Lue keskustelun säännöt.
Kamppailulajia harrastava kaverini jäätyi täysin tosipaikassa ja minä pelkuri jouduin selvittämään tilanteen!
27.12.2021 |
Olen siis mies, mutta avaan muistoni. Olimme kaverini, joka on siis harrastanut kamppailulajeja, kanssa yöelämässä (ennen koronaa) ja baarista poistuessamme jouduimme neljän hengen porukan piirittämäksi. He alkoivat uhota ja hieman töniäkin. Katsoin kaveriani, että mites nyt toimitaan, mutta tämä vaan tuijotti eteensä sanomatta mitään. Niinpä se olin sitten minä, joka de-eskaloi sen tilanteen puhumalla. Se onnistui, koska kyseessä oli heidän mukaansa väärinkäsitys, etsivät toista parivaljakkoa.
Käteni tärisivät tämän jälkeen, mutta olin yllättynyt että olin pystynyt puhumaan aggressiivisille tyypeille niin rauhallisesti ja loogisesti. Pelkäsin, mutta toimin silti. Ajattelin jopa että jos he käyvät päälle, tönäisen lähimmän nurin ja käsken kaveriani juoksemaan. Näin olisi saatu aikaa pelastautua jonnekin julkiseen tilaan.
Sen sijaan ihmettelin kaverini reaktiota. Hän todellakin jäätyi. Siis ei sanonut mitään, oli vaan paikallaan ja tuijotti eteensä ihan apaattisena. Olin yllättynyt, koska oletin että kamppailulajit antaa varmuutta kohdata uhkaavia tilanteita. En minä hänelle siitä sanonut mitään ja myöhemmin hän selitteli että oli "tarkkaillut" tilannetta, mutta molemmat tiesimme ettei se ollut totta.
Oletko sinä joutunut vastaavaan tilanteeseen, että se olet sinä, heikompana pidetty, joka on selvittänyt pahan tilanteen?
Kommentit (21)
Näistä syystä ei ikinä kannata huudella miten tekisi siinä ja siinä tilanteessa. Jos joku vetäisi aseen esille, saattaisin olla joko rauhallinen tai ulostaa housuuni. Tosipaikka näyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koskaan, vaikka olisi mitä treenannut ei voi satavarmasti tietää miten reagoi. On se autonominen hermosto nääs.
Jouduin jahdatuksi, ja tuli putkinäkö, tila jollaista ei pysty itse kehittämään. Ja kun ei tiennyt mistä on kyse, jäätyi.
Minulle kävi huonosti sillä kaverini kääntyi hyökkääjän tueksi.
Ei tuo mua yllätä. Oon treenannut kamppailulajeja 15 vuotta, mutta en yhtään tiedä miten tosipaikassa toimisin, kun en oo sellaisiin joutunut lapsuuteni jälkeen.
Lapsena aikuinen hakkaava "vastus" oli niin vahva, ettei siinä voinut kuin ottaa pieksämisen passiivisena vastaan. Tuo kokemus on nostanut kipukynnykseni korkealle ja se on ollut etu lajissani, mutta tosipaikassa tuo kokemus voisi toimia mua vastaankin
Tämähän on ikuisuusaihe. Jo sodassa huomattiin, miten moni itsevarma ja kovana etukäteen pidetty tyyppi ei tosipaikassa pystynytkään toimintaan, mutta sitten se hiljainen kaveri saattoi olla ihan viilipytty kovassa paikassa.
Ja tästäkin faktasta huolimatta löytyy aina niitä tyyppejä jotka pitävät fiksuna kertoa, kuinka jokaisen naisen pitäisi käydä joku itsepuolustuskurssi. Paljoa se seitsemän vuotta sitten käyty kurssi auttaa, kun aktiiviharrastajakin voi jäätyä tositilanteen tullen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen joutunut väkivallan kohteeksi nuorena, havaintoja: juurikin putkinäkö, eli ei näe sivuilleen ja potkuja saattoi tulla sivulta yllättäen. Käsien vapinaa. Äänen muuttuminen kimeämmäksi. Mitä isompi yllätys, sitä kovemmat oireet.
Mutta näihin voi valmistautua harjoittelemalla treeneissä ja mielessään. Kun joskus jouduin tilanteeseen (90-luvun Helsingissä sattui), mutta olin jo treenannut ja harjoitellut mindsetiä, ei minua yllätetty niin helpolla ja hallittu kaato ja hallintaote pysäytti erään hyökkäyksen. Sain siitäkin stressioireita, mutta huomasin että vastustajat ei ole nekään ihmisiä kummempia.
Paras on kuitenkin ennakointi ja väistö. Olla ns streetsmart. Sillä selviää 90 prosenttia tilanteista.
Vierailija kirjoitti:
Tämähän on ikuisuusaihe. Jo sodassa huomattiin, miten moni itsevarma ja kovana etukäteen pidetty tyyppi ei tosipaikassa pystynytkään toimintaan, mutta sitten se hiljainen kaveri saattoi olla ihan viilipytty kovassa paikassa.
Se on juurikin näin. Koskaan ei voi tietää. Itse olen onnistunut toimimaan tähän asti kaikissa aikuisikäni haastavissa tilanteissa. En ehkä jälkikäteen arvioituna parhaalla mahdollisella tavalla, mutta toiminut kuitenkin ja selvinnyt useista kiperistä tilanteista. En kuitenkaan voi olla täysin varma selviänkö seuraavasta tai sitä seuraavasta? Olen kokemukseeni perustuen vakuuttunut siitä, että puolustautuminen ja puolustaminen ovat mentaalipuolen juttuja. Vahvalla psyykellä varustettu yksilö pystyy toiminaan siinä missä epävarma ja psyykkisesti heikkorakenteinen taistelulajien mestari voi lamaantua täysin ja unohtaa kaiken oppimansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäpä kerron, vaikka olen nainen.
-Tosipaikan tullen en pystynyt mihinkään, kun oli perheväkivallasta kyse, siis mies hakkasi. En voinut edes lyödä takaisin perheenjäsentä. Rakas ei ollut enää siinä vaiheessa...
-Kerran yksi tuntematon mies yritti puskaraiskata minut. Toimin tehokkaasti ja torjuin. Vasta jälkeenpäin tajusin edes pelätä.
Vierailija kirjoitti:
Ja tästäkin faktasta huolimatta löytyy aina niitä tyyppejä jotka pitävät fiksuna kertoa, kuinka jokaisen naisen pitäisi käydä joku itsepuolustuskurssi. Paljoa se seitsemän vuotta sitten käyty kurssi auttaa, kun aktiiviharrastajakin voi jäätyä tositilanteen tullen.
Ihan se silti hyvä on. Jos mindset sattuukin sitten olemaan se, että toimintakyky säilyy, voi osatakin toimia opetetusti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen elänyt aika levottomissa taloissa lapsuuteni ja siellä oli paljon todellisia pahiksia, joista myöhemmin tuli linnakundeja. Oma elämäni meni onneksi toiseen suuntaan, mutta se on jättänyt jälkensä. Yhä edelleen, yli 40-vuotiaana havainnoin ympäristöäni tarkkaan: onko nuorisoporukoita, mikä on heidän olemuksensa, ovatko "vaanivia" vai rentoja, ovatko päihteissä vai ei jne. Ja sitten jos tilanne ei ole väistettävissä, varaudun nopeaan toimintaan eli yllätykseen tyyliin kaatamalla yhden nopeasti ja pakenemalla tilanteesta samantien.
Sen verran noista lapsuudenkokemuksista on hyötyäkin, että osaan myös puhua niille väkivaltaisille tyypeille, jos tilanne on sellainen että semmoinen istuu bussissa viereen ja aloittaa. Silloin pitää myötäillä, pönkittää koviksen egoa ja huijata sitä. Se menee yleensä lankaan.
Joskus sitten vaan käy huono tuuri ja mikään ei auta. Silloin kaikki keinot käyttöön mitä työkalupakista löytyy. Mutta liian selvä alistuminen ei välttämättä johda hyvään, muistakaa se. Psykopaatit tai aineissa olevat eivät tunne armoa ja siinä käy nopeasti pahasti.
Varmasti sitä kamppailulajia harrastanutta harmittaa, jos tilanne meni noin. Ehkä hän on väärässä lajissa? On lajeja, joissa harjoitellaan nimenomaan erilaisia tilanteita ja realistisia skenaarioita, käydään läpi stressireaktioita ym. Niitä ei käsittääkseni pidetä mitenkään noloina, vaan ymmärretään paremmin. Käsien tärinä ei ole pelkuruuden merkki, vaan adrenaliinin aiheuttamaa. Ja adrenaliinin tehtävä on pitää sinut elossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa treenata lajeja joissa saa itsekin halutessaan osumaa. Nyrkkeily, painilajit, yms. Defendoa kokeilin mutta jotenkin en siitä itse ip-puolesta ja skenaarioharjoittelusta vakuuttunut.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa treenata lajeja joissa saa itsekin halutessaan osumaa. Nyrkkeily, painilajit, yms. Defendoa kokeilin mutta jotenkin en siitä itse ip-puolesta ja skenaarioharjoittelusta vakuuttunut.
Olen taas käsittänyt että Defendossakin "sparrataan" ja se olisi kadulle hyvä laji itsepuolustusta varten. Nyrkkeily on kyllä tehokasta, mutta ei välttämättä järkevää katuolosuhteissa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen joutunut väkivallan kohteeksi nuorena, havaintoja: juurikin putkinäkö, eli ei näe sivuilleen ja potkuja saattoi tulla sivulta yllättäen. Käsien vapinaa. Äänen muuttuminen kimeämmäksi. Mitä isompi yllätys, sitä kovemmat oireet.
Mutta näihin voi valmistautua harjoittelemalla treeneissä ja mielessään. Kun joskus jouduin tilanteeseen (90-luvun Helsingissä sattui), mutta olin jo treenannut ja harjoitellut mindsetiä, ei minua yllätetty niin helpolla ja hallittu kaato ja hallintaote pysäytti erään hyökkäyksen. Sain siitäkin stressioireita, mutta huomasin että vastustajat ei ole nekään ihmisiä kummempia.
Paras on kuitenkin ennakointi ja väistö. Olla ns streetsmart. Sillä selviää 90 prosenttia tilanteista.
Oikealla mindsetillä on siis ihan älyttömän iso vaikutus. Kun tiedostaa, että on olemassa riskejä, hyväksyy sen ja miettii mielessään, miten niistä voi selvitä tai miten niissä toimii, on sekin jo harjoittelua. Vähän kuin treenaisit kirjaesitelmää, vaikka aihe on eri. Mutta siis kaikenlainen harjoittelu auttaa. Tietysti se ei yksin riitä, mutta helpottaa huomattavasti. Tiedän ihmisiä, joille ei tule mielenkään että joku tuntematon vastantulija voisi tehdä kadulla väkivaltaa. Näille ihmisille se tilanne on hirveä, jos se todellisuus iskee naamaan. Jos mindset on oikea, tiedät riskit ja sellaisen kohdatessasi pystyt todennäköisesti toimimaan paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen joutunut väkivallan kohteeksi nuorena, havaintoja: juurikin putkinäkö, eli ei näe sivuilleen ja potkuja saattoi tulla sivulta yllättäen. Käsien vapinaa. Äänen muuttuminen kimeämmäksi. Mitä isompi yllätys, sitä kovemmat oireet.
Mutta näihin voi valmistautua harjoittelemalla treeneissä ja mielessään. Kun joskus jouduin tilanteeseen (90-luvun Helsingissä sattui), mutta olin jo treenannut ja harjoitellut mindsetiä, ei minua yllätetty niin helpolla ja hallittu kaato ja hallintaote pysäytti erään hyökkäyksen. Sain siitäkin stressioireita, mutta huomasin että vastustajat ei ole nekään ihmisiä kummempia.
Paras on kuitenkin ennakointi ja väistö. Olla ns streetsmart. Sillä selviää 90 prosenttia tilanteista.
Oikealla mindsetillä on siis ihan älyttömän iso vaikutus. Kun tiedostaa, että on olemassa riskejä, hyväksyy sen ja miettii mielessään, miten niistä voi selvitä tai miten niissä toimii, on sekin jo harjoittelua. Vähän kuin treenaisit kirjaesitelmää, vaikka aihe on eri. Mutta siis kaikenlainen harjoittelu auttaa. Tietysti se ei yksin riitä, mutta helpottaa huomattavasti. Tiedän ihmisiä, joille ei tule mielenkään että joku tuntematon vastantulija voisi tehdä kadulla väkivaltaa. Näille ihmisille se tilanne on hirveä, jos se todellisuus iskee naamaan. Jos mindset on oikea, tiedät riskit ja sellaisen kohdatessasi pystyt todennäköisesti toimimaan paremmin.
Ja lisätään, että se henkinen toipuminenkin tapahtuu nopeammin ja helpommin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja tästäkin faktasta huolimatta löytyy aina niitä tyyppejä jotka pitävät fiksuna kertoa, kuinka jokaisen naisen pitäisi käydä joku itsepuolustuskurssi. Paljoa se seitsemän vuotta sitten käyty kurssi auttaa, kun aktiiviharrastajakin voi jäätyä tositilanteen tullen.
Ihan se silti hyvä on. Jos mindset sattuukin sitten olemaan se, että toimintakyky säilyy, voi osatakin toimia opetetusti.
Ja jos on sitä tyyppiä, että lamaantuu, on varmasti hyvä, jos on opetellut etukäteen mitä tekee ns. tiukassa tilanteessa. Siinä voi olla liian myöhäistä alkaa suunnitella tekemisiään.
Itse olen aina ollut enemmän tilanteen mukaan etenijä, enkä ole koskaan lamaantunut missään tilanteessa. Olen myös keskimääräistä nopeampi (ainakin nuorempana olin) tulkitsemaan tilanteita ja kääntämään ne parempaan suuntaan. Ehkä siksi olen myös ottanut tarpeettomia riskejä ja joutunut sitten pistämään kaikki taitoni testiin, kun taas viisaampi olisi jättänyt riskit ottamatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa treenata lajeja joissa saa itsekin halutessaan osumaa. Nyrkkeily, painilajit, yms. Defendoa kokeilin mutta jotenkin en siitä itse ip-puolesta ja skenaarioharjoittelusta vakuuttunut.
Olen taas käsittänyt että Defendossakin "sparrataan" ja se olisi kadulle hyvä laji itsepuolustusta varten. Nyrkkeily on kyllä tehokasta, mutta ei välttämättä järkevää katuolosuhteissa..
Sparrataan joo, mutta ennemmin keskittyisin pelkästään siihen enkä muovipuukko kädessä huutamiseen ja vastaavaan. Toisaalta koin ip-hommat muutenkin tylsinä.
Parasta oli kun skenaarioissa pääsi oleen pahis, oikea perusmulkku.
Hyvää keskustelua. Kerronpa oman esimerkkini. Olin nuorempana 90-luvulla mielisairaalassa miesten suljetulla kesätöissä opiskeluaikaan. Jouduin siellä toisessa iltavuorossa tilanteeseen, jossa potilas alkoi riehua ja hajotella paikkoja. Hän karjui ja oli pitelemätön ja iso. Pelottava ja täysin sekaisin,. Lopulta hänet saatiin porukassa väännettyä väkisin maahan ja siitä lepositeisiin. Pari sai mustelmia.
Huomasin, että olin tilanteessa ihan pihalla ja paniikissa. Stressioireet oli tosi voimakkaat, eli käteni tärisivät ja "törmäilin". En muistanut hälytystä, en muistanut siirtää muita potilaita sivuun jne. Samalla kiinnitin huomiota, miten taitavasti muut hoitajat ottivat paikkansa ja miten ammattimaisesti he toimivat. He puhuivat tilanteessa normaalilla puheäänellä, rauhallisesti. Itse olin ihan hajalla. Voin sanoa, että sen iltavuoron jälkeen ajattelin, että en tule selviämään sitä kolmea kuukautta siellä.
Mutta kun seuraava väkivaltatilanne tuli, se meni taas hieman samalla tavalla, mutta oli aavistuksen helpompi ( ensimmäinen merkki kokemuksen merkityksestä). Ja kolmannen tapauksen kohdalla tiesin jo, mihin asettua, mikä on tapahtumajärjestys ja miten asia hoidetaan. Käsien tärinäkin väheni huomattavasti ja aloin saada itsevarmuutta.
Kiitän henkilökuntaa siitä, että he eivät koskaan sanoneet minulle ikävästi, vaikka osa huomasi että alkuun ei mennyt putkeen. Tärkeintä kuitenkin oli, että tulin mukaan rohkeasti vaikka en mitään osannutkaan. Se oli se mitä he arvostivat. Kaikki sijaiset eivät siihen pystyneet. Lopulta tein noita hommia 5 vuotta ja lopussa huutaminen, uhkailu tai perusmuotoinen "paini" ei ollut ongelma. Toki tuli tilanteita, joissa stressireaktiot olivat kovempia, mutta pääasiassa kehitys meni näin.
Eli tosipaikka on se joka opettaa. Pelkoa pitää hallita, tai se hallitsee sinua. Se kynnys on vaan ylitettävä ja siinä kehittyy.
Nyt olen toimistohommissa ja olen monesti miettinyt noita aikoja, kun luen väkivaltaisista potilaista. Aina pitäisi sijoittaa kokemattomat kokeneiden joukkoon, se on paras tapa oppia.
Minulle on käynyt niin, että olen juossut väliin kun kaveriani alettiin porukalla hakata joskus 90-luvulla kun oltiin ottamassa pussikaljaa. Juoksin väliin ja tienasin tällä mustan silmän.
Joku aika sen jälkeen oli minun vuoroni saada selkääni joltakin hiphoppareilta. Aiemmin auttamani kaveri juoksi kuitenkin karkuun ja jätti yksin tilanteeseen. Eikä ollut mennyt edes hakemaan apua, vaan kauemmaksi katsomaan. Semmoinen kaveri se. En unohtanut tätä ikinä, se jäi vaivaamaan, vaikka kavereina jatkettiinkin.
Jotkut ihmiset eivät ole sitä miltä näyttävät.