Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Muita, jotka ovat tajunneet vasta aikuisena, että lapsuus oli outo?
02.01.2022 |
Käyn psykoterapiassa ja siellä käydessäni olen joutunut reflektoimaan elämääni ja keskustelemaan lapsuudestani vanhempieni kanssa. En aluksi tiennyt, mistä persoonallisuushäiriöni on peräisin. Vasta myöhemmin juteltuani äitini kanssa tajusin, että minua on ollut huono varhaislapsuus. Äitini sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja isä oli aina poissa aina sinne saakka, kunnes tulin teini-ikään. Isän oli vaikea samaistua ja kiintyä minuun, kun olin tyttö ja pakeni siksi töihin ja harrastukseensa. Jäin ainoaksi lapseksi kun äiti oli niin huonossa kunnossa ja alkoi vihata ajatusta uusista lapsista. Luulen ettei hän ole toipunut syntymästäni vieläkään 36 vuotta myöhemmin.
Jännä sinänsä, että olin luullut minulla olleen aina hyvät välit vanhempiini ja muistot heistä ovat pääsääntöisesti lämpimiä, mutta sisälläni kalvoi aina lapsesta saakka joku tyhjyys ja ajatus siitä, että rakastetaanko minua oikeasti. Terapiassa tajusin lopulta senkin, että vanhempieni parisuhde ei ollut normaali. En ole koskaan nähnyt vanhempieni juttelevan toisilleen lempeästi ja koskettavan. Sen sijaan se nälvivät toisiaan. Isä myös paljasti, että olivat äidin kanssa perhettä perustaessaan sopineet, että hänen ei tarvitse kantaa minusta vastuuta ja äiti jää avioliitossa yksinhuoltajaksi. Olen siitä katkera kun muilla ystävillä ja miehelläni on ihan oikeat rakkaudentäyteiset ydinperheet ja tasapainoinen mielenterveys.
Tämän käsittely terapiassa on vienyt kaikki voimani. Joskus minulla on olo että miksi synnyin ja miksen olisi voinut olla poika, että olisin saanut isän hyväksyntää. Joskus taas mietin, mitä hittoa vanhempani ajattelivat kun perustivat perheen, kumpikin heistä vaikuttaa jälkikäteen tunnevammaisilta (kaikella rakkaudella heitä kohtaan).
Kommentit (53)
No, ei se ole paljon tajuamista vaatinut kun on kasvanut päihde- väkivalta- ja mielenterveysongelmaperheessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini oli luonnehäiriöinen joka yritti kontrolloida minua. En olisi saanut itsenäistyä. Kun en suostunut pompoteltavaksi, äiti sabotoi elämääni toimimalla selkäni takana. Hän ollut kuolleena jo vuosia mutta hänen kehittämänsä jutut seuraavat minua yhä. Suku jatkaa minusta kehitettyä mytologiaa jo kolmannessa polvessa. Jutut on sitä luokkaa että vain mielenvikainen voi niihin uskoa. Suvussa on ilmeisesti mt porukkaa paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen aikuisia ihmisiä, jotka eivät kykene ottamaan vastuuta omista tunteistaan, vaan syyttävät vanhempiaan. Iso osa kolmekymppisistä on ollut ison osan päivästä päivähoidossa, joten miksi ette ikinä pohdi, miten se vaikutti.
Eka askel on se, että tiedostaa, mikä lapsuudessa oli pielessä. Vasta sitten voi ottaa vastuun omasta elämästään ja siitä, millainen siitä tulee. Mua ihmettää boomerit, jotka ei ota vastuuta siitä, millaisia vanhempia ovat olleet.
Ei heillä ole kykyä siihen. Jos olisi, ei olisi jonoja KELA-terapiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ns. normaaleita perheitä olemassakaan? Olen mielestäni elänyt likipitäen normaalin lapsuuden. Vasta myöhemmin tajusin molempien vanhempien sairaalloisen oman sukunsa mielistelyn ja omien lapsiensa vähättelyn ja etäännyttämisen omista suvuistaan. Ylioppilastutkinto ei ollut mitään, kun siskonpoika sai ammattikoulusta ammatin. Maisterintutkinto ja työllistyminen ei ollut mitään, kun siskon tyttö oli ollut siivoojana töissä jo monta vuotta jne.
Aika outoa. Ovathan ylioppilastutkinto ja maisterintutkinto ja työllistyminen noihin verrattuna aivan eri planeetalta.
Tuo on ihan peruskauraa narsistille. Mielikuvituksella ei ole mitään rajaa. Toisen saavutukset pitää mitätöidä.
Aikuisen olen ymmärtänyt, miten huono lapsuus minulla oli. Ei koskaan lohdutettu, eikä kannustettu, ei edes kasvatettu, mutta huudot ja lyönnit sai kyllä, kun teki jotain väärin. Sai vaan arvailla, mitä pitää tehdä, jotta saa vähiten selkäänsä.
Äiti on vieläkin sitä mieltä, että hän on kunnon sankari, kun hänellä on kolme lasta, ja me ollaan pärjätty hyvin elämässä. Joo, niin ollaan, hänestä huolimatta, ei hänen ansiotaan. Alkaa äiti nyt olla huonokuntoinen, ja en aio auttaa pätkääkään. Pärjätköön itsekseen, niin kun me lapsetkin jouduttiin koko lapsuuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuo ollut kiinnostunut koskaan tekemisistäni. Kaikki jouduin aina itsenäisesti tarha-ikäisestä lähtien tekemään, jopa ostamaan 6-vuotiaana eskarikirjat kirjakaupasta. Rahat toki siihen sain. En oikeastaan muista kuin että lähdin aina yksin kouluun ja kun tulin takaisin olin yksin Mitään yhteisiä jouluja tai ruokailuja en muista lapsuudestani aivan tyhjää lyö. Joskus luulin, että olin joku vaihdokas kun en tuntenut mitään sitä naista kohtaan joka oli äitini. Valitettavasti näytän aivan häneltä joten dna:ta ei tarvitse tarkastaa. Helppo oli laittaa välit poikki ihmiseen joka on kuin vieras. Vanhentuessaan tietysti pelkää vanhuuttaan kun ei miehiäkään enää saa.
Vierailija kirjoitti:
Aikuisen olen ymmärtänyt, miten huono lapsuus minulla oli. Ei koskaan lohdutettu, eikä kannustettu, ei edes kasvatettu, mutta huudot ja lyönnit sai kyllä, kun teki jotain väärin. Sai vaan arvailla, mitä pitää tehdä, jotta saa vähiten selkäänsä.
Äiti on vieläkin sitä mieltä, että hän on kunnon sankari, kun hänellä on kolme lasta, ja me ollaan pärjätty hyvin elämässä. Joo, niin ollaan, hänestä huolimatta, ei hänen ansiotaan. Alkaa äiti nyt olla huonokuntoinen, ja en aio auttaa pätkääkään. Pärjätköön itsekseen, niin kun me lapsetkin jouduttiin koko lapsuuden.
Etsi Youtubesta Patric Teahanin kanava. Hyvä vertaistuki/ self help. Juurikin tuo vanhempien puolustus, että lapset ovat pärjänneet on muka joku merkki siitä, että vanhempi olisi ollut kunnollinen, hoh hoijaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isän hyväksyntä ei ole sukupuolesta kiinni. Olen poika jota isä ei koskaan hyväksynyt.
Ja minä tytär joka ei saanut hyväksyntää kummaltakaan vanhemmalta. Veljelläni oli ehkä hieman eri tilanne ja isä arvosti suuresti esim armeijan käyntiä ja just sitä tiettyä palveluspaikkaa/sotilasarvoa, mutta en tietenkään voi verrata koska jokainen kokee vain omat tunteensa.
Vierailija kirjoitti:
Minusta on alkanut tuntumaan ennemminkin, että lapsilla on delusionaalinen kuvitelma lapsuudesta ja perhe-elämästä. He peilaavat omia tunteitaan vanhempiinsa ja odottavat heiltä samanlaista huomiota ja rakkautta, vaikka vain lapsi voi sen antaa
On hyvin tyypillistä, että siittävää miestä ei kiinnosta vittuakaan ja se on jopa hyvä lapsuus verrattuna siihen, että siittäjä on läsnä ja juo tai hakkaa joko äitiä tai lapsia. Miehen luonto ei joka tapauksessa ole olla kiltisti kotona vaimon kanssa, vaan juoksennella ympäriinsä siittämässä, ja tämä näkyy jokaisessa sosiaaliluokassa, jotka eivät ole tehneet työtä kasvaa apinasta ihmisiksi
Lisäksi synnytyksen jälkeiset masennukset ym. naisvihamieliset diagnostiikat kuuluvat äiteihin systemaattisesti kohdistuvan väkivallan piiriin, joka alkaa neuvolassa ja jatkuu läpi raskauden, synnytyksen ja lapsen lapsuuden. Se vaihtelee psykologisesta alentamisesta, halventamisesta ja terrorismista eri
Jaha, siellä on nyt luettu joku hörhökirja ja yhtäkkiä kaikki on niin kristallin selvää..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
mitä hittoa vanhempani ajattelivat kun perustivat perheen, kumpikin heistä vaikuttaa jälkikäteen tunnevammaisilta (kaikella rakkaudella heitä kohtaan).
He olivat eri aikakauden uhreja.
Suomalainen yhteiskunta on hyvin perhenormatiivinen. Se pakottaa edelleenkin käymään uudestaan ja uudestaan lapsettomuuteen liittyvää ajatustyötä läpi. Joskus tätä päätöstä kyseenalaistetaan myös suoraan. Mulle on sanottu, että mä en voi ikinä saada niin pyyteetöntä rakkautta kuin omalta lapselle, että jään valintani takia tässä elämässä ihmisenä kokonaan vaille jotain.
Koko ihmislaji on perhenormatiivinen, se on kaiken ydinyksikkö silloin kun se toimii terveellä pohjalla ja sen murtaminen ja hajottaminen on ollut viimeisten vuosikymmenien suurin virhe, joka on johtanut lukemattomiin erilaisiin ongelmiin.
Aikuisena tajusin sen että ei kenelläkään ole sellaista onnellista kiiltokuvalapsuutta, koska vanhemmat ovat aina epätäydellisiä ja toimivat kuten toimivat. Kun ymmärsin tämän ja pystyin antamaan sen anteeksi, elämä helpottui kummasti. Ymmärsin myös että oma elämäni on omia valintojani ja että olen ihan itse niistä vastuussa. Toisten syyttäminen ei auta, etenkään vanhempien.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kumpikaan vanhempani ei ollut normaali. Näin kohta kuusikymppisenä näkee etäisyyden päästä paremmin.
Isä on äärikonservatiivi, sellainen lestadiolaistyylinen ja äidin pää sekosi erossa. Ennen eroa äiti oli ihan järjissään.
Alue: Aihe vapaa
Minulle syy selvisi, kun isäni kuoli. En ollut hänen biologinen lapsi.