Ymmärrän masentuneita, koska

ymmärrä miten ihminen voi olla masentunut. oon yrittäny selittää sille, minkälaista se on, mutta siltikään hän ei kykene käsittämään sellaista olotilaa. varmaan johtuen siitä,että ei itse ole koskaan sellaista kokenut.

En jaksa tätä lässytystä ymmärtämisestä. Itse samaistan masentuneen tietyllä lailla alkoholismiin, kumpikaan ei tarvitse ymmärrystä ja molemmissa vain ihminen itse pystyy asioihin vaikuttamaan. Ulkoa ohjatusti se ei tapahdu, tosin lääkkeistä voi olla hyötyä, mutta ei se saa olla pysyvä ratkaisu.



Ymmärtäminen vain mahdollistaa tilanteen jatkumisen ja päähän silittelyn.



Mielipiteeni on kokemusta omasta kokemuksesta lähipiiristä. Toisaalta voi olla selviytymiskeinokin elämässä.



Itse olen nuorena varmaan ollut masentunut, mutta en sitä ymmärtänyt. Itse kuvaisin tilanteen pikemminkin välinpitämättömyydeksi mitä ympärillä tapahtuu ja mitä itselle tapahtuu. Masentuneena ei vain tehnyt mitään, ei pukenut vaatteita, ei noussut sängystä, ei puhunut ihmisille. Oli olo ettei siihen ollut mitään tarvetta tai syytä, eikä jaksamista tehdä mitään. Ei ollut mitään aloitekyvykkyyttä ja kaikki jäi. Sitä eli oman päänsä sisällä ja velloi niissä mustissa ajatuksissa mitä jaksoi pyörittää. Toisaalta oma masennukseni ei saanut lopullista valtaa, vaan sieltä noustiin. Tosin ei hetkessä, mutta opetellen.



Äitini masentui aikanaan ja jäi sairauseläkkeelle sen vuoksi. Sai lääkityksenkin masennukseen. Mutta oli kyllä surkeaa seuraa, kulki perässä kuin koiranpentu. Elämänhallinnan opetteli kellontarkoilla aikatauluilla. Parani pikkuhiljaa vuosien saatossa, mutta ei kai ihan vieläkään ole täysin normaali. Elää omassa tietynlaisessa maailmassa vieläkin.



Vanhempani olivat eronneet, mutta isäni varmaankin poti myös masennusta yhdistettynä alkoholismiin. Tappoi itsensä lopulta.