Muita, jotka ovat tajunneet vasta aikuisena, että lapsuus oli outo?
Käyn psykoterapiassa ja siellä käydessäni olen joutunut reflektoimaan elämääni ja keskustelemaan lapsuudestani vanhempieni kanssa. En aluksi tiennyt, mistä persoonallisuushäiriöni on peräisin. Vasta myöhemmin juteltuani äitini kanssa tajusin, että minua on ollut huono varhaislapsuus. Äitini sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja isä oli aina poissa aina sinne saakka, kunnes tulin teini-ikään. Isän oli vaikea samaistua ja kiintyä minuun, kun olin tyttö ja pakeni siksi töihin ja harrastukseensa. Jäin ainoaksi lapseksi kun äiti oli niin huonossa kunnossa ja alkoi vihata ajatusta uusista lapsista. Luulen ettei hän ole toipunut syntymästäni vieläkään 36 vuotta myöhemmin.
Jännä sinänsä, että olin luullut minulla olleen aina hyvät välit vanhempiini ja muistot heistä ovat pääsääntöisesti lämpimiä, mutta sisälläni kalvoi aina lapsesta saakka joku tyhjyys ja ajatus siitä, että rakastetaanko minua oikeasti. Terapiassa tajusin lopulta senkin, että vanhempieni parisuhde ei ollut normaali. En ole koskaan nähnyt vanhempieni juttelevan toisilleen lempeästi ja koskettavan. Sen sijaan se nälvivät toisiaan. Isä myös paljasti, että olivat äidin kanssa perhettä perustaessaan sopineet, että hänen ei tarvitse kantaa minusta vastuuta ja äiti jää avioliitossa yksinhuoltajaksi. Olen siitä katkera kun muilla ystävillä ja miehelläni on ihan oikeat rakkaudentäyteiset ydinperheet ja tasapainoinen mielenterveys.
Tämän käsittely terapiassa on vienyt kaikki voimani. Joskus minulla on olo että miksi synnyin ja miksen olisi voinut olla poika, että olisin saanut isän hyväksyntää. Joskus taas mietin, mitä hittoa vanhempani ajattelivat kun perustivat perheen, kumpikin heistä vaikuttaa jälkikäteen tunnevammaisilta (kaikella rakkaudella heitä kohtaan).
Kommentit (53)
Isän hyväksyntä ei ole sukupuolesta kiinni. Olen poika jota isä ei koskaan hyväksynyt.
Pientä onaan lapsuuteni verrattuna ei siinä kuule auta kuin elää ja kuolla pois.
Luulin aina, että minulla oli huono lapsuus sen takia, että isäni on alkoholisti ja väkivaltainen. Ja siis tottakai noista syistä olikin huono lapsuus. Mutta vasta nelikymppisenä tajusin, että äitini myös provosoi tilanteita. Ja lisäksi oli tunnekylmä, ei ottanut syliin tai muutenkaan osannut saada tunneyhteyttä minuun. Isäni taas oli hellä ja rakastava minua kohtaan, mutta tosiaan ristiriitaista oli tuo alkoholin käyttö ja väkivalta äitiäni kohtaan. Äitini ei nykyään oikein osaa eläytyä kenenkään muun asemaan, puhuu lähinnä vain itsestään ja omista ongelmistaan, kehuu jatkuvasti, kuinka hyvä on. Jossain vaiheessa tuli jopa mieleen, että onko hän narsisti. No ei ole, muitakin syitä tuollaiseen käytökseen on. Mutta monimutkaisia ovat nämä perhekuviot, ei ole aina yhtä syytä siihen, että jokin on mennyt pieleen. Pääasia on, että voi itsestään kehittää paremman ja rikkoa mahdollisesti sukupolvia kestäneen jatkumon.
Mä en voi käsittää, miksi tällaista on yhtä monessa perheessä että oikein yhteistuumin sovitaan, että isä saa hillua missä haluaa. Se on ehkä äideille ihanteellisin ratkaisu perheen pyörittämiseen ja jaksamiseen, mutta lapsille ei.
Hei, voimia sinulle! Meillä myös vähintään outoa lapsuudenkodissa, valitettavasti vanhempani ja siskoni ovat sitä mieltä että minulla on päässä ja luonteessa vikaa enemmänkin. Tosin he ovat samaa mieltä kaikista, näkevät itsensä esimerkillisinä yksilöinä joita muut poikkeuksetta kadehtivat.
"Olen siitä katkera kun muilla ystävillä ja miehelläni on ihan oikeat rakkaudentäyteiset ydinperheet ja tasapainoinen mielenterveys."
Naurahdin tälle. Kaikki aina luulee muista tätä, vaikka totuus on että 90% ihmisistä on perheessä jotain häikkää. Ja vain 10% on onnekkaita. Osa, kuten sinä, saa tietää perheen luurangoista vasta aikuisiällä. Siihen asti sinäkin olet kuulunut tuohon kadehdittavaan onnellisten joukkoon. Ja tuo mitä taustasi on selvinnyt, on vielä melko lievää settiä. Paljon pahempaakin olisi voinut ilmetä kuten että pappasi on myös isäsi, sinulla on aikuisia sisaruksia pitkin Suomea, äitisi on ollut vankilassa vakavan syyn vuoksi jne. 763
Minä vasta nyt 47v olen ymmärtänyt miten monen asian ongelma elämässäni johtaa lapsuuteen ja vanhempiini.
Äitini kertoi mulle vasta aikuisena, että molemmat mummoni omasivat narsistisia piirteitä. Se on vaikuttanut vanhempieni emotionaaliseen kehitykseen ja sitä kautta minuun. En tajua, mikseivät vanhempani katkoneet välejä äiteihinsä aikuisena. Aina joka joulu sitä teennäistä joulupöydässä naureskelua, nälvimistä ym. Minulla myös poissaoleva isä ja avioliitossa oleva yksinhuoltajaäiti. Tuntuu, että erityisesti pojat ovat herkkiä emotionaaliselle kaltoinkohtelulle ja he eivät sopeudu perhe-elämään, kuten samaa kokeneet naiset (yleensä).
Vierailija kirjoitti:
Isän hyväksyntä ei ole sukupuolesta kiinni. Olen poika jota isä ei koskaan hyväksynyt.
Anna mä arvaan: et vastannut kuvaa perinteisestä machosta, joka katsoo lätkää ja formuloita. Vaan olit herkkä ja empaattinen, kenties luova. Vähän ohi aiheen mutta oma isäni ei voinut hyväksyä, kun tämän kollega jäi viikon isyyslomalle, "lastenhoitohan on akkojen hommaa". Kyllä pisti miettimään, kuina pahasti hän on kasvanut tunne-elämältään kieroon jo lapsena...
Vierailija kirjoitti:
Sanna Marin?
Hah en Tod ole, olisinkin! En ole lainkaan niin menestynyt kuin hän. Päin vastoin kesken jääneitä opintoja, pitkiä osastojaksoja ja itsemurhayrityksiä useita takana...
-ap
Suomalaisilla yli 60-vuotiailla suurimmalla osalla on tunnevamma, joka juonta juurensa sotiin. Mitään kiintymystä ja herkkyyttä ei saanut lapsuudenkodissa näyttää, ja lapset kasvatettiin ilman hellyyttä ja nöyryyttämällä. Ei ihme jos nuoremmillakin polvilla on mielenterveysongelmia ja lastenteko ei houkuta. Kun se terve perheen ja parisuhteen malli puuttuu.
Ihmiset hankkivat liikaa lapsia. Siis ihmiset, joiden ei pitäisi tehdä lapsia. Lastenteon ei pitäisi olla normi.
Nykyisin kaiken pitäisi olla täydellistä, myös jo eletyn lapsuuden.
Isosisareni mielenterveyshäiriö diagnostisoitiin vasta, kun hän oli kolmikymppinen. Silloin tajusin, että hän on muiden silmissä todella outo ja kaikki se hänen pärjäämiseensä liittyvä huoli ei ole normaalia.
Vierailija kirjoitti:
Minä vasta nyt 47v olen ymmärtänyt miten monen asian ongelma elämässäni johtaa lapsuuteen ja vanhempiini.
Samoin ja lisäksi nyt vasta ymmärrän paremmin myös vanhempiani ja heidän omia lapsuuden traumojaan. Olisi ollut kiva tajuta nämä asiat jo nuorena, ei olisi joutunut kärsimään turhaan ja välitkin vanhempiin olisi tullut ehkä läheisemmiksi. Isäni on jo kuollut, mutta ymmärrän häntäkin nykyään paremmin. Sen takia on helpompaa antaa myös aidosti anteeksi ja se keventää omaakin oloani.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset hankkivat liikaa lapsia. Siis ihmiset, joiden ei pitäisi tehdä lapsia. Lastenteon ei pitäisi olla normi.
Jep tätä itsekin olen miettinyt, että minut taidettiin tehdä ainoastaan velvollisuuden tunteesta. 80-luvulla lapsettomat avioparit olivat niitä susipareja hekin.
-ap
Ihmettelen aikuisia ihmisiä, jotka eivät kykene ottamaan vastuuta omista tunteistaan, vaan syyttävät vanhempiaan. Iso osa kolmekymppisistä on ollut ison osan päivästä päivähoidossa, joten miksi ette ikinä pohdi, miten se vaikutti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset hankkivat liikaa lapsia. Siis ihmiset, joiden ei pitäisi tehdä lapsia. Lastenteon ei pitäisi olla normi.
Jep tätä itsekin olen miettinyt, että minut taidettiin tehdä ainoastaan velvollisuuden tunteesta. 80-luvulla lapsettomat avioparit olivat niitä susipareja hekin.
-ap
Susipari on synonyymi avoparille!
Vierailija kirjoitti:
"Olen siitä katkera kun muilla ystävillä ja miehelläni on ihan oikeat rakkaudentäyteiset ydinperheet ja tasapainoinen mielenterveys."
Naurahdin tälle. Kaikki aina luulee muista tätä, vaikka totuus on että 90% ihmisistä on perheessä jotain häikkää. Ja vain 10% on onnekkaita. Osa, kuten sinä, saa tietää perheen luurangoista vasta aikuisiällä. Siihen asti sinäkin olet kuulunut tuohon kadehdittavaan onnellisten joukkoon. Ja tuo mitä taustasi on selvinnyt, on vielä melko lievää settiä. Paljon pahempaakin olisi voinut ilmetä kuten että pappasi on myös isäsi, sinulla on aikuisia sisaruksia pitkin Suomea, äitisi on ollut vankilassa vakavan syyn vuoksi jne. 763
Mulla on aikuisia sisaruksia isän puolelta ympäri Suomen, yksi heistä sai alkunsa samana päivänä kun mä synnyin. En mä silti koe, että mun asiat ois sen huonommin kuin ap:n. Suhde isääni oli lämmin, mutta vanhempien väliset ristiriidat toivat lapsuuteeni epävarmuutta. Ei siitä, miten asiat on ojektiivisesti on, voi päätellä, kuka saa kokea, että lapsuus oli hanurista.
Yleensä siinä käykin juuri noin. Lapsena ja nuorena lähinnä oireilee ja syyttää kaikesta itseään. Mutta sitten myöhemmin ymmärtää, että vanhemmat olivat toimineet väärin.