Lue keskustelun säännöt.
Dissosioin kaiken pahan pois. Onko normaalia vai pitäisikö käydä puhumassa asiasta?
05.03.2022 |
Ympäriltäni on menehtynyt viimeisen parin vuoden aikana muutamia ihmisiä, myös kaikkein lähin sukulaiseni (vaarini, joka oli mulle hyvin tärkeä). Isäni siirrettiin juuri saattohoitokotiin. Silti, en jotenkin osaa suhtautua näihin ollenkaan. Hetkittäisiä heikkoja hetkiä, mutta itkuinen olo menee parissa minuutissa ohi ja sitten elämä jatkuu taas normaalisti. En ole ennen vaariani menettänyt ketään. Olen 30-vuotias.
En pystynyt menemään katsomaan vaariani sairaalassa ja eniten tässä häiritsee se, etten vieläkään parin vuoden jälkeen tunne katumusta siitä, kun tuntuu, että pitäisi tuntea. Toki kaikki käsittelee surua omalla tavallaan.
Maailmantilanne nyt. Tottakai tuntuu pahalta ukrainalaisten puolesta, mutta silti uutiset ym ei herätä mitään paniikkia. Monet kertovat näkevänsä painajaisia, mulla ei ole pienintäkään ahdistusta asiaan liittyen.
En mitenkään tietoisesti yritä sulkea pahoja asioita pois, mun mieli tuntuu tekevän sen itsestään. En omasta mielestäni ole kuitenkaan kylmä ihminen ja siksi asia, joka asioita saa miettimään on juuri se, että "pitäisi" olla enemmän ahdistunut. Tunnen itseni epänormaaliksi ja välinpitämättömäksi, vaikka en sitä todellisuudessa ole.
Kommentit (8)
Ei kuulosta kyllä dissosiaatiolta mikään kertomastasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kuulosta kyllä dissosiaatiolta mikään kertomastasi.
Kyllä kuulostaa, juuri siltä. Dissosiaatiota ns normaalia ja poikkeavaa.
Normaalissa dissosiaatiosta kyse on nimenomaan siitä, että mieli sulkee aivoista joitakin tunteita tai kipua aistivia aivoalueita "pois päältä" kun se tuntuu liialta käsitellä.
Dissosiaatiohäiriö taas on eri asia, ja siihen liittyy sitten itsensä tai ympäristönsä oudoiksi tuntemista, osittaista muistinmenetystä, ajan ja paikan tajun menetystä yms yms.
Ehkä osaat suhteuttaa asiat oikeaan järjestykseen. Kuolema kuuluu elämään, ei sitä voi kuin hyväksyä ja kaikki ei märsää kuin viimeistä päivää luonnollisia asioita. Ukrainan tilanteeseen ei voi myöskään tavallinen suomalainen paljoa vaikuttaa, miksi huolettaa asialla enemmän kuin voi vaikuttaa. Joskus tämä empatialässytys ei auta mitään, asioiden hyväksyminen ennemminkin.
Vierailija kirjoitti:
Itse elin noin vuosikausia, voi sanoa kymmeniä.
Traumaterapia on auttanut, sekä aktiivinen itsetutkiskelu mikä kyllä voi olla vaarallista.
Suosittelen vankkaa asiantuntemusta omaavaa tahoa jonka kanssa alkaa työskennellä.
Dissosiaatio ja mielen "sulkeminen" on reaktio liian pahalle asialle. Mieli suojelee itseään siltä mitä ei voi kestää.
Jos sen kokee häiritsevänä kannattaa tietysti hakeutua asiantuntijan puheille.
Kun en tiedä mikä dissosiaatiosi taustalla on, mikä sen triggeröi en tietenkään osaa mitään neuvoa. Omani tiedän vaikka sen yli 20 vuotta elämästäni torjuin ja kielsin. Kun se sitten yhdellä rysäyksellä aukesi se oli niin valtava shokki että juoksin koiran kanssa metsässä ja vain huusin ja itkin.
Yhä edelleen disissosioin, on mm. poissaolokohtauksia eli en muista muutamasta hetkestä tai tunneista mitään. Kuitenkin olen toiminut täysin normaalisti ulkopuolisten silmissä. Tätä oli jo alakoulussa. Traumani pohjautuukin lapsuudessa koettuihin kamaliin kokemuksiin jotka siis työnsin pois enkä muistanut vaikka jollain tasolla muistin. Kielsin aktiivisesti. Muistini toimii myös ruumiillisella tasolla, tietyt asiat ja hajut jne on täysin mahdottomia kestää.
Kiitos vastauksestasi. Jos menen itse ihan lapsuuteen asti, niin vaikka lapsuuden onnellisena muistan niin olin silti aika pienestä asti toinen vanhempi taloudessa. Olin kiltti lapsi, kiltti teini. Huolehdin pikkusisaruksesta kun äiti oli töissä. Rakastava äiti, siitä ei ole kyse, mutta yksinhuoltajana varmasti oli rankkaa ja jouduin välillä olemaan useitakin tunteja koulun jälkeen yksin ja pitämään huolta itsestäni. Saimme harrastaa ja oli muitakin turvallisia aikuisia. Miinuspuolena on ehkä se, että äiti on aina ollut tottunut selviytymään, tapahtui mitä tapahtui. Itse olen herkempi ja vasta sen vanhempana tajunnut, että aina ei tarvitse vain pärjätä. Apua saa ja pitää kysyä. Joskus saa romahtaa.
Mä en ole kadottanut ajan tai paikan tunnetta, ainakaan en muista sellaista. Olen koko ajan ollut tietoinen missä olen. Mutta nuorena aikuisena jouduin pikavippikierteeseen ja siinä kohtaa tuollainen dissosiointi nosti ensi kertaa päätänsä. Laskuja tuli ja pystyin ne ihan noin vain jättämään huomiotta ja laittamaan avaamatta suoraan roskiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos vaan voit, niin ehdottomasti kannattaa käydä juttelemassa!
Itselläni on traumatausta, olen menettänyt elämästäni lähes 30 ensimmäistä vuotta, koska elin vain pääni sisällä enkä oikein tavallaan edes käsittänyt että tämä "fyysinen realimaailma" on jotenkin oikeammin olemassa kuin pääni sisäinen maailma.
Pystyin suremaan eroani vasta vuosia sen jälkeen, kun se oli oikeasti tapahtunut. En vaan pystynyt sitä käsittelemään silloin kun se oikeasti tapahtui, koska olen aina vain joutunut menemään eteenpäin ja pystymään ja kykenemään. Nykyään yritän muistaa antaa tunteille aikaa ja mahdollisuuksia tulla esiin (tämä ei todellakaan ollut sallittua minun lapsuudessa! Kiltti tyttö ei mutrista suuta, kiltti tyttö ei suutu, ei itke). Oli kamalaa antaa itsensä itkeä, kun siitä oli aina rankaistu, mutta eivätpä ne rankaisijat ole täälä minun elämässäni enää huutamassa. Minä saan itkeä, minä saan tuntea vihaa, minä saan sanoa "En halua. En tee. Ei käy."
Ehdottomasti mene juttelemaan.
Minusta ap ei kuulosta mitenkään erikoiselta. Osa ihmisistä on "kylmähermoisia" omalla tavallaan. Eihän esimerkiki sodassa sotilas voi alkaa itkemään tai leikkauksessa kirurgi.
Osalla vaa on paremmat hermot kuin toisilla. Itse kyllä taas pidän outoina niitä suomalaisina, jotka itkevät ja ahdistuvat nyt vallallaan olevasta sodasta. Ei siinä itkut auta. Autetaan Ukrainaa mitä pystytään ja varaudataan omaan puolustukseen koko kansan voimin. Parempi keino kuin itkeminen.
Itse elin noin vuosikausia, voi sanoa kymmeniä.
Traumaterapia on auttanut, sekä aktiivinen itsetutkiskelu mikä kyllä voi olla vaarallista.
Suosittelen vankkaa asiantuntemusta omaavaa tahoa jonka kanssa alkaa työskennellä.
Dissosiaatio ja mielen "sulkeminen" on reaktio liian pahalle asialle. Mieli suojelee itseään siltä mitä ei voi kestää.
Jos sen kokee häiritsevänä kannattaa tietysti hakeutua asiantuntijan puheille.
Kun en tiedä mikä dissosiaatiosi taustalla on, mikä sen triggeröi en tietenkään osaa mitään neuvoa. Omani tiedän vaikka sen yli 20 vuotta elämästäni torjuin ja kielsin. Kun se sitten yhdellä rysäyksellä aukesi se oli niin valtava shokki että juoksin koiran kanssa metsässä ja vain huusin ja itkin.
Yhä edelleen disissosioin, on mm. poissaolokohtauksia eli en muista muutamasta hetkestä tai tunneista mitään. Kuitenkin olen toiminut täysin normaalisti ulkopuolisten silmissä. Tätä oli jo alakoulussa. Traumani pohjautuukin lapsuudessa koettuihin kamaliin kokemuksiin jotka siis työnsin pois enkä muistanut vaikka jollain tasolla muistin. Kielsin aktiivisesti. Muistini toimii myös ruumiillisella tasolla, tietyt asiat ja hajut jne on täysin mahdottomia kestää.