Lue keskustelun säännöt.
Eroaminen kun toista yhä rakastaa
09.02.2022 |
Onko kenelläkään ollut vastaavanlaista tilannetta? Olemme siis olleet mieheni kanssa yhdessä yhdeksän vuotta. Välitän hänestä paljon ja pidän häntä hyvänä ihmisenä, mutta suhteessamme on jo pitempään ollut ongelmia, jotka johtuvat pohjimmiltaan siitä, että meistä on vuosien varrella tullut tosi erilaisia ihmisiä (aloimme seurustelemaan tosi nuorina) ja meillä on nykyään hyvin erilaiset näkemykset tietyistä asioista. En nyt lähde erittelemään sen tarkemmin tunnistetuksi tulemisen pelosta, mutta sanotaan, että kahden ihmisen on aika hankala elää yhteistä elämää, jos molemmat ovat ihan eri mieltä siitä, mikä on hyvää elämää.
Tuntuu hirveän pahalta, koska kuten sanoin, rakastan häntä yhä, mutta suhteessa ei yksinkertaisesti ole hyvä olla. Olen vatvonut tätä päätöstä pitkään, mutta nyt alkaa tuntua ettei tässä enää muuta voi. Mies ei haluaisi erota, luulen että pelkää yksin olemista. Halusin kai vaan kuulla, onko kenelläkään muulla ollut samanlaista.
Kommentit (23)
Voisikohan jonkin sortin pariterapia voisi auttaa kääntämään teidän ogelmat, mieti asiaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähde viikoksi mökille, jos et kaipaa ollenkaan tiedät erota.
Vaikeahan se on lähteä tutusta ja turvallisesta. Mutta luulisin että vielä sitäkin vaikeampaa on sitten kuolinvuoteella miettiä että voi kun olisin uskaltanut... Hetkelliset kasvukivut vai koko loppuelämän kestävä hidas kituuttaminen? Itse kun erosin itkin puoli vuotta iltaisin, en osannut nukkua yksin ym, sitten alkoi helpottaa. Nykyään on ihan järkyttävä ajatus että olisin jäänyt suhteeseen exän kanssa, oltiin aivan liian erilaisia ihmisiä nimenomaan arvojen osalta. Huumorintajut kohtasi ja seksikin sujui mutta jos toista ei voi pohjimmiltaan arvostaa... Se vaan on niin väärin sekä itseä että sitä toista kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vaikeahan se on lähteä tutusta ja turvallisesta. Mutta luulisin että vielä sitäkin vaikeampaa on sitten kuolinvuoteella miettiä että voi kun olisin uskaltanut... Hetkelliset kasvukivut vai koko loppuelämän kestävä hidas kituuttaminen? Itse kun erosin itkin puoli vuotta iltaisin, en osannut nukkua yksin ym, sitten alkoi helpottaa. Nykyään on ihan järkyttävä ajatus että olisin jäänyt suhteeseen exän kanssa, oltiin aivan liian erilaisia ihmisiä nimenomaan arvojen osalta. Huumorintajut kohtasi ja seksikin sujui mutta jos toista ei voi pohjimmiltaan arvostaa... Se vaan on niin väärin sekä itseä että sitä toista kohtaan.
Jotenkin mua ahdistaa tässä eniten se, miten mies pärjäisi :( Ero olisi kova isku itsellenikin mutta kyllä minä siitä ennen pitkää selviäisin. Miehille tuo tuntuu olevan huomattavasti vaikeampaa, ja kuten sanoin, välitän hänestä yhä paljon.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lähde viikoksi mökille, jos et kaipaa ollenkaan tiedät erota.
Meillä on kokeiltu tätä. Kun sanoin miehelle, että ei ollut ikävä, niin hän selitti sen itselleen sillä, että kun tiesin että viikonpäästä nähdään niin ei kerkeö tulemaan ikävä 😔
Meillä sama tilanne ku ap:lla ja mies ei halua erota läheisriippuvaisena...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähde viikoksi mökille, jos et kaipaa ollenkaan tiedät erota.
Meillä on kokeiltu tätä. Kun sanoin miehelle, että ei ollut ikävä, niin hän selitti sen itselleen sillä, että kun tiesin että viikonpäästä nähdään niin ei kerkeö tulemaan ikävä 😔
Meillä sama tilanne ku ap:lla ja mies ei halua erota läheisriippuvaisena...
Jostain tällaisesta tässäkin täytyy olla kyse, sillä ei tämä meidän suhde mitenkään voi olla miehellenikään tyydyttävä. Olen hänelle uskoakseni ihan vääränlainen nainen. Silti ei halua erota. Uuvuttava ja surullinen tilanne.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä erosin aiheettomasti mustasukkaisesta miehestäni, vaikka rakastin häntä. En vain enää kestänyt jatkuvaa epäluuloa ja masennuin. Ainoa ratkaisu oli avioero, valitettavasti.
Nykyisin voin taas hyvin ja olemme jopa ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeahan se on lähteä tutusta ja turvallisesta. Mutta luulisin että vielä sitäkin vaikeampaa on sitten kuolinvuoteella miettiä että voi kun olisin uskaltanut... Hetkelliset kasvukivut vai koko loppuelämän kestävä hidas kituuttaminen? Itse kun erosin itkin puoli vuotta iltaisin, en osannut nukkua yksin ym, sitten alkoi helpottaa. Nykyään on ihan järkyttävä ajatus että olisin jäänyt suhteeseen exän kanssa, oltiin aivan liian erilaisia ihmisiä nimenomaan arvojen osalta. Huumorintajut kohtasi ja seksikin sujui mutta jos toista ei voi pohjimmiltaan arvostaa... Se vaan on niin väärin sekä itseä että sitä toista kohtaan.
Jotenkin mua ahdistaa tässä eniten se, miten mies pärjäisi :( Ero olisi kova isku itsellenikin mutta kyllä minä siitä ennen pitkää selviäisin. Miehille tuo tuntuu olevan huomattavasti vaikeampaa, ja kuten sanoin, välitän hänestä yhä paljon.
Ap
No tottakai välität, sehän olisi outoa jos et välittäisi. Mutta ymmärrätkö että otat aivan liian paljon vastuuta miehesi pärjäämisestä? Hän ei ole mikään holhouksenalainen käsittääkseni vaan aikuinen ihminen ja vastuussa itse itsestään. Joko kasvaa ihmisenä erotessa tai uhriutuu, se ei ole sinun vastuullasi kumminpäin käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakkaudesta ei välttämättä ole enää kyse, vaan siitä, että olet tottunut olemaan turvallisessa suhteessa, etkä yksin. Itse erosin 14-vuotta kestäneestä suhteesta, suhteemme väljähtyi, eroaminen tuntui pahalta, mutta kun aikaa kului, huomasin että onneksi erosimme.
Taas höpö höpö aloitus. Täysin hatusta tempaistu, keksitty tarina. Tasan tarkkaan tiedetään kuka on asialla.
Taattua tarina-tädin tekstiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Läheiseiippuvuutta. Itsellä kokemusta parista suhteesta, jossa mies ei millään uskonut, että erilaisten arvojen ja elämäntapojen vuoksi emme sovi yhteen. Eroamista yritettiin pitkittää ja hankaloittaa kaikin mahdollisin tavoin. Olin aivan rikki, kun lopulta sain suhteet päätökseen. En edelleenkään "ymmärrä", miksi nämä miehet olisivat halunneet elää kanssani täysin kuolleessa suhteessa (ei lapsia).
Vierailija kirjoitti:
Taas höpö höpö aloitus. Täysin hatusta tempaistu, keksitty tarina. Tasan tarkkaan tiedetään kuka on asialla.
Taattua tarina-tädin tekstiä!
Juu kyllä tää tekaistulta haiskahtaa mutta moni on oikeasti tuossa tilanteessa ja ehkä joku jopa hyötyy kun asiasta keskustellaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisikohan jonkin sortin pariterapia voisi auttaa kääntämään teidän ogelmat, mieti asiaa...
Mitä se pariterapia auttaa, jos molemmilla on eri näkemykset asioista, ei se mielipiteitä muuta.
Vierailija kirjoitti:
Taas höpö höpö aloitus. Täysin hatusta tempaistu, keksitty tarina. Tasan tarkkaan tiedetään kuka on asialla.
Taattua tarina-tädin tekstiä!
Ja taattu provohuutaja taas kumminkin tuli tänne ulisemaan, niinkuin muihinkin ketjuihin.
Miettikää rauhassa eroa. On myös hyvä oppia hyväksymään se että teillä voi olla erilaisia näkemyksiä ja mielipiteitä ja silti te voitte elää yhdessä, pitää vaan hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisikohan jonkin sortin pariterapia voisi auttaa kääntämään teidän ogelmat, mieti asiaa...
Mitä se pariterapia auttaa, jos molemmilla on eri näkemykset asioista, ei se mielipiteitä muuta.
Sen tarkoituksena on oppia ymmärtämään toisiaan paremmin.
Siis miksi ihmeessä tämä olisi jokin ”tekaistu provoaloitus”? Kuulostaako kuvailemani tilanne jonkun mielestä oikeasti jotenkin epäuskottavalta? Täällä ei nykyään kyllä voi kertoa edes pieraisseensa ilman että joku tulee huutamaan trollia.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeahan se on lähteä tutusta ja turvallisesta. Mutta luulisin että vielä sitäkin vaikeampaa on sitten kuolinvuoteella miettiä että voi kun olisin uskaltanut... Hetkelliset kasvukivut vai koko loppuelämän kestävä hidas kituuttaminen? Itse kun erosin itkin puoli vuotta iltaisin, en osannut nukkua yksin ym, sitten alkoi helpottaa. Nykyään on ihan järkyttävä ajatus että olisin jäänyt suhteeseen exän kanssa, oltiin aivan liian erilaisia ihmisiä nimenomaan arvojen osalta. Huumorintajut kohtasi ja seksikin sujui mutta jos toista ei voi pohjimmiltaan arvostaa... Se vaan on niin väärin sekä itseä että sitä toista kohtaan.
Jotenkin mua ahdistaa tässä eniten se, miten mies pärjäisi :( Ero olisi kova isku itsellenikin mutta kyllä minä siitä ennen pitkää selviäisin. Miehille tuo tuntuu olevan huomattavasti vaikeampaa, ja kuten sanoin, välitän hänestä yhä paljon.
Ap
No tottakai välität, sehän olisi outoa jos et välittäisi. Mutta ymmärrätkö että otat aivan liian paljon vastuuta miehesi pärjäämisestä? Hän ei ole mikään holhouksenalainen käsittääkseni vaan aikuinen ihminen ja vastuussa itse itsestään. Joko kasvaa ihmisenä erotessa tai uhriutuu, se ei ole sinun vastuullasi kumminpäin käy.
Tiedän kyllä kylmällä järjellä ajatellen, että näin on. Mutta jotenkin se ajatus siitä että hän olisi yksinäinen ja kärsisi takiani tuntuu sietämättömän pahalta. Mutta näinhän se on, toisen elämä ja onni ei voi olla minun vastuullani, kuten se tässä suhteessa tuntuu olevan.
Ap
Semmottii...