Lue keskustelun säännöt.
Koko elämä tuntuu virheeltä kun ikää pian 40v
14.02.2022 |
Lyhyesti: Tajusin tuossa, että koko elämäni tuntuu virheeltä. Pakko purkautua tänne, että saa edes johonkin tämän sylkäistyä ulos.
Lapsuus toki menee niin kuin menee kaikilla. Ei voinut suuremmin vaikuttaa. Oma lapsuuden perheeni summattuna on rahapulaa, pitkäaikaistyöttömyyttä, lauma sisaruksia joiden ongelmien alla itse oppi olemaan huomaamaton. Ei missään nimessä tahtonut tuottaa lisähuolta vanhemmille. Ei saanut olla vaivaksi, piti olla aina reipas, avulias ja iloinen. Tästä sitten kärsiikin edelleen ja tämä on se juurisyy miksi tähän nykyiseen on päädytty.
Tämä hetki? Ikää pian 40v, pitkä parisuhde, kaksi lasta, kaunis koti, hyväpalkkainen asiantuntijatyö, raha-asiat kunnossa, kaksi autoa ja ulkoisesti kaikki ok. Silti. Kaikki ahdistaa. Tajusin, että olen tyytynyt lähes tulkoon kaikkeen ja koko elämä tuntuu sarjalta isoja virheitä.
Tajusin, että lähdin opiskelemaan alaa, joka oli järkevä, työllistyminen todennäköistä ja palkkaus hyvä. Koska halusin yksinkertaisesti vain pois lapsuuden kodistani. En lähtenyt opiskelemaan luovaa alaa, joka oikeasti olisi kiinnostanut. En uskaltanut.
Roolini ”vaivattomasta lapsesta” muuttui vuosien saatossa siihen, että olen toiminut loputtomana kaivona vanhemmilleni; vuosikymmenestä toiseen saanut kuunnella vanhempieni huolia sisaruksistani, joilla elämänhallinta jokaisella mitä sattuu. Aina on sanottu, että ”kyllä sinä pärjäät”.
Mies on varmasti ulkoa päin katsottuna ok. Osallistuu lasten harrastustoimintaan, ei ole väkivaltainen, ei juo, ei käy vieraissa, kehuu edelleen joka päivä kauniiksi, seksi hyvää jne. Syy miksi naimisiin päädyttiin oli se, että en tahtonut pahoittaa toisen mieltä. Olisi pitänyt sanoa kosintaan ei. Silloin oli viimeinen tilaisuus kääntyä. En kääntynyt virhe.
Pohjimmiltaan mies kun on saamaton; olisi pitänyt hälytyskellojen soida jo kun tutustuessamme äitinsä kävi vielä aikuisen poikansa luona omilla avaimilla siivoamassa, kun mies ei edelleenkään osaa tehdä ruokaa ja kaikesta on vuosikymmenet pitänyt muistuttaa. Lisäksi alusta asti oli selvää, että tämä miehen alkoholisti äiti ja muu samaan syssyyn menevä kiero suku olisi lisäriippa. Tämä oli selvää alusta asti.
Asuinpaikankin valitsin siksi, koska se oli järkevää. Pienempi kaupunki = Edullisemmat asunnot ja silti palvelut lähellä. En uskaltanut haaveilla isoon kaupunkiin muutosta edes.
En ole oppinut lapsuuden kodissa vaatimaan, pyytämään ja pitämään puoliani. Töiden puolesta tämä on näkynyt mm. yhtenä burnoutina, jonka jälkeen onneksi tajusin vaihtaa työpaikkaa.
Olisin halunnut puolison, jolla tavallinen perhe (olisi lapsillakin nyt edes jonkunlaiset isovanhemmat – juoppojen kanssa kun ei olla tekemisissä), olisi mies joka osaisi tehdä ruokaa ja kantaisi tasaisesti vastuun lapsista. Ei ole. Keskusteluyhteys miehen kanssa on olematon. Ei tuo tajua.
Lapset? Niitä en voi täysin katua, mutta ei minulla koskaan ollut mitään oikeaa paloa äidiksi vaan tein lapset oikeastaan ajattelematta asiaa loppuun asti. Luojan kiitos niitä on vain kaksi. Olen käytännössä yksin vastuussa lapsista, vaikka talossa on toinenkin aikuinen. Mies ei ole johdonmukainen ja läsnäoleva vanhempi. Ei tuo harrastustoiminnalta jouda. Todellakin pidän huolen siitä, että kasvatan lapseni niin, ettei heistä tule tämmöisiä tossuja, jotka ei uskalla sanoa omia mielipiteitä ja vaatia muilta ihmisiltä asioita.
Erohan tässä on realistinen vaihtoehto. Kun koko ajan ahdistaa niin, ettei itku ole kaukana. Aika julma saldo; Opiskelut, kotikaupunki, parisuhde, lapset = Kaikki tuntuu virheeltä. Sitä on vain suorittanut elämää eteenpäin tähän pisteeseen "niinkuin on järkevää" ja tulos on tämä.
Kommentit (31)
Ajattelitko mennä hautaan asti samalla tavalla vai muuttaa asioita?
Pahoittelen provosoivaa aloitusta, mutta haluan herätellä tekemään muutoksia. Jotta voi tehdä muutoksia, niin ensi pitää havaita, että tarvitsee niitä. Onnittelut, ensimmäinen askel saavutettu.
Älä tee hätiköityjä päätöksiä, hae itsellesi keskusteluapua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Veikkaan, että tuollaiset ajatukset ovat melko yleisiä. Yleensä näihin todetaan, että koita pärjätä.
Elämäsi on hyvää ja mies myös keskivertoa parempi. Kehottaisin sinua korjaamaan pääsi sisäiset ongelmat rikkomatta omaa ja läheistesi hyvää elämää terapian keinoin mieluummin kuin repimällä kaiken rikki keski-iän kriisissä.
Ole onnellinen miehestäsi. Tuo on jo todella paljon, että on vakaa ja hyvä isä lapsille. Oma mieheni tohtori ja uratykki, mutta emotionaalisesti epävakaa eikä mitään voi oikeastaan perustaa hänen varaansa, emme voineet hankkia edes enempää lapsia koska on tuuliviiri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näennäisesti on siis kaikki. Mutta kaikki mitä on perustuu siihen, että päätökset olen tehnyt siten, miten on ollut joko järkevää tai ettei vain olisi kenellekään vaivaksi tai aiheuttaisi mielipahaa. Ei ole uskaltanut vaatia edes sitä, että ansaitsisi puolisoksi semmoisen ihmisen, joka osaisi tehdä ruokaa. Ja tässä vaiheessa ottaa päähän.
Iso muutos oli tuo taannoinen työpaikan vaihto. Lähtö vanhasta tutusta. Uuteen. Koska entinen nyt vain oli syöny sielun tyhjäksi asti ja palkkana burnout. Huomasi siinä sitten, että tuo muutos hirvitti, mutta poiki vain hyvää.
Nyt sitten tosiaan miettinyt, että pienin askelin. Olen alkanut pitämään puoleni (joskin tästä syystä yksi ystävyyssuhde jo kariutui - ei oltu totuttu että puoleni pidän ja sanon jos joku jättää paskan maun suuhun). Olo on, että tiedostan sen miten tähän on päädytty. Tiedostan senkin, että ihan on itsestä kiinni pitkälti tämä, että muutostakin asioihin saisi. Tiedostan että äidin ikäkriiseilyt ei saa polkea lasten hyvinvoinnin yli (onneksi molemmat jo koululaisia ja tässä ihan tasaisen lapsuuden voi heille tarjota - sekin jotain mitä ei koskaan itse saanut). Tällä hetkellä olo on työpaikan vaihdon takia esimerkiksi sata kertaa parempi kuin vuosi sitten. Nyt pitäisi miettiä vain seuraava askel.
No ihan klassinen 40kriisi sulla on!
Tuskin itse mikään täydellinen olet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No tässä on kaksi vaihtoehtoa. Joko jatkat elämääsi kuten tähänkin asti, tai sitten teet asialle jotain.
Kuin omalta näppikseltäni, olen suorittanut läpi elämän ja tehnyt "oikeat asiat". Tietyllä tavalla olen vaan ajautunut avioliittoon ja perhe-elämään sen kummemmin miettimättä mitä elämässä haluan.
Erotuksena sinuun ehkä se, että elän täysin tunteettomassa liitossa "kämppiksen" kanssa (ei minkäänlaista läheisyyttä vuosiin), kasvatan lapsia ja tietyllä tavalla ehkä odotan jo kuolemaa. Valitettavasti olen vasta vähän yli 40v, eli jos ei oman käden kautta lähde niin kärsimys on varmaan vielä aika pitkä. Henkisesti olen jo täysin loppu, töistä kotiin meno ahdistaa joka päivä ja välillä itkeskelen tien varressa työmatkalla.
Sinuna miettisin sitä, mikä muuttuu jos eroat? Ei se mies sen paremmin vastuuta kanna eronkaan jälkeen, ja jos lapset on pieniä, niin hehän siitä joutuvat kärsimään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä sama tilanne. Ei se miestä vaihtamalla ainakaan parane. Voi olla, että käy huonompi tuuri. Mene vaikka opiskelemaan, että saat ajatukset pois arjesta. Kyllä se ehkä siitä sitten 👍
No lasten näkökulmasta mieheni kyllä hommansa hoitaa. On se hassutteleva isä, joka tarjoaa sirkushuvit. Että voisi todellakin olla paskempikin. Minun tehtäväksi jää sitten se kaikki muu lapsiin liittyvä. Onneksi lapset eivät ole enää pieniä. Kuusi vuotta eteenpäin niin isompi jo täysi-ikäinen.
Kumppanina tuo on kuitenkin tosiaan saamaton (ei mitään tajua tehdä omatoimisesti, saattaa olla päivän kotona eikä edes tiskikonetta ole huomannut tyhjentää). Sitten kun jotain tekee niin siitä pitää hirveä sirkus saada aikaan ja itseään kehuu. Eilen vitutti mm se, että mies ei yhtään tiedä että autot pitäisi katsastaa (mä hoidan), toisella lapsella lääkäri perjantaina (mä hoidan), tajusin eilen ettei ole koskaan leikannut lapsiltaan kynsiä (mä hoidan), pyykkiaine on loppu jne. Nämä kaikki on semmoisia, että ei vain tajua. Kaappiin otin sulamaan hirvipaistin. Mitta on niin täysi, että käskin tehdä siitä jotain ruuaksi kelpaavaa. Luultavasti käy niin että siellä makaa ja menee pilalle. Kun nelikymppinen mies ei ole eläessään täyslihasta mitään tehnyt. Kaksi viikkoa sitten teki pakon edessä ensimmäistä kertaa lasagnea. Niiiih. Hurraa. Saamaton tuo on kun juoppoäitinsä ei luonnollisesti ryyppäämiseltään ehtinyt näitä asioita opettaa. Ja minä niin idiootti "kyllä mä hoisan"-että en ole vaatinut opettelemaan.
Oma äitini on ikänsä ollut tämmöinen lapsen (minun) niskaan kaiken katkeruuden kaatava marttyyri. En halua omille lapsille tätä. Että pitävät äitiään elämäänsä katkerana valittajana.
Oma tavoite on ollut saada tässä lapset isoiksi ja sitten siinä vaiheessa siirtyä kahden asunnon taktiikkaan. Eli hankkia semmoinen pieni talo hieman syrjempää ja kerrostalo asunto kaupungista. Niiden välillä sitten mennä fiiliksen mukaan. Niin että saa itse lähteä yksikseen olemaan jos siltä tuntuu. Olen aina ollut omaa rauhaani rakastava ihminen, joka ilman tukiverkkoja ft. lapsiperhe 24/7 on vaatinut veronsa.
Tämä tauoton suorittaminen vuodesta toiseen alkaa tuntua nyt. Kun se pahin myrsky takana. Tässä vaiheessa on sitten vissiin aikaa taas miettiä. Että mitä tulikaan tehtyä. Sitä saa mitä kylvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä on järkevän valinnan vastakohta? Järjetön. Mietipä sitä ja sen seurauksia.
Minulla on yksi tuttu, joka myös löytää elämästään pelkkiä valituksen aiheita. On jo onnistunut sotkemaan perheensä elämän aika pahasti elämänmuutostempauksillaan. Lapset odottavat arkoina, mitähän äitinsä seuraavaksi keksii. Tyytymättömyys ei näytä vähentyneen.
Aloita keskusteluavusta! Kiva, että työpaikan vaihdosta on ollut apua. Ajattele kuitenkin myös lasten kannalta isompia elämänmuutoksia. Kai sille miehellekin voi sanoa, että opetellaan nyt yhdessä laittamaan hirvipaisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi yhyy. Heitä vaan kaikki noi menemään, niin kyllä ketuttaa, kun olet puoli vuotta majaillut yksin jossain kämäisessä nekkukuutiossa ”taiteilijana”.
Jos mies on muuten kiltti ja mukava, niin suosittelisin keskustelemaan asioista hänen kanssaan siitä, minkä haluaisit muuttuvan. Tarvittaessa sopikaa niistä asioista mitä kodissa pitäisi hoitaa tms. Älä uhraudu perheen pyörittämisen eteen ja uhriudu, ja katkeroidu kumppaniasi kohtaan, vaan koita päästä irti häneen kohdistettujen negatiivisten ajatusten kierteestä. Kokemuksesta voin sanoa, että jos sitä kestää riittävän kauan, niin siitä ole paluuta, ja suhde kuolee lopullisesti.
Olen lukenut, että tuossa vaiheessa, kun lapset on tehty ja pikkulapsivaihe on ohi, useimmille naisille tulee sisäinen tarve muutokselle. Se on ihan luonnollista. Mutta se ei tarkoita, että koko elämä pitäisi muuttaa. Riittää, kun se muutos on sinulle itsellesi mielekäs ja tuo elämään riittävästi uutuudenviehätystä.
Se voi olla uusi harrastus, työpaikan vaihto, opiskelu työn ohessa, joko uudelle alalle tai jatkokoulutusta nykyiseen.
Eli ensin kannattaa käydä läpi asiat, joiden muuttaminen muuttaa nimenomaan sinun elämääsi, mutta vaikuttaa mahdollisimman vähän muun perheesi elämään.
On outoa että muut kommentoijat kehottavat jatkamaan miehesi kanssa, joka ei sinua kiinnosta. Ero tosiaan on järkevää, jos ahdistaa. Ja voi korjata haluamiaan asioita asumisessa ja työjutut, ehkä yksi kerrallaan. Isosta kaupungista puuttuu paikoin luontomaisemaa (riippuu missä siellä asuu) koska nykyisin tiiviisti kaavoitettuja, joskaan ei liian pieni paikkakunta kiva jos siellä ei ole mitään. Päätä itse ja toimi. Lapset voi ottaa erityisesti huomioon, ettei tule ahdistusta ja shokkia muutoksista.
Niin se elämä menee kun ei osaa ottaa j ä n n i s t ä. Tuloksena on se rivitalonpätkä ja merkonomin ura.
Itse olen nyt 38-vuotias ja joku muu on aina päättänyt kaiken puolestani. Suuria vaikeuksia olen elämässäni kohdannut, enkä tarvitsemaani apua ole saanut. Ilmeisesti poliittisesti kuitenkin vasemmistoon kallellaan olevana olisin toivonut sitä lähinnä yhteiskunnalta eli mm. sosiaalitoimistosta, en niinkään yksittäisiltä ihmisiltä. Paljon traumaattista on tapahtunut ja syvät jäljet se on jättänyt. Aikuinen elämäni ei ole koskaan oikeastaan päässyt alkamaan. Joudun asumaan vanhan ja sairaan sukulaiseni luona ja hoitamaan paljon tämän asioita ja kotitöitä, vaikka se on koko ajan vaikeampaa. Koskaan en ole päässyt siis muuttamaan omilleni. Virallisia diagnooseja en ole saanut, mutta on täysin selvää, että kärsin kovasta ahdistuksesta, aspergerista ja sen monista aiheuttamista oireista ja suolistosairauksista, ainakin laktoosi ja ehkä jopa keliakia ja ibs. Olen toki suorittanut AMK-tutkinnon, mutta en ole ollut koskaan palkkatöissä. Olen työtön ja tulona on pelkkä työmarkkinatuki. Olen vela ja sinkku, kuten haluankin olla. En odota enää mitään.
Sulla on kaikki mutta et halua niitä, keski-iän kriisi tuo on.