Olen varmaan huono ystävä...

Olen varmaan tosi huono ystävä, kun en vain jaksa pitää yhteyttä, viestitellä viikottain, joustaa näkemisissä jne... Siltikin ystäväni (minä pidän heitä yatävinäni) ovat koko ajan ajatuksissani ja pohdin heidän asioitaan aidosti/toivon hyvää...
Onko muita, jotka vihaavat viestittelyä/puhelimessa puhumista...? itselleni on tullut hirveä kynnys niihin aikuisiällä, kun olen niin loppu... Pelkään niitä tilanteita, että en osaa regoida oikein/antaa itsestäni tarpeeksi ja oikealla tavalla, koska olen niin väsynyt ja välillä kaiken kyynistämä. Siis sillä lailla kyynistämä, etten jaksa jokaisesta kukkamaljakko-ostoksesta innostua.. En jaksa näpytellä viestejä, ja koen että lyhyet vastaukset on tylyjä, eivät anna mitään. Ja niinpä jätän sitten vastaamatta ehkä viikoksikin, kunnes ryhtymällä ryhdyn vastaamaan... Kun kasvotusten nähdään, annan itsestäni kaiken toiselle, kuuntelen aktiivisesti itseni syrjään laittaen, analysoin, koitam asettua toisen tilanteeseen jne, ja koen usein itseni aika väsyneeksi, vaikka tapaaminen olisi ollut mulavakin. Ystäviäni selvästi ottaa päähän, kun en jaksa vastata... en vain saa itsestäni työpäivien jälkeen mitään irti. Pelkään omaa riittämättömyyttäni, ja siksi vetäydyn. Muut kokevat varmaan välinpitämättömyytenä... luulen, ettei selitystänikään uskottaisi, kun sanoisin, että olen vain loppu/pelkään, ettei annettavaa ole, etten riitä. En myöskään uskalla luottaa, että minun tunteisiin vastattaisiin täysin, jos heittäytyisin tarvitsevaksi.. Haluaisin jaksaa mutta ei sanottavaa..