Lue keskustelun säännöt.
Taisin tajuta liian myöhään...(sis.vuodatus)
27.11.2009 |
..että emme sovi miehen kanssa yhteen. Tässä tarinamme, pahoittelen huonoa tekstiä:
Tapasimme aikoinaan netissä, kun sitten ekaa kertaa livenä niin mies oli juuri se, jolle naureskelin kaverini kanssa aiemmin (juu olimme teinejä). Ulkonäkönsä ei ollut miellyttävä, inhottavat vaatteet jne. Koska minulla ei ole koskaan ollut vientiä (koulukiusattu tausta jätti jälkensä itsetuntoon enkä ole kovinkaan nätti muutenkaan), minua huvitti miehen selkeä ihastus minuun ja niinpä siedin häntä parit treffit. Hän oli mukavaa seuraa, meillä oli paljon yhteistä. Mutta vaikka hänen lähellään oli hyvä olla, ulkomuoto häiritsi (joo kivittäkää) ja jollain tapaa olin pettynyt että ainoa minusta kiinnostunut mies olikin sitten kovin "mitätön" (ei kunnon koulutusta, hygienia niin ja näin, minua nuorempi jne.)...jossain vaiheessa rakastuin kundiin palavasti enkä nähnyt ketään muuta silmilläni moneen kuukauteen.
Seurustelimme vuosia ja noihin vuosiin mahtuu yhtä paljon huonoja kuin hyviäkin aikoja. Meillä oli pari kriisiä kun ajauduin pettämään kerran (hyvännäköisen lapsuudenystävän kanssa) ja mies kostoksi tästä (ensin yhdenillanjuttu toisen miehen kanssa, myöhemmin "seurusteli" minua nuoremman tytön kanssa). Olimme erillämme jonkin aikaa, pidimme silti yhteyttä. Mies oli loukkaantunut, minä rikki (oksensin päivittäin ja näin painajaisia). Lopulta eromme loppui siihen että mies kaipasi minua liikaa enkä minä kai kestänyt olla yksin. Kun nyt jälkeenpäin ajattelee, ehkä olisi pitänyt erota lopullisesti jo tuolloin.
Meillä oli ollut raivoisia riitoja (= minä huudan, mies kävelee pois/ei sano mitään) melko alusta alkaen, yhdessä vaiheessa löin ja syljin miestä kun tunsin niin syvää halveksuntaa häntä kohtaan. Olin aivan kamala mutta mies ei välittänyt, hoki vaan että rakastaa. En ollut vieläkään tarpeeksi vahva lähtemään, raivosin itselleni huonon käytökseni takia (myöhemmin aiheuttajaksi paljastui mm. mt-sairaus) mutta samaan aikaan koin että mies "ansaitsi" sen olemalla niin typerä. Vuosia kului, jossain vaiheessa rakastuin mieheen uudelleen ja ajattelin liiton kestävän.
Tänä päivänä meillä on yksi ihana lapsi ja lähes 10 vuotta yhdessäoloa takanamme. Moni on kysynyt milloin menemme naimisiin, minä olen selitellyt milloin mitäkin ja nauranut päälle. Totuus on.. että minä en tahdo naimisiin. Jokin estää minua, on estänyt koko tämän ajan. Mies tahtoisi naimisiin mutta koska on aikamoinen nössö, ei saa kosittua/järjestettyä jotain romanttista ja odottaa että MINÄ hoidan senkin (meillä on "pieni" ongelma sen suhteen että mies on melko vastuuton ja kakara joissain jutuissa). Jollain tapaa olen surullinen, silti samalla helpottunut.
Viimeksi meillä oli iso riita keväällä, silloin huusin huomaamattani (= tajusin vasta kun sanat olivat ulkona) miehelle päin naamaa että en ole rakastanut häntä pitkään aikaan. Mies vaan hymyili surullisesti ja sanoi että hän rakastaa minua kamalan paljon. Pyysin anteeksi sanomisiani mutta ne ovat vaivanneet minua tähän päivään saakka...tuossako on ongelma, rakkauden puutteessa puoleltani? Kun ajattelen miestäni, tunnen ärsyyntymistä ja turhautumista. Jos hän flirttailee minulle, tulee lähinnä vaivaantunut olo täynnä myötähäpeää. Ajattelen päivittäin hänen puutteitaan, käytöstä joka ajaa minut hulluksi, hänen raivostuttavia tapojaan!! Miksi oma mieheni aiheuttaa minussa tälläisiä tunteita??
t. ap joka ei käsitä tällä hetkellä miksi roskista ei voi viedä silloin kun se on "vain" 99% täynnä...
Kommentit (33)
Mikä helvetin harlekiini?? Ekaa kertaa tänne kirjoittelen!
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuolla psyykellä sovita yhteen kenenkään kanssa. SUn pitää ensin korjata itsetunto- ja realiteettiongelmas ennen kuin sulle käy mikään mies. Tai nainen. Tai mikään siltä väliltä. Mut koiran sä ehkä voisit ottaa.
Vaikka kyllä mäkin epäilenettä tää kliseekokoelma on perjantain ratoksi keksitty. Vaikka onkin aika aamu.
ja huonoa itsetuntoasi, saada sisältöä elämään myös kodin ulkopuolella, ennen kuin hajoitat perheen?
Ulkonäkö- ja hygieniaongelmat ja vaatetus on aika paljon rahalla poishoidettavia, koska selkeästihän sulla on ollut isoja tunteita, miestäsi kohtaan, ei ne pohjimmiltaan katoa tai lopu kokonaan.
Sun itsetunnostasi kertoo jonkin verran se, että toteat vain vaatimattoman miehen olleen -susta- kiinnostunut.
Mitä hemmettiä sillä on väliä, miltä te näytätte, jos toiseen on ollut palavasti rakastunut?
on ollut suhde toisen miehen kanssa, niin jo se yksinään herättäis kysymyksiä tulevaisuudesta.
maannut toisen miehen kanssa. Ajatus olisi todella oksettava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mulla oli samantyylinen tilanne, ei ehkä yhtä sekava mutta jotain sinne päin. Pitkä suhde, todella riitaisa suhde (suurelta osin oma vikani...), tunteita oli kyllä puolin ja toisin mutta kaikki tunteet tulivat esille täysillä, rakastimme täysillä ja "vihasimme" täysillä jne...
Lopussa kyllästyin, aloin etsiä miehestä vikoja, ja kas, kun esivä löytää. Tunteeni haalenivat, vaikka kuvioissa oli lapsikin, ja lopuksi erosimme koska minä en tuntenut enää MITÄÄN.
Nyt, noin neljä vuotta eron jälkeen olen oppinut tuntemaan itseni paremmin, oppinut ymmärtämään elämää ja käsittelemään asioita erilaisella tavalla, sanalla sanoen tehnyt piiiiitkän matkan itseeni. Ja voin todeta, että mitään en niin paljoa kadu kuin tuota eroa.
Koskaan en miehelle asiasta tule kertomaan, vaikka olemme edelleen tekemisissä (onhan hän lapsen isä...), miehellä on uusi vakaa suhde, enkä todellakaan halua sotkea hänen elämäänsä yhtään enempää kuin mitä olen aikoinani tehnyt. Ja sitäpaitsi uskon, että miehellä on nyt hyvä olla. Tiedän, että hänkin välittää minusta "erityisesti", joskus olemme asiasta puhuneet, ja molemmat sitä mieltä että olemme toistemme "suuret rakkaudet".
Olen ollut suhteissa tämän miehen jälkeen pari kertaa, ne suhteet ovat kaatuneet omaan mahdottomuuteensa ja siihen, etten koskaan tunne ketään muuta kohtaan samoin kuin tätä entistä miestäni. Ja silloin kun erosimme, olin jo päättänyt että huonompaan en vaihda.
Nyt olen yksin, ja ihan aidosti tyytyväinen näin. Jos voisin ajassa palata taasksepäin, niin tekisin ehkä KAIKEN toisin, mutta koska en voi, niin en sillä asialla kiusaa itseäni.
Kerron tämän lähinnä siksi, että ap saisi jotain näkökulmaa, en oikeastaan edes osaa sanoa mitä. Eihän tuossa aloittajan tilanteessa voi tehdä kuin kahdella tavalla, joko jatkaa, tai lopettaa.
Kuitenkin suosittelen ottamaan vaikka vähän etäisyyttä ja miettimään tarkoin. Ja toivon, että aloittajan päätös suuntaan tai toiseen osoittautuu oikeaksi.
Ehkä sitten elämäni on ollut klisee, mutta ihan totta oli koko kirjoitus.
On totta että itsetunto & mt-ongelmani ovat tällä hetkellä varmaan suurin syy suhteemme epäonnistumiseen. Unohdin tuosta kirjoittaa, mutta tajusin kys. asian vasta vähän aikaa sitten itsekin. Olen tällä hetkellä kunnallisella puolella hoidossa ja jos hyvin käy, saan terapiaa ensi vuonna. Lääkkeet minulla on siltä varalta että tulee ns. black out-raivareita, hyvin olen kuitenkin pärjännyt ilmankin.
Olen kai vaan niin pettynyt mieheen koska minua on aina katsottu nokkaa pitkin, syynä milloin mikäkin. Kaikesta huolimatta minulla on yhä oma miesihanteeni ja mies ei ole lähelläkään sellaista. Mies taas kehuu minua päivittäin ja on kimpussani, kertoo viikottain kuinka täydellinen olen hänen mielestään. Hänen "ihailunsa" tuntuu lähinnä rasittavalta, seksikään ei innosta...ihan hyvä rakastaja hän on mutta olemus ym. ei vaan kiihota. Mies taas on keppi tanassa aina kun vähänkin riisuudun esim. vaatteita vaihtaessani.
Se että mieheni petti minua toisen miehen kanssa, pyörii päässäni viikottain. En tiedä miksi juuri se sai minut lähes sekoamaan aikoinaan. En kamalasti luota mieheen, teen aina varasuunnitelman jos mies jotain lupaa hoitaa ja tuo luottamuksen puute näkyy kai myös niin että helposti syynään miehen mesen/s-postin jos pitää "liikaa" yhteyttä erään miespuoliseen kaveriinsa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
..erityinen kiitos sille, joka kirjoitti suhteestaan tänne :).
ap
tuosta mies-meis -suhteesta. Itseäni ainakin juuri se arveluttaisi eniten. Osittain sen takia, että itselläni on melko laaja homokaveripiiri, ja melko moni on "aloittanut" bi:nä, ja suhteilla naisten kanssa, ollen aluksi turvallisesti kaapissa. Jotenkin jäänyt sellainen tunne, että useimmiten nämä bi-miehet kallistuvat lopulta enemmän miehiin. Tokihan poikkeuksiakin varmasti on.
Tsemppiä muuten ap:lle, hankalassa tilanteessa olet. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elä itse missä paskasuhteessa haluat, mutta lapsella on oikeus kunnon perheeseen.
nainen vähän riisuu.
Se, että tunnet itsesi arvottomaksi, ei tee miehestäsi huonoa, ei myöskään se, ettei hän vastaa sinun haavekuvaasi.
Uskomattoman jaksavainen mies. Yrittää jatkuvasti vaan tukea sinua, vaikka dissaat.
Eikö se kerro sulle mitään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toki huonojakin hetkiä on ja riitoja tulee, mutta ne myös sovitaan. Silloin kun lapsi ei ole paikalle, keskutelemme fiksusti asioista ja nautimme yhdessäolostakin. Mutta...mikään ei vaan muutu, ainakaan tarpeeksi. Mies sanoo joka ikinen kerta että "yrittää" parantaa tapansa jossain jutussa ja minä puuskahdan siihen että ei se "yrittäminen" enää riitä, nyt pitää oikeasti TEHDÄ. Mies tuohon edelleen, että hän "aikoo yrittää". Mitäpä siihen enää sanoisi..?
Pidän piilossa 80% negatiivisista tunteistani miestä kohtaan. Nukumme eri huoneissa koska en pysty nukkumaan hänen vieressään enää. Lastamme odottaessani heräsin usein kipuihin, kamaliin painajaisiin, omaan itkuuni jne. ja mies oli todella törkeä tuolloin. Suuttui jos herätin hänet, vaikka olisi ollut viikonloppu! Tuo jotenkin kolahti enkä suostu päästämään häntä lähelleni enää kovin usein.
ap
että projisoit oman huonon olosi mieheen. Se, että tunnet itsesi huonoksi, onkin miehen syy. Se on joillakin selviytymiskeino, epäreilu sellainen.
Opettele selvittämään ongelmasi itsessäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silloin kun yöt oli katkonaisia, saatoin olla yöherätyksestä aivan raivoissani, kunnes heräsin kunnolla.
Ihme että miehesi kestää sinua enää.
hyvin ilman lääkkeitä. No minun mielestäni et pärjää! Ehkä kannattaisi harkita jatkuvaa lääkitystä, joka tasoittaisi mileialanvaihteluita ja tekisi sinusta ehkä hieman vähemmän vainoharhaisen.
Toinen asia on tietysti se, että miehesi (osittainen?) homous on myrkkyä muutenkin matalalle itsetunnollesi. Eli koulukiusatulle, itsestään epävarmalle naiselle homo miehenä on kaikkein huonoin vaihtoehto.
Teidän olisi kannattanut erota alunperin silloin kuin meni huonosti, tiedän kyllä itsekin, että siinä riitaisan eron aiheuttamassa epävarmuudessa tulee helposti palattua yhteen.
Itse olen ollut ihan samanlainen, koska kaipasin niin raivokkaasti hyväksyntää ja rakkautta, lisää ja lisää. Olin pohjaton kuilu, johon kaikki kehut upposivat.
Sätin miestäni, ärsyynnyin melkein jokaisesta hänen liikkeestään. Ja sanasta. Hän oli mielestäni ärsyttävä, nolo, nössö, ruma eikä osannut tehdä mitään minun kriteerien mukaan. Olin aikapommi, joka räjähteli silloin tällöin. Oli hyviä aikoja ja huonoja aikoja, oli myös TODELLA huonoja aikoja, jolloin raivosin aamusta iltaan.
No vuodet on vierineet ja suhteemme jatkuu. Minä rakastan ja arvostan miestäni todella paljon nykyään, en tuhlaa aikaa negatiivisuuteen. Hän on ihminen, joka on ottanut vastaan kaikki ne loukkaukset, kaikki purkaukset, kaiken tuskan jonka olen kaatanut suoraan hänen niskaansa eikä hän ole lähtenyt siltikään. Hän on aina jaksanut rakastaa minua, aina tukenut, aina yrittänyt ymmärtää. (vaikka varmaan se on ajoittain ollut mahdotonta)
Oletko varma, että voisit ikinä löytää parempaa miestä? Oletko varma, ettet alkaisi sitä uuttakin miestä vihaamaan samalla tavalla? Tuskan keskellä toki pako tuntuu ainoalta oikealta ratkaisulta, mutta onko se sitä? Ehkä alkaisitkin vaan kiertää ympyrää, joka ei loppuisi koskaan? Nyt on peiliin katsomisen aika.
tässä nyt on se juttu, ei miehen kelvottomuus.
Kuulostaa kamalan paljon siltä, millainen meidän parisuhde oli ennen terapiaani.
Et pysty kunnioittamaan miestäsi, ilmeisesti omien ongelmiesi takia. Toisaalta olet aika suuruudenhullu kun kuvittelet, että voisit saada paljon parempaakin, mutta sen taustalla on se pieni tyttö, jota on lapsena mitätöity ja joka sen takia ei oikeasti usko olevansa miehen rakkauden arvoinen. Tämä ristiriita syö sinua.Uskoakseni hyödyt sekä terapiasta että lääkkeistä.
perjantain harlekiini?
Pahoittelet huonoa tekstiä (tällä kertaa et ole kuitenkaan juonut pulloa viiniä?)
hohhoijjaa