja poika ikäänkuin 'luiskahti' maailmaan viiden minuutin jakkaralla ponnistamisen jälkeen. Olin siinä vähän et häh, joko se on ulkona? kun oli niin nopeeta toimintaa :)



Ylipäätään, mun synnytykset on ollu nopeita ja puudutteiden ansiosta kohtuullisen kivuttomia. Jalkeilla olen ollut tunnin sisään synnytyksestä (suihkuun ja kevyt ruokailu) eikä koskaan ole ollut mitään hankaluuksia jälkikäteen.

Helppo sanaa en viitsi käyttää, koska tuskin se kenellekään helppoa on :)



Synnytys 1: Synnytys kesti kyllä pitkään, avautuminen oli toella pitkäveteistä. Kyllähän se sattui kovasti, mutta onneksi sain epiduraalin kun olin kärvistellyt jo vuorokauden supistuskivuissa. Kivut kyllä kestäisi ilman puudutustakin mikäli synnytys kestäisi sellaisen siedettävän ajan. Noh ponnistuksessa ei sitten puudutetta enää ollutkaan ja se oli kovin kipu ikinä. Onneksi kuitenkin kovin lyhyt ja unohtui sillä silmän räpäyksellä kun vauva syntyi. Niin mahtava tunne. Ponnistus kesti 15min. Synnytin kyljeltään.



Synnytys 2: Edelleen pitkä synnytys, mutta jo hieman lyhyempi. Supistuksia 1min välein ja päätin sitten ottaa puudutuksen. Alkoi oleen jo tosi kivuliasta. Mahtava spinaali puudutus vaikutti myös ponnistuksen ja mitään ei tuntunut kun vauvan ponnistin ulos. Kesti 5min. Aivan loistava synnytys. Synnytin puoli-istuvassa.



Synnytys 3: Lyheni taas entisestään. Nyt jo järkevän pituinen synnytys ja olisin selvinnyt ilman puudutusta supistuksen, välit pysyi kohtuu pitkänä, noin 4min joten välissä ehti lepäämään. Halusin kuitenkin puudutuksen ennen pään tuloa ja sen sainkin. Taas helppo ponnistus ilman kipua. Ponnistus 5min ja puoli-istuvassa asennossa.





Ekassa ja tokassa synnytyksessä sain kaksi tikkiä. Kolmannessa en ollenkaan.



Sen vinkin voisin sulle sanoa, että älä suunittele liikaa. Mä en ole käynyt missään typerissä valmennuksissa enkä ole suunnitellut otanko puudutusta vai enkö ota. En ole suunnitellut asentoja enkä muutakaan. Olen ajatellut, että teen mitä siinä tilanteessa hyvältä tuntuu ja luotan ammattilaisiin. On kannattanut tämä avoin asenne! Ei ole tullut turhia pettymyksiä ja kaikki on mennyt hyvin.

Ensimmäisestä supparit tekivät kipeää, mutta liikkuminen ja lantion "heijaaminen" auttoivat. Olin ajatellut, että synnytän luomuna ja siksi pitkitin ja pitkitin kivunlievitystä. Tosi tyhmää!! Epiduraalin saatuani olo oli taivaallinen. Ainoa mistä en ihan kamalasti ekassa synnytyksessäni pitänyt oli se, etten päässyt liikkumaan... Vaikka kalvojen puhkaisun jälkeen kivut olivat sietämättömät, niin hyvä mieli jäi, koska epiduraali tosiaan vei kaiken kivun.

Toisen kanssa minulla oli aivan upea kätilö, joka luki minua kuin avointa kirjaa. Taas kotona ensin liikuin suppareiden aikana ja heijasin lantiotani. Sairaalassa oli ammeessa, jonka koin aivan ihanaksi. Kun en siellä enää pystynyt kipeiden suppareiden takia olemaan, pyysin epiduraalia, mutta narkkari ei ehtinyt sitä laittamaan. Kätilö ehdotti ilokaasua ja pallolla istumista. Radiosta soi The Voice ja Vappu Pimiän ohjelma. Aina supistuksen tultua hönkäilin ilokaasua ja lauloin mielessäni radiosta tulleita lauluja ja "heilutin" lantiotani pallon päällä. Sitten saikin jo ponnistaa. Jälkimmäinen synnytys oli todella positiivinen kokemus, vaikken kivunlievitystä saanutkaan. Menisin kolmannenkin kerran!

Omituiselta tuntuu ajatuskin, että olisin ottanut jotain kivunlievitystä, sillä halusin olla jokaisessa syntymässä tilanteen tasalla. Minulle ne kivut olivat jotain aivan mahtavaa ja halusin olla niiden kanssa viimeiseen asti kotona.



Synnärille menin jokaisen lapsen syntyessä vasta viime hetkillä, joten pääsin heti synnyttämään ja lapsi oli sylissäni tunnin sisällä synnärille menosta.



Olen luottanut kätilöön ammatti-ihmisenä ja itseeni tuntevana synnyttäjänä ihan täysillä, enkä stressannut yhtäkään synnytystä "yksin".

Kaikki kolme sujuivat ilman sen kummempaa dramatiikkaa. Pari ekaa synnytystä meni paraservikaalin avustuksella. Toki kipua tuntui, muttei mitenkään mahdotonta ja ponnistusvaihe oli todella lyhyt molemmissa. Ekan kesto ekasta supistuksesta oli 13h ja tokan 6,5h.



Kolmannessa kokeilin spinaalipuudutusta ja pakko todeta, että se meni pieleen. Mutta synnytys eteni nopeasti ja juuri ennen ponnistusvaihetta sain pudendaalin. Vauvan sydänäänet heikkenivät, jolloin lapsi painettiin mahasta ulos. Mitään vakavaa tai painajaismaista ei tähänkään kuitenkaan kuulunut. Isopäinen ;) vauva syntyi ja molemmat voitiin hyvin.

Mulla esikoisen synnytys oli mitä hirvein kokemus, mutta toisen lapsen synnytys oli tosi ihana kokemus.



Eli siis, torstaina 19.8.2010 rv 41+4, aamupäivästä aloin tuntemaan harvakseltaan joitakin supistuksia, mutta en niihin kummempaa huomiota kiinnittänyt, koska eivät säännöllisiä olleet. Lähdin esikoisen kanssa pihalle, ja siinä alkoi pikkuhiljaa supistuksia tulla enemmän. Eivät kuitenkaan kovin kipeitä, eikä säännöllisiä vieläkään.



Mies tuli kolmen aikaan päivällä kotiin ja silloin nämä supparit olivat jo kadonneet jonnekin. Päivä siis meni siinä ihmetellessä, jokunen suppari tuli, ehkä 2 kertaa tunnissa.

Sanoin kuitenkin miehelle, että kannattaa kuitenkin pakata esikoisen tavarat valmiiksi, että pärjää yön yli isovanhemmilla jos tuleekin tänään lähtö.



Illalla klo 22 alkoivat sitten ne kipeät ja säännöllisen supistuksen. Heti 5min välein. Sairaalaan lähdettiin puolilta öin, sen jälkeen mies oli käynyt viemässä esikoisen hoitoon.



Klo. 00:55 meidän on kirjattu sisään sairaalaan. Siinä vaiheessa olin jo 5cm auki, ja lähdettiin samantien saliin. Supistuskipu oli aika valtavaa jo. Puuskutin ja tuskailin sen kivun kanssa, ilokaasun voimin. Ilokaasu auttoi suht hyvin, mutta hetken päästä kivut alkoivat todellakin mennä oman sietokykyni yli, ja anelin epiduraalia.



Klo. 2.40 tultiin sitä epiduraalia antamaan (anestesialääkäri aiemmin liian kiireinen), mutta olikin jo 9cm auki, eli se siitä puudutuksesta! Sitten vaan odoteltiin sen viimosen sentin aukeemista, ja nopeastihan se menikin.



Ponnistusvaihe alotettiin klo. 2.57. Siitä ei tullut aluksi oikein yhtään mitään. Tunsin ponnistustarpeen tosi hyvin ja tiesin mihin suuntaa pitää ponnistaa, mutta vauva vaan ei tullut millään alemmas. Ponnistelin tunnin verran aivan turhaan, kunnes tajusivat katetroida rakon, joka siis oli ollut tiellä. Sen takia vauva ei alemmas päässyt. Voimat alkoi olla loppu, mutta ponnistin kuitenkin kaikilla viimesillä voimilla.



Heti katetroinnin jälkeen sain muutamalla ponnistuksella lapsen pään todella alas, mutta siihen se taas jäikin. Ponnistin ja ponnistin, mutta mitään ei tapahtunut. Kätilö sanoi siinä vaiheessa, että nyt leikataan vähän epparia, kun ei se sieltä muuten ulos tule. Ja mä karjaisin täyttä kurkkua "EI todellakaan leikata!". Kerran ison epparin kanssa olen jo tuskaillut ja en missään nimessä sitä uudelleen halunnut!



Sain ponnistettua vauvan päätä kokoajan enemmän ulos, mutta aina se karkasin takasin päin. Se oli ärsyttävää! Pää oli joka ponnistuksella parisen senttiä ulkona. Kätilö alkaa puhumaan imukupista, että sillä saatais lapsi nyt ulos, kun ei edelleenkään muuten näytä tulevan. Minä karjuin taas, että heittäkää ny v*ttuun ne sakset ja imukupit, mä kyllä saan tän lapsen ulos ihan itekin! :D Ei ollut mitään kiirettä saada lasta ulos kuitenkaan, kun lapsella sydänäänet hyvissä lukemissa kokoajan, ja ite halusin lapseni ulos ponnistaa.



Sitten keräsin kaikki mahdolliset viimeisetkin voimat itestäni, ja supistuksen tullessa tein kolme kertaa 3:n ponnistuksen "sarjan", ja TADAA! Pää oli ulkona! Sitten hartiat, niitäkin piti kunnolla pinnistellä ulos, kun oli vähän levee harteinen jätkä tulossa. Seuraavana kätilö huudahti, että "Oho, ompas iso vauva!" Ja siinä se sitten oli. Rääkyi täyttä kehkoo, naama nyttyrällä mun mahani päällä :') Siinä me ihmeteltiin kaikki toisiamme jokunen tovi, ja kätilö tikkasi pienen repeemän joka sain, vain 3 tikkiä tuli.



Eli siis, Klo 4.55 syntyi ihana poika, 4660g ja 56cm, päänympärys 39cm.



Myöhemmin poika vietiin mitattavaksi, ja minä halusin nousta sängystä ylös. Kätilö kyllä varoitti, ettei kannata vielä, voisi kuulema vähän huipata. Mutta minä ittepäisen luonteeni mukaisesti päätin silti nousta ylös. Ensin sängyn reunalle istumaan, joka onnistui tosi hyvin, sitten nousin seisomaan. Kyllähän se huippasi, mutta hetken seisoskeltuani lähdin kävelemään ja hyvinhän se onnistui :) Menin suihkuun ja viihdyin siellä jopa puol tuntia. Sitten hetken päästä päästiin siirtymään vuodeosastolle, ja sinnekin kävelin ite.



Synnytyksestä jäi aivan mahtava fiilis, ihana kokemus! Vaikka kätilö kovasti povasin tuota pitkää ponnistusta, ettei mitää traumoja jäänyt mulle. No ei jäänyt ollekaan. Mun mielestä se oli ihana ja kaunis synnytys :) Vertakin menetin vain 200ml.



Synnytyksen kokonaiskesto oli 6h 55min.



Avautumisvaihe 4h 57min

Ponnistusvaihe 1h 58min

Jälkeiset 7min



Vertailua esikoisen synnytykseen: (vauva 3620g / 51cm)



Kokonaiskesto oli 38h 45min



Avautumisvaihe 37h 50min

Ponnistusvaihe 1h 10min (imukuppiulosautto)

Jälkeiset 1,5h (--> kaavintaan lopulta kun istukka ei tullut ulos)



Esikoisen kanssa menetin verta 2,5L ja muutenkin kaikki meni huonosti. Loppuja en viitsi kertoa :D

ja kaikista jäänyt todella hyvät muistot, voisipa sanoa että olivat ihania kokemuksia kipuineen kaikkineen.



Itsellä on joka kerta parhaana rentoutumiskeinona toiminut etunojainen pystyasento ja lantion "pyörittely", kivut ovat tuntuneet aina moninkertaisilta liikkumattomassa makuuasennossa. Muita tehokkaita rentouttajia ovat olleet lämpö ja vesi (todella kuumaksi lämmitetyt jyväpussit ja kuuma suihku sekä vesiallas).

toinen epiduraalilla, toinen luomuna. Enemmän pidin luomusynnytyksestä, koska siinä tiesi koko ajan missä mennään. Vauvat normaalikokoisia.



1. lähti käyntiin vesien menolla. Sairaalaan mentiin heti, koska supistukset alkoivat. Sain parin tunnin päästä epiduraalin ja 2 tunnin päästä siitä vauva oli syntynyt. 1 tikki tuli.



2. lähti käyntiin heti säännöllisillä 2 min. välein tulevilla supistuksilla. Nopeaa toimintaa ja lähtö sairaalaan. Kivunlievitykseksi riitti amme, kuuma vesi ja rentoutustekniikka (hypnosynnytys), jota olin harjoitellut pari kuukautta ennen synnytystä. Kannatti harjoitella, sillä hyvästä hengitys- ja rentoutustekniikasta oli selkeä apu.



Kun supistukset kävivät tukaliksi olin jo 8 cm auki ja siirryin saliin. Istuma-asento jakkaralla tai wc-pöntöllä oli tässä vaiheessa paras, koska vauva painoi jo melko alas.



Sitten ponnisteltiin vähän aikaa ja ulkona oli. Tiukin (kivuliain) hetki oli ehkä pään ulostulo mutta sitä kesti vain sen pienen hetken koko ajasta. Tästä synnytyksestä ei tullut repeämiä tms.



Jos saa neuvoa, niin älä pidätä hengitystä supistusten aikana, vaan hengitä pitkään ja hitaasti, sisään ja ulos. Siinä varmaan tärkein yhdessä lauseessa.

Itse olen myös ensisynnyttäjä. Ja ei kyllä loppupeleissä ollu mikään kamala kokemus.



Lapsivesi meni tiistai aamuyöstä. Mitään supistuksia ei ollut kahteen päivään, mutta jouduin kuitenkin olemaan sairaalassa (eivät päästäneet kotiin lapsiveden mentyä). Kolmantena sairaalassa olo päivän aamuna käynnistettiin synnytys pillereillä. Niitä sai päivässä ottaa 4 kappaletta ja jouduin ottamaan 3 ennen kun minkäänlaisia supistuksia alkoi tulemaan.



Sydänkäyrässä illalla noin puoli yhdeksan aikaa ollessa totesin kätilölle että voin ottaa vielä sen neljännen pillerinkin (olo oli vielä hyvä), puoli tuntia eteenpäin olo oli toisenlainen. Kätilö tuli ottamaan pois sydänkäyräkoneesta ja siinä puolen tunnin aikana supistelut oli alkanu yhtäkkiä ja sit ties et pian se on menoa.



Eivät ne supistelut kivoilta tuntunu tietenkään. Nyt ehkä tulee vähän negatiivista mutta itselläni oli kovat supistelukivut. Särkylääkkeet ei siihen auttaneet. Istu tönötin 2 tuntia kuumassa suihkussa. Ja se muuten helpotti! Mies valvo etten putoa tai mitään, torkuin siis samalla kun siinä istuskelin. Hetken päästä totesin kätilölle et nyt on saatava kyl jotain kovempaa tavaraa ei tästä tuu muuten mitään.



Sitte lähdettiinki synnytysosastolle ja siellä sain epiduraalin, olin saanu sen joskus aikaisemminki joten tiesin miltä se tuntuu. Siinä vaiheessa se laittaminen tuntui pieneltä. Epiduraalin alkaessa vaikuttamaan olo oli kuin olis ollu taivaassa. Kaikki kivut häipy, supistukset tuntu pieneltä nipistykseltä. Siinä sain nukuttua 3 tuntia kunnes taas alko supistukset tuntumaan ja annettiin toinen epiduraali puudutus.



Mulla ei kummatkaan puudutukset hidastanut synnytystä millään lailla vaan kaikki meni aukeamisen suhteen erittäin hyvin. Sain taas hieman välissä nukahdettua. Kuuden aikoissa aamulla alko sit punnertaminen, se kesti 16 min. Eli ei todellakaan kauaa. :) Sitten olinkin maailman onnellisin äiti. Kaikki tuo oli sen arvoista, pari kauneustikkiä tuli ei sen enempää. Nekin olivat viikossa parantuneet. Selvisin todella vähällä.



Sieltä syntyki sitte 2730 g, 47 cm poika :) Tietenkin hän oli pieni kokoinen joka varmasti helpotti synnytystä, mutta ponnistus vaihe oli kyllä melkein se helpoin vaihe koko synnytyksesä. Synnytys kesti yhteensä n. 9 tuntia. Eli ei sekään paha, siitäkin nukuin suurimman osan ajasta supistuksista huolimatta. :)



Suosittelen kyllä ottamaan tosiaan niitä kipulääkkeitä, epiduraalin jos haluat niin tarpeeksi ajoissa. Ne helpottavat todella paljon oloa ja kipu lähtee suurimmaksi osaksi kokonaan pois. Nykyään on niin paljon kaikenlaisia helpotus keinoja että huhhu



Ehkä tarina kuullostaa joltain osalta negatiiviseltä, mutta omasta mielestä synnytykseni koko vaihe oli helppo ja hyvä kokekemus :) Jälkivuodotkaan ei kestäny ku 2 viikkoa ja olin ns. palautunut 3 viikossa kokonaan, tietty lukuunottamatta tuota pientä pömppistä. :D

Olen silti erittäin tyytyväinen, ja seuraavaa odotellessa :)

Mulla on kokemusta kahdesta hyvin erilaisesta synnytyksestä, molemmista jäi tosi hyvä mieli. Ensimmäistä synnytin yli vuorokauden, sain monta annosta epiduraalia ja lopulta lapsi autettiin maailmaan imukupilla. Repeämiä tuli jonkin verran koska lääkäri sitten joutui leikkaussalissa ompelemaan. Tosi hyvin toivuin, ei jäänyt mikään paikka kipeäksi ja jo synnytyksen jälkeen kun kotiin pääsin olin tosi hyvässä kunnossa.



Toinen syntyi sitten tosi nopeasti, en kerennyt mitään puudutuksia saamaan. Vaikka ensimmäisen synnytyksen perusteella ajattelin että kauheaa jos ei yhtää puuduteta. Mutta hyvin meni toinenkin synnytys ja kiva muisto jäi. Ihan yhtä nopeasti toivuin siitäkin.



Tsemppiä vaan synnytykseen. Ei kannata liikaa suunnitella etukäteen, kun se menee siten niin kuin menee, ei voi ennakoida.

Otin vain pudendaali puudutuksen ja ilokaasua, jota vetelin siihen malliin, että loppujen lopuksi se otettiin minulat pois, mutta se todella auttoi kun aloin ottamaan sitä jo ennen supistusta ja otin koko supistuksen ajan. Koko synnytyksen ajan ajattelin vain, että kipu on ystävä ja en halunnut vaarantaa lastani tai hidastuttaa synnytystä, kuten epiduraali voi sen tehdä. No, synnytys kesti 11 tuntia.

Eka kesti yhteensä kahdeksan tuntia (vauvan paino hieman reilu kolme kiloa).

Toka kesti puolitoista tuntia (vauva painoi 4195g)ja oli myös käynnistetty.

Kolmas kesti kuusi tuntia (vauva painoi tasan neljä kiloa) mutta olin sairaalassa vasta varttia ennen kuin lapsi oli jo maailmassa.



Tosiaan, kaikki on menty luomuna, tosin ei omasta tahdosta. En vain ehtinyt saamaan missään kipulääkitystä, mutta eipä silti ole mitään traumoja jäänyt. Ja vain esikoisesta sain tikkejä (hurjat kaksi) ja nekin ihan nirhaumiin varmuuden vuoksi. Ja olen jokaisesta ollut jo melkeinpä maratonkunnossa seuraavana päivänä =D



Eli kaikin puolin mukavat synnytykset (tai no, minusta synnytys ei ole koskaan kivaa). Kipu on kaikissa ollut ihan tähtitieteellisissä lukemissa, tosin vasta ponnistusvaiheessa eli vielä supistusten kanssa pärjäsi.

mutta kirjoitampa silti, kun siitä jäi kuitenkin hyvä mieli. Itse olin tyytyväinen kun vauva syntyi terveenä, eikä tarvinnu leikata pois.



Mulla poika oli 4,3 kg ja 54 cm ja synnytys kesti melkein kaksi vuorokautta ja väliliha repesi ja menetin aika paljon verta. Se kuullostaa näin kirjotettuna pahalta, mutta kun se synnytys oli käynnissä, niin hyvin kaikki meni kuitenkin.



Itse en ainakaan suunnitellut synnytystä, vaan menin hetken kerrallaan fiiliksen mukaan. Ja ne kivunlievitykset oli tosi hyviä, ilman niitä olisi varmaan ollut vaikeaa. Vaikka synnytys kesti pitkään, niin esim. puudutettuna suurin osa ajasta oli aika leppoisaa odottelua. Minusta supistelut oli kaikkein pahin osa, pelkäsin ponnistamista, mutta mulla oli kai siinä vaiheessa vielä puudutusta jonkun verran, ei se sattunut juuri ollenkaan, vaikka huusin kuin eläin. (siitä sai voimaa ponnistaa)



Välilihan repeämistäkään en tuntenut, enkä sitä verenvuotoa, se tietty vähän hidasti palautumista, mutta olin joka tapauksessa henkisesti varautunut siihen, että heti synnytyksen jälkeen otetaan rauhallisesti. Mies hoiti vauvan perhehuoneessa ja itse vaan imetin.



Hyvin se synnytys varmasti menee, se on kaikesta huolimatta hieno kokemus. Juteltiin just miehen kanssa, että on se suhteellekin vahvistava juttu, kun mies oli mukana tukemassa, ja näki hänkin, että mitä tapahtuu.

Olo tuntui ainoastaan jotenkin oudolta, ei mitään kipuja. Paikat olivat auenneet 10cm ja sain ponnistaa saman tien. Tosin tuli hiukan kiire synnytyssaliin. Olin sairaalassa jo valmiina yliaikaisuuden takia.

Esikoisen synnytin vanhana ensisynnyttäjänä 40 v:na. Alkoi lapsiveden menolla ja olin yön reippaiden supistusten kanssa kärvistellen osastolla seurannassa. Aamusta vauvan syntymään klo 17 aikaan synnytyssalissa. Sain epiduraalipuudutuksen ja olin lähes kivuton ponnsitusvaiheeseen asti. Kätilö halusi antaa lisää epiduraalipuudutetta, mutta totesi myöhemmin, että olisi kannattanut jättää antamatta, kun hidasti synnytystä.



Toinen synnytys 1.5v myöhemmin alkoi myös lapsiveden menolla. Odottelin synnytysosastolla kätilöä tutkimaan missä vaiheessa mennään. Olin KTG-seurannassa. Miehelle sanottiin, että tässä menee monta tuntia, voi hyvin lähteä hoitamaan pari kesken jäänyttä asiaa. Kivut olivat reippaat yksin niitä ihmetellessä, sitten olikin jo niin tukalaa, että pyysin kätilön paikalle. Ja vauva olikin jo syntymässä. Ponnistuvaihe kkkuitenkin kesti sen aikaa, että päästiin hyvin synnytyssaliin ja mieskin ehti vielä mukaan ihan loppuun (lähellä kun asutaan). kätilön arvio oli, että olin niin reipaasti kävellyt ilmoittautumaan, ettei hän kuvitellut synnytyksen olevan lähelläkään.



Kivuliasta synnyttäminen on, mutta enemmänkin suuri seikkailu. Olisin mielelläni synnyttänyt lisääkin...