Mitä teen kun en pidä 5v pojasta?En ole siis koskaan pitänyt saati rakastanut

Joku perheterapia ehkä olisi paikallaan



Onko muita lapsia joita rakastat ja joista pidät?

Mitä sellaista lapsessasi on, että et pysty häntä rakastamaan? Ja mitä sellaista kuopuksessasi on, että häntä sitten taas rakastat?

Kyseessä on sinun lapsesi, josta olet vastuussa. Mietipä, millaista on kasvaa äidin kanssa, joka ei rakasta. Poikasi on asian oikean laidan alitajuisesti ainakin jo tajunnut ja tajuaa sen ihan muutenkin piakkoin. Paitsi että pilaat silloin lapsesi elämän todennäköisesti loppuiäksi, pilaat myös oman elämäsi, koska lapsesi tuskin alistuu kohtaloonsa. Saat samalla mitalla takaisin tulevina vuosina. Jos siis et pysty ajattelemaan lapsesi parasta, ajattele edes omaasi. Soita heti tänään neuvolaan ja mene sinne asiasta puhumaan. He osaavat ohjata oikeaan paikkaan saamaan jotakin apua tilanteeseesi. Et voi vain jäädä ihmettelemään asiaa.

pettymys sukupuoleen mutta ei se kokonaan tätä selitä(??)kuopus on tyttö ja ollut syntymästään asti todella ihana ja rakastettava

Poika on kiltti,kohtelias,sosiaalinen,ulkonäöllisesti myös ihan söpö

että yrittäisit huolehtia, että poika voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa esim. isovanhempien tai jonkun muun aikuisen kanssa, joka rakastaa. Jos vain mahdollisuus on olemassa, niin käytä tätä oljenkortta.



Oma äitini ei ole koskaan rakastanut tai välittänyt minusta, mutta minulla oli ihana mummo. Harmittaa vaan, kun isompana en voinut viettää paljoakaan aikaa mummin kanssa.

Hakeudu terapiaan. Se on vähintä mitä voit lapsesi hyväksi tässä vaiheessa tehdä.

sen jälkeen kun kuopus syntyi,aloin dissaamaan poikaani

Kirkon perheasiainneuvottelukeskuksen kautta voit saada ilmaista yksilö tai perheterapiaa ja oletan että terveyskeskuksen kautta myös? On äärettömän tärkeää että haet itsellesi apua koska poikasi varmasti ymmärtää ja vaistoaa ettet rakasta häntä. Sääliksi käy pieni ihminen.

ovat erittäin rakkaita

Selvä provo.

Ei lapsesi ansaitse tuollaista.

Hae heti apua!! Aloita vaikka neuvolasta. Huh!

suren kyllä kovasti kaiken maailman babyP:t ja Briannoja,mutta en omasta pojastani tykkää:(

Säälittää niin pieni poika-parka...Jos isä on kuvioissa mukana ja rakastaa lapsiaan yli kaiken niin se on tietysti positiivista, mutta jos äiti ei niin...säälittää niin

vaikka et kokisi häntä rakastavasikaan. Mieti miltä hänestä tuntuu kun näkee kuinka pidät tytärtäsi hyvänä. Asuuko isä kanssanne? Anna tosiaan mummoille ja muille välittäville ihmisille mahd. usein, jotta jaksaisit näyttää välittäväsi hänestä sen ajan kun hän on kanssasi.



Sen lisäksi hae keskustelu apua. Olen varma, että saavutat tilan jossa alat pojasta välittämään, vaikka tyttö pysyisikin suosikkinasi.



Paha mieli on poikasi takia nyt.

Mistä haen sitä keskusteluapua?Kyllä mä väliillä halaan ja annan jopa pusun,vaikka se ei tunnu hyvältä(minusta)tytärtäni pidän sylissä paljon

tykkään kyllä lapsesta jollain tavalla ja huolehdin parhaani mukaan hänen hyvinvoinnistaan, mutta en vaan tunne niin kuin pitäisi. Halin, pussaan ja touhuan hänen kanssaan, mutta kaikki tuntuu vain niin teennäiseltä, näytelmältä. Tunnen itseni enemmän lastenhoitajaksi(jonka vuoro ei pääty ikinä) kuin äidiksi.

Olen hakenut apua, kun eihän tämä ole ihan normaalia, mutta aika psykologille taitaa mennä ensi vuoden puolelle.

Mistä haen sitä keskusteluapua?

Nopeimmin pääset tietysti jos menet yksityiselle psykoterapeutille. Joillakin auttaa ihan jo pari kertaa.

esim. perheneuvolasta.

On olemassa terapiamuotoja, jossa vanempi voi opetella lapsen kanssa mukavaa vuorovaikutusta, jossa molemmat kokevat hyviä hetkiä toistensa kanssa. Ja varmasti se keskusteluapua sinulle asiantuntijan kanssa. Syyttely tai lapsen sääliminen ei auta asiaa. Surullista se on kuitenkin kieltämättä. Siksi onkin tärkeetä että otat yhetyttää vaikka just perheneuvolaan. Varmasti sielä jotenkin reagoidaa, joko ottamalla teidän tapaus käsittelyyn tai ohjaamalla eteenpäin.



Toivottavasti saatte apua!

huolehtia siitä, että poika saisi säännöllisesti viettää aikaa kahdestaan äidin kanssa! Pojalla voi olla uhmaa ja mustasukkaisuutta, eikä siihen auta yhtään, jos ap lykkää lapsensa mahdollisimman usein isovanhemmille hoitoon.



Itselläni oli välillä todella vaikeaa keskimmäisen poikani kanssa, joka tuntui suorastaan vihaavan minua. Poika käyttäytyi niin huonosti ja terrosisoi jatkuvasti muita sisaruksia, että hän tuntui välillä jo täysin vieraalta.



Pakottauduin ottamaan meille n. tunnin yhteistä aikaa päivittäin. Aluksi tuo tunti tuntui pitkältä, eikä poika olisi jaksanut olla lainkaan seurassani. Ei halunnut kuunnella satuja, ei leikkiä kanssani, ei ulkoilla, ei piirtää, en saanut ottaa syliin, ei, ei, ei...Minunkin piti usein purra hammasta, etten poistuisi paikalta, avaisi tietsikkaa, soittaisi kaverille, hakisi lehteä tai ryhtyisi tekemään kotitöitä.



Parin viikon sisällä lapsi alkoi kuitenkin uskoa, että olen oikeasti tämän käytettävissä sen tunnin ajan ja aloimme löytää yhteisiä juttua. Teimme aluksi ihan pieniä asioita yhdessä, nauroimme ja kerroimme illalla toisille sisaruksille, mitä olimme aamulla tehneet jne. Lapseni oli tuolloin 5 v. ja olin palannut jo vuotta aimmin töihin. Ulkoisesti kaikki rullasi hienosti, patisi tuon keskimmäisen lapsen kohdalla. Vaihe oli raskas ja vaati paljon järjestelyjä, mutta nykyisin meillä on keskimmäisen kanssa jopa läheisemmät välit kuin esikoisen ja kuopuksen kanssa :)



Tsemppiä, ap!

[/quote]