Lue keskustelun säännöt.
Kasvaako kiroilevista teineistä ihmsiä? Milloin ja miten?
17.11.2009 |
Oma teini (12v) aiheuttaa harmaita hiuksia. Tytöstä on kehkeytynyt teini, joka käyttäytyy silloin tällöin (ei sentää onneksi aina) kuin sellainen kiroileva hirviö, joksi en omaa lastani voinut koskaan kuvitella! En jaksa uskoa kasvatuksessa olevan jotain pielessä, tämä on ilmeisesti vain teiniuhmaa ja raivoa ja ahdistusta, joka purkautuu kenellekäs muulle kuin äidille, mutta on se vaan raskasta!
Vielä kaksi vuotta sitten tyttö ei koskaan kiroillut, oli muutenkin huomaavainen ja käyttäytyi ylipäätään toisia kohtaan nätisti. Vuosi sitten vaihtui koulu (kuten koko luokalla, kun tuli siirto pienestä "kyläkoulusta" isoon) ja sen jälkeen muuttui käytös. Koulunvaihto sattui tietenkin juuri sopivaan esimurkkusaumaan...
Ei tyttö sentään normaalipuheessa kiroile, vaan silloin kun suututtaa tai kiukuttaa. Ja äiti on pahimmillaan V***n ääliö(!!), esimerkiksi silloin kun pakottaa lapsen laittamaan kypärän päähän koulumatkalle. Neidillä on näiden kiukkukohtausten aikaan itsehillintä aivan hukassa. Ymmärtää puhuvansa rumasti ja jälkikäteen yleensä pyytää itkun kanssa anteeksikin, mutta sillä hetkellä kun raivonpuuska iskee, on kyyti kylmää ja sanavarasto kammottava! Käytännön tasolla uhma on jäänyt tuohon huutamiseen ja rumaan kielenkäyttöön.
Kertaakaan tyttö ei ole vielä todella tehnyt vastoin kiellettyä, vaan aina on lopulta "antanut periksi", kovan raivoamisen päätteeksi. Mutta eipä aikaakaan, kun sekin on edessä... Eihän äidillä todellisuudessa ole mitään keinoa rajoittaa 160-senttistä, lähes 50-kiloista (siis aikuisen kokoista) lasta, joka päättää tehdä jotakin. Olen siis tyytyväinen, että vielä sanani on riittänyt. Asiat on myös aina selvitetty erityisen pahojen raivareiden ja nimittelyjen jälkeen. Kuitenkin, raskaita vuosia taitaa olla edessä.
Löytyykö vertaistukea?
Kommentit (12)
Olen elänyt erittäin rankan teini-ajan ja juuri tuon vuoksi uskon olevani nyt sitä mitä olen. Perheeni sai kestää vuokseni todella kauheita aikoja, ihmettelen joskus kuinka äitini jaksoi pitää minusta kiinni, hän oli se joka jaksoi loppuun asti yrittää.
Olen nyt siis "tavallinen" perheellinen, hyvä koulutus (mieluinen minulle, AMK) ja ihana rakas perhe. Olen todella tasapainoinen ja rauhaa rakastava.
Monet ystävistäkin ovat selvinneet menneisyydestämme, tietysti on niitä joilta elämän juna meni ohi, mutta enemmän on meitä selvinneitä!
Jaksamisia tulevaan! Itse heräsin vasta melkein 19-vuotiaana tajuamaan, että elämässä on oltava jotain mitä tavoitella, elämä on tehtävä itse!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
muistelepas vähän, tuollaisia mekin oltiin aikanamme. Minä muistan, että me oikein kavereiden kanssa opettelimme kiroamaan, kun se ensin tuntui niin hölmöltä. Sen jälkeen kun oltiin kuudennellä kaverin leikkimökissä hoettu tari tuntia kaikkia tuntemiamme kirosanoja ja muutamaa ylimääräistä putkeen, ei enää tuntunut hölmöltä. (Teko ehkä oli, muttei tuntunut siltä silloin) Sen jälkeen kirosimme koko joukko kuin brittiläinen tallimestari. Meistä on silti tullut ihmisiä. Kaksi meistä on on tohtoreita ja käyttäytyy jatkuvasti ihan korrektisti ja ihmismäisesti käytäöstapoja vaativissa tilanteissa ja esiintyy julkisesti kiroilematta tai niinkuttelematta. Kotonakaan eivät ärräpäät lentele. Toiset ovat kampaajia ja muita palveluammatissa toimivia, jotka hekään eivät enää kiroa ainakaan töissä. (Kotioloista en suoraan sanottuna tiedä) Nii nettä kyllä se kasvu tapahtuu. Mutta muutama vuosi siihen kyllä menee: tuo kiroiluvaihe on teillä nyt vasta alussa. Siinä lukiossa se alkaa tytöillä parantua, mutta vasta parin kympin korvilla voi sanoa kielenkäytön ihmismäistyneen...
Itse olen ollut sellainen "kiltti tyttö" ja olen esim. kotona isäni kuullen tainnut kiroilla ensimmäisen ja viimeisen kerran 17-vuotiaana! En ymmärrä mikä geenien sekamelska on tehnyt tyttärestäni erittäin uhmakkaan (siis voimakas uhma ilmennyt jo aivan pienenä) ja vielä enemmän kaikkea auktoriteettia vastustavan (isänsä kyllä on myös sellainen...). Tyttö on kyllä myös fiksu ja todella sanavalmis, luultavasti tällainen luonne on enemmän hyödyksi kuin haitaksi aikuiselämssä, kun vain oppii hillitsemään ne tunteenpurkaukset.
Sitä odotellessa...
ap
sillä meillä pojan kanssa pahin vaihe oli 7-8-luokat. Meillä ei kotona kiroiltu mutta muuten puhuttiin töykeästi, poika jäi kiinni valehtelusta useampaan otteeseen, näpistyksestä, koulu meni pipariksi jne. Otettiin sitten miehen kanssa kurinpitovaihe päälle ja saatiin jotenkin tilanne hallintaan. Nyt poika on ysillä ja meillä asuu ihan erilainen nuori jo nyt. Osaa puhua fiksusti, tekee kouluhommansa hyvin, tekee kotihommia ja katsoo välillä pikkuveljiä jos on kaupassakäyntiä tms.
Eli uskoisin, että parin vuoden päästä teilläkin on tytöllä eri meininki, ollaan vähän aikuismaisempia ja käytöskin muuttuu positiivisesti. Itse muista omasta nuoruudesta, että vaikka ysillä ja lukion ykkösellä tuli kuvioihin pojat ja alkoholikin joskus, niin kyllä muuten oli enemmän tavaraa jo korvien välissä kuin seiskalla ja kasilla :)
Mutta tytöthän kehittyvät suht varhain. Meidän tytöllä on koko ikänsä tullut kaikki "vaiheet" (uhmaikä jne.) aina vuotta ennen kuin samanikäisillä tuttavaperheiden tytöillä. Jospa se olisi sitten ohikin aiemmin (toivoa sopii).
Kurinpito meillä on suht tiukkaa, ei kuitenkaan liian. Ja kaikenlaiset vapaudet ovat suhteessa käytökseen. Valehtelua tai muita tyhmiä tekoja ei ole tullut esiin, teinimäinen käytös on nimenomaan tätä huutamista ja kiroilemista. Tiedänhän minä, että vaihe se vain on, mutta silti se on ihan oikeasti välillä todella rankkaa. Olen kehittynyt itse kovasti kärsivällisyyden suhteen ja pysyn jo rauhallisena aika kovissakin tilanteissa. Kolem perässä tulevaa lasta saavat jo kokeneen murkun äidin heidän kanssaan taistelemaan.=)
ap
Muistan itsekin 14v korvilla sadatelleeni v-sanaa kun raivoissani marssin huoneeseeni ovet paukkuen jonkun "epäreilun" tuomion jälkeen.
Minulla ei ole lapset teini-iässä vielä, joten en oikein osaa neuvojakaan antaa asiaan koskien. Itse koettaisin tehdä varmaan niin että joka kiroilukerran jälkeen painottaa kun tunteet on rauhoittuneet, että sulle on ok että lapsesi osaa tämän v-sanan, mutta et halua kuulla sitä kotonasi (ainakaan muodossa v* ääliö). Muistuttaisin siksi sanasta, ettei se banalisoituisi kotona, ettei siitä tulisi ok asiaa kiroilla kotona.
Jos kiroilu ei rauhoitu, niin voisiko viikkorahasta pidättää 5 euroa joka kiroilukerran jälkeen? Kasvattaisiko se itsehillintää? Vai onkohan liian "pikkulapsi"kasvatusta?
Tsemppiä joka tapauksessa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan itsekin 14v korvilla sadatelleeni v-sanaa kun raivoissani marssin huoneeseeni ovet paukkuen jonkun "epäreilun" tuomion jälkeen. Minulla ei ole lapset teini-iässä vielä, joten en oikein osaa neuvojakaan antaa asiaan koskien. Itse koettaisin tehdä varmaan niin että joka kiroilukerran jälkeen painottaa kun tunteet on rauhoittuneet, että sulle on ok että lapsesi osaa tämän v-sanan, mutta et halua kuulla sitä kotonasi (ainakaan muodossa v* ääliö). Muistuttaisin siksi sanasta, ettei se banalisoituisi kotona, ettei siitä tulisi ok asiaa kiroilla kotona. Jos kiroilu ei rauhoitu, niin voisiko viikkorahasta pidättää 5 euroa joka kiroilukerran jälkeen? Kasvattaisiko se itsehillintää? Vai onkohan liian "pikkulapsi"kasvatusta? Tsemppiä joka tapauksessa!
Kiroilusta on keskusteltu paljonkin ja välillä se vähenikin. Itse asiassa joskus viime keväänä tyttö kiroili enemmän ja myös riitatilanteissa pienemmille sisaruksille. Siitä olin todella pahana ja se on onneksi jäänytkin (pahimmillaan nimittelee sisaruksia idiootiksi, mitä en kyllä hyväksy myöskään, mutta aina se v***n ääliön voittaa). Mutta tulen ottamaan tuon v-sanan käytön tänään koulun jälkeen jälleen puheeksi.
Noihin viikkorahan pidätyksiin en lähde, koska se on meillä varsin pieni raha. Sen sijaan helposti lähtee känny ja Nintendo pois käytöstä ja muutkin kivat jutut, kun riittävästi huutaa. Olen perustellut tytölle, että saadakseen tehdä niitä "isojen" asioita täytyy mysö käyttäytyä kuin "iso" eikä kuten 3-vuotias uhmaikäinen kirosanoilla häystettynä.
ap
Omalla kohdalla tuo on varmaan vielä edessä kun omat lapset ovat vienä pieniä, mutta muistan liiankin hyvin kuinka ärsyttävä, kiroileva teini olin itse aikanani...
Se kiroilu ei edes minulla yleensä liittynyt mihinkään erityisen selviin vihantunteisiin, vaan kiroilin ikään kuin puhuakseni samaa kieltä mielestäni coolien ihmisten kanssa (jälkikäteen tietenkin näen kuinka naurettavia ne "coolitkin" olivat). Se oli siis sitä kaikkein typerintä kiroilua, sitä jossa käytetään sanaa "vittu" ihan täytesanana. Sellaista "vittu miten ihana auringonpaiste, vittu" -tyyppistä.
Se meni ohi vähitellen, kun murrosikä hälveni. Lukiossakin vielä kyllä kiroilin, mutta en enää tuolla tavalla. Yliopistossa olin jo ihan normaali aikuinen ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi tämä kiroilukäytös ei ole aivan jokapäiväistä. Silti välillä toivoisin, että minun lapseni olisi sellainen ihana ja kiltti tyttö, joka tekeen kiltisti kuten äiti ja isä sanovat. No, jospa se on kuitenkin hyvä asia, että tyttö kiroilee tosissaan vain suutuspäissään, ei sentään ihan joka väliin normaalipuheessa työnnä sitä v-sanaa.
ap
Silti välillä toivoisin, että minun lapseni olisi sellainen ihana ja kiltti tyttö, joka tekeen kiltisti kuten äiti ja isä sanovat. ap
Oikeasti toivo näin? (Muutakuin tietysti aina välillä...) Minulla on teinityttö (nyt jo ysillä), jolta löytyy myös temperamenttia ja särmää. On myös ns. "kympin tyttö", eli koulu menee erinomaisesti. Mutta olen iloinen, ettei ole ns. kiltti ja hiljainen kympin tyttö, koska uskon, että olemalla sellainen kuin on, pärjää paljon paremmin tässä maailmassa.
Mutta vaikka onkin temperamentikas, meillä huudetaan kotona ani harvoin ja kiroillaan vielä harvemmin, kerran olen tainnut kuulla tyttöni kiroavan. En tosin tiedä, mitä kaveripiirissä tapahtuu... Joo, en tiedä, miten olen saanut tämän aikaiseksi;-) Mutta meillä ei nimitellä toisia ääliöiksi eikä idiooteiksi, ei kirosanan kera eikä ilman. Tupakka- ja alkoholikokeiluja on kyllä ollut, ja muutenkin meno olisi kovaa, pyörii paljon ulkona jne.
Se uhma, irrottautuminen, on kuitenkin läpikäytävä, tavalla tai toisella, eri ihmisillä se ilmenee eri tavoin. Mutta muista ajatella, että kehityksen kannalta se on hyvä asia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silti välillä toivoisin, että minun lapseni olisi sellainen ihana ja kiltti tyttö, joka tekeen kiltisti kuten äiti ja isä sanovat. ap
Oikeasti toivo näin? (Muutakuin tietysti aina välillä...) Minulla on teinityttö (nyt jo ysillä), jolta löytyy myös temperamenttia ja särmää. On myös ns. "kympin tyttö", eli koulu menee erinomaisesti. Mutta olen iloinen, ettei ole ns. kiltti ja hiljainen kympin tyttö, koska uskon, että olemalla sellainen kuin on, pärjää paljon paremmin tässä maailmassa. Mutta vaikka onkin temperamentikas, meillä huudetaan kotona ani harvoin ja kiroillaan vielä harvemmin, kerran olen tainnut kuulla tyttöni kiroavan. En tosin tiedä, mitä kaveripiirissä tapahtuu... Joo, en tiedä, miten olen saanut tämän aikaiseksi;-) Mutta meillä ei nimitellä toisia ääliöiksi eikä idiooteiksi, ei kirosanan kera eikä ilman. Tupakka- ja alkoholikokeiluja on kyllä ollut, ja muutenkin meno olisi kovaa, pyörii paljon ulkona jne. Se uhma, irrottautuminen, on kuitenkin läpikäytävä, tavalla tai toisella, eri ihmisillä se ilmenee eri tavoin. Mutta muista ajatella, että kehityksen kannalta se on hyvä asia!
En oikeasti iedä, mistä se kiroilu tulee! Mieheni kyllä satunnaisesti kiroilee, itse en todellakaan, eikä tämäkään lapsi ensimmäiseen neljään kouluvuoteen koskaan kiroillut. Uskon sen olevan tytön tapa tuoda esiin sitä uhmaa ja irrottautumista. Hän ei rohkene (vielä ainakaan) mihinkään konkreettisiin irtiottoihin, eikä tarvitse rohjetakaan. Pääosan ajasta on kiltti (tosin todella temperamenttinen) ja mukava tyttö, joka viihtyy paljon kotona ja touhuaa pienten sisarusten kanssa. Sitten iskee raivari ja se on oksat pois!
Kiitos kaikille tuesta! Tällä taas eteenpäin.
ap
Koulusta tultuaan tyttö oli ensin olevinaan pahalla tuulella. En noteerannut, tein töitä. Aikaa kului ja tytär koputti ovelleni ja tuli varovasti kysymään voisimmeko sopia aamullisen. En pystynyt juuri sillä hetkellä, olin hoitamassa työasiaa, joten tyttö joutui odottamaan. En itse hakenut kontaktia vaan odotin. No, eipä aikaakaan kun tyttö tuli uudestaan varovasti kysymään josko minulla nyt olisi aikaa sopia aamullista riitaa. Niin se aamulla raivonnut teini pyyteli anteeksi ja selitti kuinka vaan ei pysty suuttuessaan hillitsemään itseään. Oli kovasti huolissaan antaako äiti huonon käytöksen anteeksi! Tottakai äiti antoi ja asia oli sillä selvä. Kirosanojen käytöstä vielä juteltiin ja tyttö lupasi taas yrittää olla kiroamatta. Taitaa meillä sentään vielä olla aikas hyvät välit; äitikin on taas hyvällä mielellä ja jaksaa eteenpäin tässä rankassa äidin arjessa.
t. ap iloisella mielellä
muistelepas vähän, tuollaisia mekin oltiin aikanamme. Minä muistan, että me oikein kavereiden kanssa opettelimme kiroamaan, kun se ensin tuntui niin hölmöltä. Sen jälkeen kun oltiin kuudennellä kaverin leikkimökissä hoettu tari tuntia kaikkia tuntemiamme kirosanoja ja muutamaa ylimääräistä putkeen, ei enää tuntunut hölmöltä. (Teko ehkä oli, muttei tuntunut siltä silloin) Sen jälkeen kirosimme koko joukko kuin brittiläinen tallimestari.
Meistä on silti tullut ihmisiä. Kaksi meistä on on tohtoreita ja käyttäytyy jatkuvasti ihan korrektisti ja ihmismäisesti käytäöstapoja vaativissa tilanteissa ja esiintyy julkisesti kiroilematta tai niinkuttelematta. Kotonakaan eivät ärräpäät lentele. Toiset ovat kampaajia ja muita palveluammatissa toimivia, jotka hekään eivät enää kiroa ainakaan töissä. (Kotioloista en suoraan sanottuna tiedä)
Nii nettä kyllä se kasvu tapahtuu. Mutta muutama vuosi siihen kyllä menee: tuo kiroiluvaihe on teillä nyt vasta alussa. Siinä lukiossa se alkaa tytöillä parantua, mutta vasta parin kympin korvilla voi sanoa kielenkäytön ihmismäistyneen...