Lue keskustelun säännöt.
Tavallaan toivon koko ajan, että saisin keskenmenon
17.02.2010 |
En halunnut tätä raskautta, en kuitenkaan ryhtynyt aborttiinkaan. Mutta en vain pysty ajattelemaan positiivisesti tätä asiaa. Kun pidän kättä mahalla, en toivo itse asiassa tuntevani liikkeitä, vaan ajattelen, että jospa se olisikin kuollut itsestään. Työmatkaa ajaessa mietin kolaria, en sitä, että pitäisi ajaa ekstravarovaisesti vaan että voisi mennä kesken sillä tavalla. Kiivetessäni keittiöjakkaralle ajattelen samalla tavalla, jne.
Tavallaan kai toivon sosiaalisesti hyväksyttyä keinoa päästä eroon siitä. Samalla tunnen huonoa omaatuntoa, olen varma että saan koston ajatuksistani, ehkä se on vammainen eikä sitä huomata missään ultrassa, ehkä jossain vaiheessa mieleni muuttuu ja sitten se kuoleekin.
Kommentit (10)
Nuo on sellaisia ajatuksia, ettei niitä missään uskalla ääneen sanoa. Hyvä että kirjoitit ne kuitenkin, sait itsestäsi ulos. Toivottavasti opit vielä iloitsemaan raskaudestasi, tai rakastut lapseenne viimeistään hänen synnyttyään. Ja ei, eivät pahat ajatukset aiheuta mitään kostoa. Sitä älä huoli. LApsi on terve jos on ollakseen, ei hän sairastu vaikka vihaisit häntä kuinka.
Jaksamista sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keskenmeno nimittäin saattuu ihan hirveästi. Siis fyysisestikin. Mulla on ollut kaksi ja väitän, että ovat samalla viivalla synnytyksen kanssa. Olen myös synnyttänyt kerran. Kipu keskenmenossa on niin kovaa, etten toivoisi sitä edes pahimalle vihamiehelleni.
ja terveenä, synnytyksen jälkeen voit antaa adoptioon, jos et kerran itse halua, varmasti rakastavat vanhemmat löytyvät!
AP hae apua perheneuvolasta!
onko lapsi ensimmäisesi? onko puoliso mukana odotuksessa? hae apuja itsellesi..
Joku aika sitten tuli radiossa ohjelma että Suomessakin vauvoja annetaan synnytyssairaalassa adoptoitavaksi, monesti syitä ovat että raskaus ei oltu suunniteltu tai nuori äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaan kolmas.
"Puoliso mukana odotuksessa" - mitä tarkoittaa?
En tietenkään anna adoptoitavaksi, eihän siinä ole mitään järkeä, jos en kerran sitä aborttiakaan alkanut.
Eikä sitä tarvitse "pitää" hengissä, tuntuu pysyvän ihan itsestäänkin.
Ei tällaisista voi puhua kenellekään.
juttelemassa neuvolassa asiasta. Toivottavasti pystyt iloitsemaan ja hyväksymään vauvasi jos ja kun se syntyy. Itselläni oli nimittäin samanlaisia ajatuksia kun odotin vauvaani. Nyt hän on parasta mitä koskaan olisin voinut kuvitella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei tietenkään! Sitähän on seuraavaksi mustalla listalla ja lapset huostaanotossa. Neuvolassa kyllä tietävät, että olin menossa abortiin. Ekalla käynnillä täti sitten tuumasi iloisena, että "olet sitten hyväksynyt asian". Hymy hyytyi, kun sanoin, että en ole. Sen enempää siitä ei ole puhuttu. Pakolliset kuviot, ei muuta, en halua muuta.
Miehelleni sanoin kerran, että kaduttaa aborttipäätös. Hän suuttui, pitää kuulema yrittää suhtautua.
Mutta ei vaan suhtautuminen nyt oikein lähde. Nuo ajatukset on sellaisia, jotka nousee melkein itsestään. En pysty myöskään pakottamaan itseäni ajattelemaan mitään positiivista, ei vaan onnistu. En jaksa mitään vauvajuttuja, esim. mies ehdotti turvakaukalon ostaista kun sattui kohdalle hyvä tarjous, minä melkein suutuin, kieltäydyin ehdottomasti edes puhumasta asiasta.
ap
Mun mielestä näistä asioista puhutaan aivan liian vähän.
Sosiaalisesti hyväksyttävää on tuntea vain ja ainoastaan iloa raskaudesta ja vauvasta. Jostain taaperosta voi jo sanoa, että joskus tunnen melkein vihaa tuota lasta kohtaan, mutta sitten on pakko pehmentää jollain.
Mä luulen, että toi on ihan normaalia ja helpommalla selviät ilman perheneuvolaa yms.
Raskauden aikana hormonit on ihan sekaisin ja voi tulla kaikenlaisia tuntemuksia. Osa tunteista voi johtua ihan pelostakin, kuinka selviämme (tämänkin) vauvan kanssa.
Mä uskon, että raskaus on niin pitkä aika, että äiti kypsyy ajatukseen vauvasta ja oppii tuntemaan sitä kohtaan hellyyttä ja huolenpitoa. Luulen, että viimeistään kun lapsi sitten on puolivuotias, olet jo oppinut rakastamaan häntä ihan kuin muitakin.
Tunteet ei vanhingoita lasta, mutta teot vahingoittavat. Ja niitähän et kuitenkaan sitten tee.
Anna lapsen kasvaa rauhassa, syö suht tervellisesti ja vältät viinaa/tupakkaa. Kyllä se sitten ajallaan tulee.
Mä en todellakaan pidä raskaanaolosta enkä oikein pienistä vauvoistakaan, mutta omaani olen oppinut suojelemaan ja rakastamaan ja olen oikein hyvä äiti, riittävä lapselleni. Mutta jos raskaana sanon, että tää on aivan perseestä tämä aika, mutta kai se on kärvisteltävä, niin joku on aina pyörtämässä mun puheita.
ja terveenä, synnytyksen jälkeen voit antaa adoptioon, jos et kerran itse halua, varmasti rakastavat vanhemmat löytyvät!