Tahallinen alisuoriutuminen työelämässä. En jaksa enää muuta kuin äärihelppoa työtä.

Ihan kuin olisi oma kirjoitus ollut. Itse olen vielä tuossa vaativassa ja hyväpalkkaisessa tehtävässä, mutta tuntuu ettei jaksa vaan enää. Tukea ja ylistystä tulee joka tuutista ja en siltikään enää jaksa.

Olen itse myös pelottavasti luisumassa tähän, en usko, että toivun uupumuksesta koskaan ennalleni kestämään painetta ja kiirettä.

Ainakin olet rehellinen. Minulla on kollega joka ei vain suostu tekemään mitään ja kaikki jää minun hoidettavakseni. Alkaa ottamaan päähän että saadaan suunnilleen samaa palkkaa. Aionkin asettaa ultimatumin ja lähteä itse ellei meno muutu. Joko minun palkkani tuplataan tai kollega saa lähteä.

Kannattaa jäyttäytä työttämäksi. Vapaa-ajalle ei voi laksea arvoa, jolla sen uhraisi työntekoon. Ansidonnaisikana ehtii laittaa talouden kuntoon. Kannattaa myydä omistusasunto pois ja siirtyä vuokralle. Saa työmarkkinatuoen lisäksi asumistukea ja asumiskustannukset jää omistusasuntoa matalammaksi. Asuntokaupparahat voi laittaa poikimaan ja ne eivät vaikuta tukiin, kun osaa hyödyntää kaikki byrokratian mahdollisuudet.

Vierailija kirjoitti:

Ihan kuin olisi oma kirjoitus ollut. Itse olen vielä tuossa vaativassa ja hyväpalkkaisessa tehtävässä, mutta tuntuu ettei jaksa vaan enää. Tukea ja ylistystä tulee joka tuutista ja en siltikään enää jaksa.

Joo, itsekin sain siis mahtavan työporukan kanssa työskennellä. Minua tuettiin ja sain kyllä paljon positiivista palautetta. Työ oli kyllä todella raskasta, henkisesti ja fyysisesti.

Sitten vain sekosin henkisesti. Menetin täysin uskon itseeni enkä enää tajunnut ympäröivästä maailmasta. Pelkästään töistä kotiin meno oli raskasta, hyvä, että tiesin enää miltä pysäkiltä pitäisi poistua bussista.

Tämä kaikki hävettää ja harmittaa edelleen vaikka tästä jo useampi vuosi aikaa.

Tsemppiä teille todella paljon! Hakekaa apua ajoissa, itse en hakenut sairaslomaa vaan päätin vain irtisanoutua koska häpesin niin paljon tilannettani.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ainakin olet rehellinen. Minulla on kollega joka ei vain suostu tekemään mitään ja kaikki jää minun hoidettavakseni. Alkaa ottamaan päähän että saadaan suunnilleen samaa palkkaa. Aionkin asettaa ultimatumin ja lähteä itse ellei meno muutu. Joko minun palkkani tuplataan tai kollega saa lähteä.

Aha..

En kyllä ihan tuota tarkoittanut.

Minä kyllä teen ja paljonkin kun olen töissä. Tottakai hommani haluan hoitaa kuten pitääkin.

Tarkoitin vain helpommalla työllä, että ei tarvitsisi stressata liikaa. En jaksa paineita mutta hommani hoidan, siihen haen sellaista työtä, josta tiedän selviytyvän ilman suurempia ponnisteluja.

Ap

Joskus aikanaan halusin ehkä jollain tavalla "edetä uralla".

Nyt kun on miettinyt tätä tulotasoa ja vastuita ja tällaisia, niin todennäköisesti en ottaisi vastaan yhtään korkeampaa tehtävää.

Laskeskelin että jos palkasta maksettaisiin 4/5-osaa, ja olisin töissä 4 päivää viikosta, niin suostuisin välittömästi tähän. Ja pääsee muutkin töihin sitten.

Kyllä. En nuku ja olen jatkuvasti stressaantunut. Uralla eteneminen ei ole minun elintasoani nostanut edes taloudellisesti.

Mietin jos palaisin taakse päin ja takaisin jonnekin ravintolatyöhön missä ei pahemmin tarvitse välittää. Ehkä joku lounaspaikka mikä auki vain päiväsaikaan kun vuorotyöhön en enää suostu.

Edelleen tavallaan haikailen siihen hommaa mutta luotto itseeni on mennyt.

Rakastin työtä ja tykkäsin todella kaikesta mistä sain tehdä. Annoin kaikkeni ja lopulta vain jotain tapahtui. Jos olisin pysynyt terveenä, niin varmasti olisin edelleen hommissa ja hyvin edennyt.

Näen vieläkin unta noista töistä ja työkavereista, kaipaan ja tavallaan tiedän, että möhlin niin pahasti kun aloin väsymään.

Ap

Ymmärrän kyllä, sama se on itsellä kun päivittäin on jaksamisen rajoilla. Toisaalta tarvitsen palkkani ja ymmärrän, ettäsellaisesta vaatimattomammasta hommasta en saisi ehkä kuin kolmanneksen tai max puolet nykyisestä. Eli näillä mennään ja yritän vaan sitten muuten tehdä elämästä helppoa, mukavaa ja antoisaa.

Realistisesti puhuen, minun pääkoppani tarvitsisi luovaa työtä, joka olisi "helppoa" sikäli, että suoriutuisin siitä puoliksi jo pelkän intuitioni ja lahjakkuuteni turvin.

Numeroiden ja taulukoiden parissa näpertely sen sijaan on tappavan puisevaa ja siksi vaikeata ja uuvuttavaa, vaikka ei tarvitsisi käyttää aivojaan lainkaan.

Miten olenkin voinut ajautua juuri sellaisiin hommiin, joihin olen jo lähtökohtaisesti mahdollisimman epäsopiva? En keksi muuta selitystä kuin ok palkka.

Hätkähdin lukiessani burnoutista kertovaa artikkelia. Minusta tuntui töissä jo ensimmäisestä viikosta alkaen samalta, kuin mitkä artikkelissa listattiin "vakaviksi hälytysmerkeiksi". Vaan minkäs teet? Olen yrittänyt sinnitellä "asennoitumalla", koska toki töitä pitää elääkseen vain tehdä.

Samoja tuntoja ja ajatuksia täälläkin. Jäin jo edellisestä ammatista opintovapaalle ja vaihdoin alalle, jonka ajattelin olevan vähemmän stressaava ja vastuullinen. Nyt olen uudessa ammatissani työskennellyt muutaman kuukauden ja todellakin mietin, että jaksanko tätäkään.

Olen alkanut haaveilemaan stressittömästä elämästä. Ja konkreettisestihan se tarkoittaisi sitä, että vaihtaisin johonkin osa-aikatyötä, jossa voi lähes "aivottomasti" vain tehdä hommansa ja siinä se. Esim jokin siivoushomma voisi olla sopiva. Ja osa-aikaisesti, jotta on edes jokin työ, joka pitää kiinni rytmissä ja yhteiskunnassa, eikä vaivu sitten saamattomaan masennukseen. Mutta silti jäisi hyvin aikaa omille harrastuksille ja lepäilylle ja ihan vaan olla ja puuhastella omiaan.

Olen miettinyt, että mikä järki täällä raataa ja paahtaa töissä päivät pitkät viikosta ja vuodesta toiseen. Stressata ja sairastuttaa itsensä ja mielensä siinä samalla. Ja työt vie jättiosan hereilläoloajasta. Haluanko edes käyttää elämäni ja aikani sellaiseen? Mihin sitä rahaa niin tarvii, kun vähemmälläkin pärjää? Miksi sitä kerätä ja haalia?

Itsellä hyvin samat fiilikset. Haluaisin tehdä vain sellaista stressitöntä aivot narikkaan hommaa. Silti aina minua ollaan siirtämässä haastavampiin töihin, koska ei ilmeisesti ole järkeä pitää minua niissä helpoissa töissä. Sitten loppujen lopuksi vituttaa, stressaannuttaa ja rupean vihaamaan koko työpaikkaa.

Vierailija kirjoitti:

Samoja tuntoja ja ajatuksia täälläkin. Jäin jo edellisestä ammatista opintovapaalle ja vaihdoin alalle, jonka ajattelin olevan vähemmän stressaava ja vastuullinen. Nyt olen uudessa ammatissani työskennellyt muutaman kuukauden ja todellakin mietin, että jaksanko tätäkään.

Olen alkanut haaveilemaan stressittömästä elämästä. Ja konkreettisestihan se tarkoittaisi sitä, että vaihtaisin johonkin osa-aikatyötä, jossa voi lähes "aivottomasti" vain tehdä hommansa ja siinä se. Esim jokin siivoushomma voisi olla sopiva. Ja osa-aikaisesti, jotta on edes jokin työ, joka pitää kiinni rytmissä ja yhteiskunnassa, eikä vaivu sitten saamattomaan masennukseen. Mutta silti jäisi hyvin aikaa omille harrastuksille ja lepäilylle ja ihan vaan olla ja puuhastella omiaan.

Olen miettinyt, että mikä järki täällä raataa ja paahtaa töissä päivät pitkät viikosta ja vuodesta toiseen. Stressata ja sairastuttaa itsensä ja mielensä siinä samalla. Ja työt vie jättiosan hereilläoloajasta. Haluanko edes käyttää elämäni ja aikani sellaiseen? Mihin sitä rahaa niin tarvii, kun vähemmälläkin pärjää? Miksi sitä kerätä ja haalia?

Juuri tällaisia itsekin mietin.

Minua kun ei vain enää kiinnosta tavallaan. Vaikea enää saada sitä itseään takaisin joka oli niin työnsä täydentämä, tehokas ja luovia ideoita täynnä. En pysty siihen varmaan enää koskaan.

Asun muutenkin yksin eikä ole kiinnostusta muuta kuin vain, että elämä olisi stressitöntä.

Jotain siivoushommia tai tiskarin töitä mietin. Ehkä myös hoiva-avustajakin olisi ok mutta en jaksa sosiaalisia kanssakäymisiä myöskään jos se määrittelisi työn.

Silti mielessä on ne kaikki erinomaiset työtodistukset, kehut siitä, että minusta voi tulla alani huippu yms. Paskat, tuntuu, että sekin asetti paineita vaikka hyvällä tarkoitettukin. En tunne itseäni miksikään, joten siksi tämä alisuoriutuminen.

Ap

Meidän aivot eivät kestä pidempijaksoista stressiä, niinhän meille on aina sanottu. Lyhyt stressi on ok, pidempiaikainen ei. Pitää vähentää stressiä ja sitä rataa.. Työelämästä on tullut koventuneiden tulostavoitteiden takia todella uuvuttavaa, mikä on todella pelottavaa näin perus työn raatajana. Milloin työnantajapuoli herää siihen, että työntekijät ovat voimavara, ja me ei olla robotteja.

Vierailija kirjoitti:

Samoja tuntoja ja ajatuksia täälläkin. Jäin jo edellisestä ammatista opintovapaalle ja vaihdoin alalle, jonka ajattelin olevan vähemmän stressaava ja vastuullinen. Nyt olen uudessa ammatissani työskennellyt muutaman kuukauden ja todellakin mietin, että jaksanko tätäkään.

Olen alkanut haaveilemaan stressittömästä elämästä. Ja konkreettisestihan se tarkoittaisi sitä, että vaihtaisin johonkin osa-aikatyötä, jossa voi lähes "aivottomasti" vain tehdä hommansa ja siinä se. Esim jokin siivoushomma voisi olla sopiva.

Siivouksessa stressi tulee siitä poskettomasta työtahdista joka on täysin epärealistinen. Joka vuoro joudut paiskimaan hommia kuin eläin ja aina pitää jättää ainakin kolmannes töistä tekemättä, jos riittääkään. Vuoron jälkeen tuntuu kuin olisi maratonin juossut. Se kuluttaa sekä fyysisesti että henkisesti todella nopeasti. Ainakin itse tulin ihan hermoraunioksi ja päätin että ei koskaan enää.

Miettikääpä kuinka vähän aikaa ihmiskunnan historiasta olemme tehneet nykyisenlaista hektistä, vaativaa, aivoja ja aisteja jatkuvalla syötöllä kuormittavaa työtä epäluonnollisessa ympäristössä melusaasteen keskellä? On täysin normaalia että ihminen kokee kuormittuvansa, ja että sopeutuminen tuntuu välillä ylitsepääsemättömältä. On ihme että me ollaan kaikki näinkin järjissämme. Itse suunnittelen maalle muuttamista, oman hyötypuutarhan rakentamista, meditaatiota, ravitsevaa ruokaa ja oman luontoyhteyden eheyttämistä. Haluan pysähtyä, kuunnella hiljaisuutta, vaalia tätä yhteyttä universumiin ja omaan sielullisuuteeni joiden koen viimeaikoina havahtuneen unestaan ja joita tunnen turhaan talloneeni ja tukahduttaneeni. Minä aion valita toisin!

Minä ainakin olen taantunut hurjasti yliopistovuosista. Kaksi akateemista tutkintoa ei tuonut mitään järkevää uraa pääosin siksi, että muut työelämässä vaadittavat ominaisuudet puuttuvat. En kestä stressiä yhtään, en osaa organisoida ja olen sosiaalisesti kömpelö.

Oikeasti haluaisin vain olla, lukea ja maalata. Ajatukset ovat koko ajan omissa vapaa-ajan projekteissa, ei työasioissa joihin en jaksa keskittyä yhtään. Olen taiteilijaluonne ilman taiteilijalle kuuluvaa koulutusta ja osaamista yhdellä spesifillä taiteenalalla. Päivätyönä voisin tehdä jotain fyysistä, vaikka lehtien haravointia hautausmaalla. Odotan eläkeikää jotta saan minimituloilla olla rauhassa ulkopuolisilta velvoitteilta.

Ei tämä tulevaisuus kauhean hyvältä näytä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samoja tuntoja ja ajatuksia täälläkin. Jäin jo edellisestä ammatista opintovapaalle ja vaihdoin alalle, jonka ajattelin olevan vähemmän stressaava ja vastuullinen. Nyt olen uudessa ammatissani työskennellyt muutaman kuukauden ja todellakin mietin, että jaksanko tätäkään.

Olen alkanut haaveilemaan stressittömästä elämästä. Ja konkreettisestihan se tarkoittaisi sitä, että vaihtaisin johonkin osa-aikatyötä, jossa voi lähes "aivottomasti" vain tehdä hommansa ja siinä se. Esim jokin siivoushomma voisi olla sopiva.

Siivouksessa stressi tulee siitä poskettomasta työtahdista joka on täysin epärealistinen. Joka vuoro joudut paiskimaan hommia kuin eläin ja aina pitää jättää ainakin kolmannes töistä tekemättä, jos riittääkään. Vuoron jälkeen tuntuu kuin olisi maratonin juossut. Se kuluttaa sekä fyysisesti että henkisesti todella nopeasti. Ainakin itse tulin ihan hermoraunioksi ja päätin että ei koskaan enää.

Juu en siis todellakaan aliarvioi kenenkään siivoojan työtä, tiedän, että on todella rankkoja paikkoja olla töissä siivoojana. Tarkoitin kuitenkin lähinnä sen kaltaista, helppoa työtä juurikin johon ei niinkään tarvitse taitoja. Maksimissaan hieman organsiointia ja hyvää tahtia. Tiskarin hommat olisi just itselle sellasia, joku siivoojankin työ ehkä toimistoissa tai vastaavassa voisi olla ok? Olen joskus ollutkin iltasiivojan hommissa jossain peräkylän toimistossa ja oli kyllä todella helppoa ja yksin sai tehdä. Siitä on kyllä aikaa ja varmasti siivoojien työtaakka on huimasti lisääntynyt. Tähän voi ketjuun muuten ehdottaa jotain töitä, joista selviää vähemmälläkin? :)

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samoja tuntoja ja ajatuksia täälläkin. Jäin jo edellisestä ammatista opintovapaalle ja vaihdoin alalle, jonka ajattelin olevan vähemmän stressaava ja vastuullinen. Nyt olen uudessa ammatissani työskennellyt muutaman kuukauden ja todellakin mietin, että jaksanko tätäkään.

Olen alkanut haaveilemaan stressittömästä elämästä. Ja konkreettisestihan se tarkoittaisi sitä, että vaihtaisin johonkin osa-aikatyötä, jossa voi lähes "aivottomasti" vain tehdä hommansa ja siinä se. Esim jokin siivoushomma voisi olla sopiva.

Siivouksessa stressi tulee siitä poskettomasta työtahdista joka on täysin epärealistinen. Joka vuoro joudut paiskimaan hommia kuin eläin ja aina pitää jättää ainakin kolmannes töistä tekemättä, jos riittääkään. Vuoron jälkeen tuntuu kuin olisi maratonin juossut. Se kuluttaa sekä fyysisesti että henkisesti todella nopeasti. Ainakin itse tulin ihan hermoraunioksi ja päätin että ei koskaan enää.

Tiedän, että siivoustyössä on tiukat aikataulut. Olen kuitenkin ajatellut, että jos kiire on työssä se ainoa stressin aiheuttaja, niin sen kestän. Kiirettä tuppaa kai olemaan vähän joka alalla nykyään, ja olen hyväksynyt, että sitä en todennäköisesti tule pääsemään karkuun, oli työ mitä hyvänsä. Mutta siivouksesta puuttuu kuitenkin se sellainen vastuu, mikä itselleni on se pahin vihollinen jaksamisen suhteen. Vastuuta en haluaisi enkä jaksaisi.

Toki se, jos joutuu osan hommista tekemään huonosti tai jättää kokonaan tekemättä kiireen vuoksi, on tällaiselle pikkutarkalle ja tunnolliselle ihmiselle vaikeaa. Mutta siivoustyössä siitä ei kuitenkaan kukaan kärsi tai aiheudu vahinkoa. Ja jos osa-aikaisena tekee, niin sitä hommaa jaksaa paremmin koko kokopäiväisenä.

T. Se sama