Mistä riipiä elämänhalua ja motivaatiota elämään

Tuntuu että reilun kymmenen vuoden masennus on tehnyt tehtävänsä ja peli alkaa olla menetetty. Välillä on ollut parempiakin hetkiä, mutta aina lopulta huomaa olevansa pohjalla eikä mikään ole muuttunut. Kolmen vuoden terapia on käyty ja siitä oli ehkä vähän apua, muttei mitään mullistavaa kuitenkaan. Tänä keväänä loppuu opinto-oikeus yliopistoon, mutta gradu on vielä alkutekijöissään. Muuten opinnot ovat kasassa, mutta oman alan työkokemusta ei ole oikein kertynyt, joten turhalta tuo valmistuminenkin jossain määrin tuntuu. Ikää on työmarkkinoille varmaan jo liikaa kun sitä on 36 vuotta. Sanomattakin lienee selvää, että ihmissuhteet ovat kärsineet vuosien mittaan, kun en ole ollut järin aurinkoinen tai puhdikas. Perhepiiri sentään on hyvä, mutta tuntuu että vanhemmillekin olen ollut vain yksi murheenkryyni.

Pitkään jaksoin uskoa, että tässä olisi mahdollisuuksia vähän vaikka mihin, mutta jos ei saa itsestä kymmentä prosenttia enempää irti masennuksen ja väsymyksen vuoksi niin eipä silloin saa. Viimeisin syystalvi on ollut erityisen raskas kun erosin kesällä ja koronan kanssa on edetty johonkin Kiinanpassidystopiaan. Kumppaneita nyt voi tulla ja mennä, mutta muuten usko ihmisiin ja yhteiskuntaan on täysin mennyt.

Välillä tunnelin päässä näkyi jo valoa, mutta se taitaakin olla vastaantuleva juna.