Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Muita, jotka ovat tajunneet vasta aikuisena, että lapsuus oli outo?
02.01.2022 |
Käyn psykoterapiassa ja siellä käydessäni olen joutunut reflektoimaan elämääni ja keskustelemaan lapsuudestani vanhempieni kanssa. En aluksi tiennyt, mistä persoonallisuushäiriöni on peräisin. Vasta myöhemmin juteltuani äitini kanssa tajusin, että minua on ollut huono varhaislapsuus. Äitini sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja isä oli aina poissa aina sinne saakka, kunnes tulin teini-ikään. Isän oli vaikea samaistua ja kiintyä minuun, kun olin tyttö ja pakeni siksi töihin ja harrastukseensa. Jäin ainoaksi lapseksi kun äiti oli niin huonossa kunnossa ja alkoi vihata ajatusta uusista lapsista. Luulen ettei hän ole toipunut syntymästäni vieläkään 36 vuotta myöhemmin.
Jännä sinänsä, että olin luullut minulla olleen aina hyvät välit vanhempiini ja muistot heistä ovat pääsääntöisesti lämpimiä, mutta sisälläni kalvoi aina lapsesta saakka joku tyhjyys ja ajatus siitä, että rakastetaanko minua oikeasti. Terapiassa tajusin lopulta senkin, että vanhempieni parisuhde ei ollut normaali. En ole koskaan nähnyt vanhempieni juttelevan toisilleen lempeästi ja koskettavan. Sen sijaan se nälvivät toisiaan. Isä myös paljasti, että olivat äidin kanssa perhettä perustaessaan sopineet, että hänen ei tarvitse kantaa minusta vastuuta ja äiti jää avioliitossa yksinhuoltajaksi. Olen siitä katkera kun muilla ystävillä ja miehelläni on ihan oikeat rakkaudentäyteiset ydinperheet ja tasapainoinen mielenterveys.
Tämän käsittely terapiassa on vienyt kaikki voimani. Joskus minulla on olo että miksi synnyin ja miksen olisi voinut olla poika, että olisin saanut isän hyväksyntää. Joskus taas mietin, mitä hittoa vanhempani ajattelivat kun perustivat perheen, kumpikin heistä vaikuttaa jälkikäteen tunnevammaisilta (kaikella rakkaudella heitä kohtaan).
Kommentit (53)
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen aikuisia ihmisiä, jotka eivät kykene ottamaan vastuuta omista tunteistaan, vaan syyttävät vanhempiaan. Iso osa kolmekymppisistä on ollut ison osan päivästä päivähoidossa, joten miksi ette ikinä pohdi, miten se vaikutti.
Eka askel on se, että tiedostaa, mikä lapsuudessa oli pielessä. Vasta sitten voi ottaa vastuun omasta elämästään ja siitä, millainen siitä tulee. Mua ihmettää boomerit, jotka ei ota vastuuta siitä, millaisia vanhempia ovat olleet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nyt vasta ymmärtänyt koko elämäni kestäneen tunneköyhyyden. Koskaan ei ole ollut turvallista syliä, vaan ympärillä ollut epävarmuutta kaikesta. Paljon muuttoja, kun äiti erosi isästä ja uusia poikaystäviä alkoi tulemaan. Alkoholi näytellyt suurta osaa, paitsi omassa aikuisuudessani, koska en juo alkoholia ollenkaan.
Omat lapset joutuneet kärsimään oman isänsä oudosta mielestä(ehkä narsisti). Yritän antaa turvallista ja rakastavaa syliä omille lapsille ja nyt lapsenlapsille. Heidän myötään olenkin vasta tajunnut oman tunneköyhän elämäni. En myöskään ikävöi yhtäkään kuollutta sukulaista, koska kukaan heistä ei ollut rakastava, mutta viimeisintä koirani kyllä ja paljon.
Olen surullinen, ettei ollut ketään välitöntä ja ehdoitta rakastavaa aikuista lapsuudessani.
Vierailija kirjoitti:
Suomalaisilla yli 60-vuotiailla suurimmalla osalla on tunnevamma, joka juonta juurensa sotiin. Mitään kiintymystä ja herkkyyttä ei saanut lapsuudenkodissa näyttää, ja lapset kasvatettiin ilman hellyyttä ja nöyryyttämällä. Ei ihme jos nuoremmillakin polvilla on mielenterveysongelmia ja lastenteko ei houkuta. Kun se terve perheen ja parisuhteen malli puuttuu.
Osalla on ja osalla ei. Itse kyllä olen aina kyennyt keskustelemaan ihan kaikesta nyt yli 70- vuotiaan isäni kanssa. Hän myös osaa puhua ja näyttää tunteensa. Olen nähnyt isäni itkevän ja olen kuullut isäni sanovan rakastavansa minua. Kyseessä koko ikänsä rakennusalalla ollut mies.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomalaisilla yli 60-vuotiailla suurimmalla osalla on tunnevamma, joka juonta juurensa sotiin. Mitään kiintymystä ja herkkyyttä ei saanut lapsuudenkodissa näyttää, ja lapset kasvatettiin ilman hellyyttä ja nöyryyttämällä. Ei ihme jos nuoremmillakin polvilla on mielenterveysongelmia ja lastenteko ei houkuta. Kun se terve perheen ja parisuhteen malli puuttuu.
Osalla on ja osalla ei. Itse kyllä olen aina kyennyt keskustelemaan ihan kaikesta nyt yli 70- vuotiaan isäni kanssa. Hän myös osaa puhua ja näyttää tunteensa. Olen nähnyt isäni itkevän ja olen kuullut isäni sanovan rakastavansa minua. Kyseessä koko ikänsä rakennusalalla ollut mies.
Olet onnekas. Oma isäni ei näyttänyt ikinä herkkää puoltaan, sillä hänen mielestään lasten edessä ei saa itkeä ikinä.
Mun vanhemmat eivät ole ikinä puhuneet parisuhteestaan. Siitä, mihin he ihastuivat ja rakastuivat toisissaan, ja onko heillä ollut aiemmin tyttö-/poikaystäviä. Aihe on niin arka, että en ole edes itse uskaltanut ottaa sitä puheeksi vaikka mietin näitä jo lapsena. Mun mielestä epätervettä tuollainenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä synnyin -83, molemmat vanhemmat lääkäreitä ja sisaruksiakin kolme. Ei olisi kukaan uskonut miten yksinäisen lapsuuden olen hyvän aluuen ok-talossamme elänyt. Isä oli ankara kurin pitäjä, äiti lempeä mutta menetti minuun tunneyhteyden jo varhain koska oli uraa ja minua tarvitsevampia sisaruksia. Murrosiän kehityksen kanssa olin aivan liemessä ja ostin itse kaikessa hiljaisuudessa siteeni. Rintojen kehittyminen oli niin kamalaa, että kiristin ne mahdollisimman näkymättömiin lasten topeilla.
En muista että kumpikaan olisi halannut minua ikävuosina 7-15v. Ja arvaatte varmaan miten vastaanottavainen olin sitten 15-vuotiaana kun yrittivät…
Vuorovaikutuksessa annettiin ymmärtää, että suhteet poikiin ovat ehdottoman kiellettyjä ja elinkin sitten neitsyenä aina 30v asti.
Lukioikäisenä hain huomiota kavereilta typerällä tavalla enkä ollenkaan ymmärtänyt itseäni, nyt ymmärrän että halusin vain niin palavasti tulla kohdatuksi ja nähdyksi.
On aivan luojan lykky että löysin jossain kohtaa apua ja oikeat ihmiset ympärilleni, jotta voin tänä päivänä olla onnellisesti naimisissa ja 2 lapsen äiti.
Ap:ta voin lohduttaa että suurimmassa osassa perheitä nykyäänkin isät eivät välitä tippaakaan lapsistaan ja puolisoistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Outo on vähän huono sanavalinta siinä mielessä, että ne täydellisen tasapainoiset ja onnelliset perheet taitavat olla vähemmistönä. Vanhempien etäisyys ja tunnekylmyys on varmasti monelle tuttua ja väitän että ainakin suuriin ikäluokkiin kuuluvat vanhemmat ovat vielä kärsineet sotien traumoista.
Omat vanhempani kuuluvat näihin suuriin ikäluokkiin. Isäni on varakkaasta perheestä jonka perusturvallisuutta sota ei täysin järkyttänyt, mutta äitini vanhemmat olivat Karjalan evakkoja jotka menettivät kaiken, äitini isä myös terveytensä. Aikuisena olen tajunnut että tämä trauma näkyy äidissäni, joka on pohjimmiltaan lempeä mutta ailahteleva ja saattaa äkkiä sivaltaa todella ilkeästi. Äitini molemmilla sisaruksilla on mielenterveysongelmia. Olen myös saanut fyysistä kuritusta lapsena, vaikka minun lapsuudessani fyysinen kuritus oli jo yleisesti tuomittua.
Nämä asiat on hyvä tiedostaa, että voi itse korjata vanhempiensa virheet, eikä huomaamattaan toista niitä. Itse olen lähtenyt siitä etten ikinä hauku lapsiani tai satuta heitä fyysisesti.
Vierailija kirjoitti:
Onko ns. normaaleita perheitä olemassakaan? Olen mielestäni elänyt likipitäen normaalin lapsuuden. Vasta myöhemmin tajusin molempien vanhempien sairaalloisen oman sukunsa mielistelyn ja omien lapsiensa vähättelyn ja etäännyttämisen omista suvuistaan. Ylioppilastutkinto ei ollut mitään, kun siskonpoika sai ammattikoulusta ammatin. Maisterintutkinto ja työllistyminen ei ollut mitään, kun siskon tyttö oli ollut siivoojana töissä jo monta vuotta jne.
Aika outoa. Ovathan ylioppilastutkinto ja maisterintutkinto ja työllistyminen noihin verrattuna aivan eri planeetalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olin musta lanans. Nyt kun mietin niin ei mua neuvottu kotoa esim jatko opintoihin. Yläasteella ei hirveästi kukaan neuvonut myöskään. Jäin aina vähän syrjään joka paikassa. Masennus ja ahdistus ovat seuralaiseni nykyään. Oikeasti kotoa ei ohjattu edes peruselämään tai itsenäistymiseen. Mutta Se siitä . Äiti on jo kuollut. En syytä vanhempia mistään. Ehkä heilläkin oli aika heppoiset lähtökohdat elämään.
Vierailija kirjoitti:
Ap:ta voin lohduttaa että suurimmassa osassa perheitä nykyäänkin isät eivät välitä tippaakaan lapsistaan ja puolisoistaan.
Tämä on totta. Valitettavasti..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo. Tajusin isäni narsismin vasta hänen kuoltuaan ja olin silloin jo yli 50. Se miten hän kohteli äitiä, äidin mt-ongelmat ja se kiiltokuva ja miellyttävä tyyppi ulospäin. Uhriutuminen ja se että kaikkien piti olla kusi sukassa. Isän mielestä oli ihan kivaa mm. sanoa minua taulapääksi ja sitten kun suutuin isä itse loukkaantui "sehän on vain hellittelynimi". Taulapää oli kiusaajani keksimä nimi. En nyt tunnistamisen vuoksi ala kertoa enempää kovin paljon. Isä oli avulias ja muita auttava mutta jos joku sanoi että nyt ei mennyt oikein se uhriutumisen määrä - huh. Mä olin meistä lapsista ainoa joka uskalsi sanoa vastaan ja siitä se taulapääksi sanominenkin taisi juontua. Ei veljiä haukuttu samalla tavalla.
Vaikeat elämänkokemukset ovat pikemminkin muistoja menneistä tapahtumista. Ne muuntuvat, kun niitä muistelee, ja niiden sävyihin vaikuttaa myös se, kenen kanssa niistä keskustelee. Tämä on juuri sitä Onhan sinulla ongelmia onhan- median ja tiettyjen tutkijoiden vouhotusta. Kysellään valmiilla (johdattelevilla) kyselykaavakkeilla asioita, joista sitten näppärästi vedetään lopputulos että kyllä pipo ahdistaa ainakin pikkaisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikeat elämänkokemukset ovat pikemminkin muistoja menneistä tapahtumista. Ne muuntuvat, kun niitä muistelee, ja niiden sävyihin vaikuttaa myös se, kenen kanssa niistä keskustelee. Tämä on juuri sitä Onhan sinulla ongelmia onhan- median ja tiettyjen tutkijoiden vouhotusta. Kysellään valmiilla (johdattelevilla) kyselykaavakkeilla asioita, joista sitten näppärästi vedetään lopputulos että kyllä pipo ahdistaa ainakin pikkaisen.
On hienoa, että ihmiset uskaltavat nykyään puhua avoimemmin heikkouksistaan ja vaikeuksistaan. Tästä moni ammattimarisija on tullut harhakäsitykseen, jonka mukaan ihminen, joka jankuttaa joka paikassa, kuinka kaikki aina tuntuu väärältä, olisi mielenkiintoinen. Ei ole.
Näinhän se menee että ongelmat johtaa juurensa yleensä lapsuuteen.
Olen itse jollain tapaa tiedostanut että lapsuuden kodissa oli jotain pahasti pielessä, mutta siitä menosta rakentui se oma normaali. Vasta nyt kun olen puhunut psykoterapeutille, hänen reaktionsa on vahvistanut ymmärrystäni siitä. Että vanhempani ovat todellakin kohdelleet meitä lapsia kaltoin, jättivät perustarpeet täyttämättä. Että kotona tapahtunut väkivalta tosiaan oli oikeaa väkivaltaa vaikka kukaan ei kuollutkaan (aika korkean riman olen asettanut). Että todistin isäni väkisinmakaavan äitini ja se rikkoi minutkin. Minä tiedän että se kaikki on väärin, mutta siitä huolimatta se ääni päässä yrittää selitellä että eihän se nyt niin paha voinut olla, olet varmasti ymmärtänyt jotain väärin, entäs se yksi kerta kun vanhemmat oli mukavia kun kodissa oli vieraita jne..
Tärkein kotoani saamani perintö on huono itsetuntoni. Siksi tein koulussa, duunipaikoissa, jne töitä kuin hullu. Toivoin sen kompensoivan kiistämätöntä p*skuuttani ja olenkin menestynyt kohtuullisesti.
Minusta on alkanut tuntumaan ennemminkin, että lapsilla on delusionaalinen kuvitelma lapsuudesta ja perhe-elämästä. He peilaavat omia tunteitaan vanhempiinsa ja odottavat heiltä samanlaista huomiota ja rakkautta, vaikka vain lapsi voi sen antaa
On hyvin tyypillistä, että siittävää miestä ei kiinnosta vittuakaan ja se on jopa hyvä lapsuus verrattuna siihen, että siittäjä on läsnä ja juo tai hakkaa joko äitiä tai lapsia. Miehen luonto ei joka tapauksessa ole olla kiltisti kotona vaimon kanssa, vaan juoksennella ympäriinsä siittämässä, ja tämä näkyy jokaisessa sosiaaliluokassa, jotka eivät ole tehneet työtä kasvaa apinasta ihmisiksi
Lisäksi synnytyksen jälkeiset masennukset ym. naisvihamieliset diagnostiikat kuuluvat äiteihin systemaattisesti kohdistuvan väkivallan piiriin, joka alkaa neuvolassa ja jatkuu läpi raskauden, synnytyksen ja lapsen lapsuuden. Se vaihtelee psykologisesta alentamisesta, halventamisesta ja terrorismista erittäin vakavaan seksuaaliseen väkivaltaan (mm. synnytysväkivalta) sekä vihaan. Kyse ei siis ole raskauteen ja äidiksi tulemiseen liittyvä oireilu, vaan sairaalloiseen äitiysväkivaltakulttuuriin
Sinulle suosittelen lämpimästi terapian lopettamista ja muutenkin menneisyydessä vellomisen sekä säälinarratiivien unohtamista ja mahdollisuuksien mukaan elämästä nauttimista juuri nyt. Ei ole mitään oikeaa perhemallia ja jos puolet yhteiskunnasta on apinoita, joko siitäviä tai äitejä ja poikasia pahoinipteleviä ja r aiskaavia (ml. sossut, lääkärit, ym.) ei kannata ottaa tätä paskafarssia niin vakavasti. Kikkels kokkels ja eteenpäin
mitä hittoa vanhempani ajattelivat kun perustivat perheen, kumpikin heistä vaikuttaa jälkikäteen tunnevammaisilta (kaikella rakkaudella heitä kohtaan).
He olivat eri aikakauden uhreja.
Suomalainen yhteiskunta on hyvin perhenormatiivinen. Se pakottaa edelleenkin käymään uudestaan ja uudestaan lapsettomuuteen liittyvää ajatustyötä läpi. Joskus tätä päätöstä kyseenalaistetaan myös suoraan. Mulle on sanottu, että mä en voi ikinä saada niin pyyteetöntä rakkautta kuin omalta lapselle, että jään valintani takia tässä elämässä ihmisenä kokonaan vaille jotain.
Vierailija kirjoitti:
mitä hittoa vanhempani ajattelivat kun perustivat perheen, kumpikin heistä vaikuttaa jälkikäteen tunnevammaisilta (kaikella rakkaudella heitä kohtaan).
He olivat eri aikakauden uhreja.
Suomalainen yhteiskunta on hyvin perhenormatiivinen. Se pakottaa edelleenkin käymään uudestaan ja uudestaan lapsettomuuteen liittyvää ajatustyötä läpi. Joskus tätä päätöstä kyseenalaistetaan myös suoraan. Mulle on sanottu, että mä en voi ikinä saada niin pyyteetöntä rakkautta kuin omalta lapselle, että jään valintani takia tässä elämässä ihmisenä kokonaan vaille jotain.
Vielä 60-luvullakin nainen tarvitsi sen prinssin pelastamaan itsensä lapsuudenkodin ikeen alta.
- vahinko vuodelta -67
Alue: Aihe vapaa
Onko ns. normaaleita perheitä olemassakaan? Olen mielestäni elänyt likipitäen normaalin lapsuuden. Vasta myöhemmin tajusin molempien vanhempien sairaalloisen oman sukunsa mielistelyn ja omien lapsiensa vähättelyn ja etäännyttämisen omista suvuistaan. Ylioppilastutkinto ei ollut mitään, kun siskonpoika sai ammattikoulusta ammatin. Maisterintutkinto ja työllistyminen ei ollut mitään, kun siskon tyttö oli ollut siivoojana töissä jo monta vuotta jne.