En hallitse kasvojenilmeitä, mikä vaikeuttaa sosiaalista kanssakäymistä

Minulla on aiemmin ollut kumma pelko siitä, että jostain syystä virnistäisin tai ilmeilisin muuten typerästi herkällä hetkellä tai jos toiseen sattuu. En tiedä johtuuko se tuon pelon tiedostamisesta vai miksi niin on alkanut käydä. Tämä on aika kamalaa kun meillä on pieniä lapsia ja lapsilla kavereita ja lapsillehan sattuu ja tapahtuu vähän väliä. Nykyään AINA jos joku lapsi loukkaa itsensä tai pahoittaa mielensä, minulla käy kasvoilla joku kamala hymynkare viimeistään silmiin katsoessa. Mitä ihmettä tämä on?! Tätä käy muutenkin melko usein. Tahtomattani ja ilman syytä meinaan nauraa ihmisille ilman syytä varsinkin silloin kun se ei ole sopivaa. Esimerkiksi ulkona liikkuessani minulle tulee näitä hallitsemattomia epähymyjä usein katsoessani vaikkapa huonosti liikkuvaa vanhusta, ylipainoisia ihmisiä, vammaisia ihmisiä, erityisen ystävällisen näköisiä ihmisiä... kasvoilla livahtaa aina tämä kamala ja typerä huvittuneisuus vaikkei minua siis todellakaan huvita. Onko kellään muulla samaa ja miten tätä saisi kitkettyä pois? Esimerkiksi mieheni äiti on vakavasti sairas monin tavoin ja hänen (yleensä huonoja) kuulumisiaan kysellessä ilmeily on ehkä pahinta, saatan suupielien väpättäessä päästää kurkusta jotain tikahtumisääniäkin! Mielestäni tämä hetkittäinen "tunteiden ristiinmeneminen" alkoi odotusaikoina eikä ole kyllä helpottamassa.