Lue keskustelun säännöt.
Parisuhde "nolottaa"?
23.02.2022 |
Eli joku tällainen outo juttu vaikuttaisi itselläni olevan. Olen jo keski-ikäinen enkä kertaakaan seurustellut. Mahdollisuuksia olisi ollut, mutta ne on lopahtaneet aina siihen että tulee niin vahva häpeän tunne, tuntuu ihan hullulta ajatukselta että olisin jonkun kumppani. Samalla kuitenkin haluaisi parisuhteen kokea, mutten vaan pääse tästä yli. Mahtaako muilla olla vastaavaa?
Kommentit (15)
Tästä oli hiljattain pitkä ketju. Omasta näkökulmastani aivan todella outoa, mutta näköjään tällainenkin ilmiö on. Ei ole kyllä ihan normaalia mielestäni, eikä sitä muuksi muuta se, että on muitakin samalla tavalla vinksahtaneita. Suurin osa ihmisistä elää tai on elänyt parisuhteessa. Kas kun ette hengittämistä häpeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä siinä varsinaisesti nolottaa? Sekö, että mies vaikuttaa omaan identiteetiisi ja statukseesi vai että koet jotain huonommuuden tunnetta? vai mitä että?
Olette varmasti hienoja ja empaattisia kumppaneita, hah.
Vierailija kirjoitti:
Olette varmasti hienoja ja empaattisia kumppaneita, hah.
Ketkä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sehän johtuu siitä, että henkisesti on jämähtänyt jonnekin lapsitasolle jolloin se oli hyi tykätä toisista silleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette varmasti hienoja ja empaattisia kumppaneita, hah.
Ketkä?
Nämä toisia vinksahtaneiksi haukkuvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et ilmeisesti halua kuitenkaan parisuhdetta kovin voimakkaasti, koska et ole keski-ikään mennessä hakenut terapiaa. Eli ongelma on ilmeisen pieni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on sama juttu. Pelkään varsinkin äitini reaktioita ja olen yli kolmenkymmenen. Tulee sellainen olo, että joku naureskelisi minulle siitä ja arvioisi mahdollisen kumppanini kriittisesti.
Epäilen tietäväni syyn tähän: äitini nolasi ja kiusasi minua, kun olin ihan pieni (muistan noin kaksi-kolmevuotiaasta lähtien juttuja). Siis hän härnäsi minua tahallisesti ja jos aloin itkeä, lällätteli minulle siitä lisää. Hän naureskeli ilkeästi ja nolasi, jos olin potalla ja kommentoi ja haukkui ulkonäköäni todella ilkeästi. Saattoi olla ihan kiva hetki ja hän yhtäkkiä vain saadakseen minut itkemään alkoikin härnätä tai haukkua. Hän myös yritti häpäistä minut eräässä tilanteessa tavalla, joka oli rikollisen rajoilla (toinen perheenjäsen esti teon). Muistan nuo hyvin ja muistan sen häpeän ja turvattomuuden tunteen.
Yleensä vanhemman pitäisi olla turvallinen, mutta oma äitini ei lohduttanut koskaan. Ainoa kosketus oli tukistamista. Mun piti olla pikkuvanha, fiksu ja hallita tunteeni sekä sietää ulkonäköni haukkumiset sekä niellä sitten kyyneleeni, kun äitini tahallaan nöyryytti. Mun piti aina ottaa ne haukkumiset "huumorilla" ja jos ihan pienenäkin itkin, niin äitini naureskellen ilkkui mua "tosikoksi". En muista, että äitini olisi koskaan pitänyt sylissä, halannut tai silittänyt päätäni/hiuksiani.
Ehkä juuri siksi kaipaan välittämistä (haleja, lempeää suhtautumista) itseäni selvästi vanhemmilta naisilta ja olen tietyllä tavalla varmaan lopun ikäni ajan rikkinäinen. Osin siksi on ollut hyvin vaikeaa solmia parisuhteita.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on sama juttu. Pelkään varsinkin äitini reaktioita ja olen yli kolmenkymmenen. Tulee sellainen olo, että joku naureskelisi minulle siitä ja arvioisi mahdollisen kumppanini kriittisesti.
Epäilen tietäväni syyn tähän: äitini nolasi ja kiusasi minua, kun olin ihan pieni (muistan noin kaksi-kolmevuotiaasta lähtien juttuja). Siis hän härnäsi minua tahallisesti ja jos aloin itkeä, lällätteli minulle siitä lisää. Hän naureskeli ilkeästi ja nolasi, jos olin potalla ja kommentoi ja haukkui ulkonäköäni todella ilkeästi. Saattoi olla ihan kiva hetki ja hän yhtäkkiä vain saadakseen minut itkemään alkoikin härnätä tai haukkua. Hän myös yritti häpäistä minut eräässä tilanteessa tavalla, joka oli rikollisen rajoilla (toinen perheenjäsen esti teon). Muistan nuo hyvin ja muistan sen häpeän ja turvattomuuden tunteen.
Yleensä vanhemman pitäisi olla turvallinen, mutta oma äitini ei lohduttanut koskaan. Ainoa kosketus oli tukistamista. Mun piti olla pikkuvanha, fiksu ja hallita tunteeni sekä sietää ulkonäköni haukkumiset sekä niellä sitten kyyneleeni, kun äitini tahallaan nöyryytti. Mun piti aina ottaa ne haukkumiset "huumorilla" ja jos ihan pienenäkin itkin, niin äitini naureskellen ilkkui mua "tosikoksi". En muista, että äitini olisi koskaan pitänyt sylissä, halannut tai silittänyt päätäni/hiuksiani.
Ehkä juuri siksi kaipaan välittämistä (haleja, lempeää suhtautumista) itseäni selvästi vanhemmilta naisilta ja olen tietyllä tavalla varmaan lopun ikäni ajan rikkinäinen. Osin siksi on ollut hyvin vaikeaa solmia parisuhteita.
Äitini myös satutti minua fyysisesti. Hän sai yhtäkkiä jonkun raivarin ja satutti. Vietin pinnasängyssä pitkiä aikoja yksin silloin, kun olin kotona. Onneksi sain olla melko paljon ja säännöllisesti, ajoittain pitkiäkin aikoja sukulaisteni luona ihan pienenä, sillä silloin sain olla aikuisen lähellä ja vapaana. Mutta jos olin kaksistaan äitini kanssa kotona, hän jätti mut pinnasänkyyn, laittoi oven kiinni ja meni eri huoneeseen. Sain sitten keksiä tekemistä siinä yksin.
T. Sama
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parisuhde on heikkoutta ja noloa niille jotka on pienenä jätetty yksin ja tottuneet selviämään yksin elämässä. Että tarvinko minä muka toisen ihmisen pitämään huolta.
Mulla oli tota kanssa. Mullakin äitini on pilkannut minua, varsinkin, jos tykkäsin jostain asiasta tai ihmisestä (siis täysin viattomastikin). En osaa kuvitella, että joku ihminen oikeasti arvostaisi minua. Sen takia olen suhtautunut miehiin usein aika vähättelevästi. En voi kunnioittaa ketään, jonka en osaa kuvitella arvostavan minua.
Siksi näen, että jos joku tietäisi minun seurustelevan, hän kuolisi nauruun.
Kiersin ongelmaa hyväksymällä kumppanikseni ihmisiä, joille saatoin itsekin, jos joku olisi meitä pilkannut, nauraa mukana. Että ”ovat tyhmiä ja minäkin olen, kun en saa parempaa!”
On ehkä tarpeetonta sanoa, että meitä ei pilkannut kukaan. Kaikki oli vain päässäni. Mutta se ei muuttanut sitä, että osa minua piti kumppanimiehiäni aina ihan pelleinä. Vaikka heistä oli hyötyäkin ja heidän kanssaan oli ihan mukavaa.
Huom. monet miehiin pettyneet naiset, olette olleet varmaan miespuolisen vastineeni kanssa. Tuntuiko tutulta? Teistä oli hyötyä, mutta teitä ei arvostettu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tälläiset nolostujat eivät ole kasvaneet henkisesti aikuiseksi. Ja sellaisia nykyaikana riittää. Valitettavasti monella sellaisella on lapsiakin, mikä on sääli, sillä lapset kaipaisivat turvallista aikuista rinnalleen. Jos ap ei ole lapsia hankkimassa, silloinhan nolostelulla ei ole mitään väliä. Sen kun jatkat elämääsi ilman sitä parisuhdetta.
Terapiaan