Lue keskustelun säännöt.
Taisin tajuta liian myöhään...(sis.vuodatus)
27.11.2009 |
..että emme sovi miehen kanssa yhteen. Tässä tarinamme, pahoittelen huonoa tekstiä:
Tapasimme aikoinaan netissä, kun sitten ekaa kertaa livenä niin mies oli juuri se, jolle naureskelin kaverini kanssa aiemmin (juu olimme teinejä). Ulkonäkönsä ei ollut miellyttävä, inhottavat vaatteet jne. Koska minulla ei ole koskaan ollut vientiä (koulukiusattu tausta jätti jälkensä itsetuntoon enkä ole kovinkaan nätti muutenkaan), minua huvitti miehen selkeä ihastus minuun ja niinpä siedin häntä parit treffit. Hän oli mukavaa seuraa, meillä oli paljon yhteistä. Mutta vaikka hänen lähellään oli hyvä olla, ulkomuoto häiritsi (joo kivittäkää) ja jollain tapaa olin pettynyt että ainoa minusta kiinnostunut mies olikin sitten kovin "mitätön" (ei kunnon koulutusta, hygienia niin ja näin, minua nuorempi jne.)...jossain vaiheessa rakastuin kundiin palavasti enkä nähnyt ketään muuta silmilläni moneen kuukauteen.
Seurustelimme vuosia ja noihin vuosiin mahtuu yhtä paljon huonoja kuin hyviäkin aikoja. Meillä oli pari kriisiä kun ajauduin pettämään kerran (hyvännäköisen lapsuudenystävän kanssa) ja mies kostoksi tästä (ensin yhdenillanjuttu toisen miehen kanssa, myöhemmin "seurusteli" minua nuoremman tytön kanssa). Olimme erillämme jonkin aikaa, pidimme silti yhteyttä. Mies oli loukkaantunut, minä rikki (oksensin päivittäin ja näin painajaisia). Lopulta eromme loppui siihen että mies kaipasi minua liikaa enkä minä kai kestänyt olla yksin. Kun nyt jälkeenpäin ajattelee, ehkä olisi pitänyt erota lopullisesti jo tuolloin.
Meillä oli ollut raivoisia riitoja (= minä huudan, mies kävelee pois/ei sano mitään) melko alusta alkaen, yhdessä vaiheessa löin ja syljin miestä kun tunsin niin syvää halveksuntaa häntä kohtaan. Olin aivan kamala mutta mies ei välittänyt, hoki vaan että rakastaa. En ollut vieläkään tarpeeksi vahva lähtemään, raivosin itselleni huonon käytökseni takia (myöhemmin aiheuttajaksi paljastui mm. mt-sairaus) mutta samaan aikaan koin että mies "ansaitsi" sen olemalla niin typerä. Vuosia kului, jossain vaiheessa rakastuin mieheen uudelleen ja ajattelin liiton kestävän.
Tänä päivänä meillä on yksi ihana lapsi ja lähes 10 vuotta yhdessäoloa takanamme. Moni on kysynyt milloin menemme naimisiin, minä olen selitellyt milloin mitäkin ja nauranut päälle. Totuus on.. että minä en tahdo naimisiin. Jokin estää minua, on estänyt koko tämän ajan. Mies tahtoisi naimisiin mutta koska on aikamoinen nössö, ei saa kosittua/järjestettyä jotain romanttista ja odottaa että MINÄ hoidan senkin (meillä on "pieni" ongelma sen suhteen että mies on melko vastuuton ja kakara joissain jutuissa). Jollain tapaa olen surullinen, silti samalla helpottunut.
Viimeksi meillä oli iso riita keväällä, silloin huusin huomaamattani (= tajusin vasta kun sanat olivat ulkona) miehelle päin naamaa että en ole rakastanut häntä pitkään aikaan. Mies vaan hymyili surullisesti ja sanoi että hän rakastaa minua kamalan paljon. Pyysin anteeksi sanomisiani mutta ne ovat vaivanneet minua tähän päivään saakka...tuossako on ongelma, rakkauden puutteessa puoleltani? Kun ajattelen miestäni, tunnen ärsyyntymistä ja turhautumista. Jos hän flirttailee minulle, tulee lähinnä vaivaantunut olo täynnä myötähäpeää. Ajattelen päivittäin hänen puutteitaan, käytöstä joka ajaa minut hulluksi, hänen raivostuttavia tapojaan!! Miksi oma mieheni aiheuttaa minussa tälläisiä tunteita??
t. ap joka ei käsitä tällä hetkellä miksi roskista ei voi viedä silloin kun se on "vain" 99% täynnä...
Kommentit (33)
Voi kun tuli paha mieli, kun luin sun viestin. Olen itse ollut samassa tilanteessa, kun sinä. Oltiin yhdessä 10 vuotta, alettiin seurustella kun olin 15.
Nyt ollaan oltu erossa 3 vuotta. Haluasisin tässä esittää näkökannan joka on päinvastainen kun tuolla yksi aikaisemmin esitetty, jossa siis kirjoittaja jäi yhteen sen miehen kanssa.
Myös minä ihastuin saamaani huomioon ja rakkauteen. Opin rakastamaan, mutten koskaan ollut rakastunut. Kaikkia vuosia varjosti tieto siitä, että teen moraalisesti väärin. Minä en halunnut olla miehen kanssa, mutta jostain syystä olin. Tämän projisoin häneen: olin hänen kanssaan, koska hän ei selviäisi muuten.
Todellisuudessahan asia oli jotain aivan muuta. Mutta se ristiriita joka aiheutui siitä, että haluaa ja ei halua samaan aikaan, oli lopulta liian suuri.
Huomautan sulle nyt, että yhtä lailla kun noi sun parisuhdeongelmat johtuu mt-ongelmista, voi olla myös että asia on toisinpäin. Sä elät niin suuressa ristiriidassa koko ajan. Haluat rakkautta ja toisen huomiota, kuitenkin inhoat häntä. Hän ällöttää sua - itse olet kuitenkin hänet valinnut jne.
Ja tietenkään en sano, että sun sairastuminen johtuisi miehestä, vaan ihan itse olet itsesi varmaan sairastuttanut.
Kaikki toi, kuinka vaadit muutosta (muuttumaan lähemmäksi sun tavoitetta, jotta hän kelpaisi) kuulostaa niin tutulta. Tajuatko että sä rikot sitä toista? Sä teet sille yhtä huonoa itsetuntoa, kun mikä sulla itselläsi on.
Älä jää siihen suhteeseen marttyyrinä, että toinen ei pärjää, tai rakastaa liikaa ja sä et voi lähteä. Sä et ole maailman napa vaikka se siltä saattaa sulle näyttääkin. Oletko ajatellut, että teet paljon enemmän hallaa, kun tuhlaat toisen vuosia SINUUN, joka et edes välitä?! Eikö hänelläkin ole oikeus onneen ja rakkauteen. On vaan liian heikko lähtemään ja antaa sun vedättää.
En tiedä kuinka vanha olet mutta musta tuntuu, että sulle ja mulle kävi samalla tavalla. Toi ajatusmaailma, jonka tunnistan sun puheesta... Se on äärimmäisen lapsellinen ja mustavalkoinen. Onkohan sulla jäänyt koko persoonan kehitys kesken?
Mulla alkoi uusi elämä siitä, kun se suhde päättyi. Prosessi oli niin pitkä, etten osannut edes surra enää. Muutos mitä minussa on sen jälkeen tapahtunut on huima. Näen, että suurin osa viosta oli minussa. En kuitenkaan syytä itseäni: se oli asia, joka tapahtui minun kehittymättömyyttäni ja ties minkä takia. Edelleenkään en ukosta kauniisti ajattele ja olen onnellinen, että pääsin hänestä eroon.
Mutta se mitä joku täällä puhui tunteiden projisoinnista, piti ainakin minun kohdallani täydellisesti paikkaansa. Näin omat vikani ja puutteeni toisessa. Halveksuin häntä ihan tosissani.
Todella suosittelen tarkkaa harkintaa, että mitä teet. Ja sitä terapiaa. Hoida itsesi kuntoon, ja ymmärrä, että sulla on vääristynyt käsitys asioista ja niiden kulusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen lapsellinen, mustavalkoinen ja kyllä, persoonani kehitys on kesken. Nämä kaikki ovat oireita mt-sairaudestani, joka viimein selitti kipuiluni. Kaikki täsmäsi kun luin sairastuneiden ajatuksia! Ehkä siksi tämä onkin yhtä helvettiä...tiedän että minulla on paha olla, en kuitenkaan tahdo lääkkeitä koska koen että olen voinut pahemminkin. Mieheni kestää minua toistaiseksi ja olen hänelle sanonut että voi erota minusta jos väsyy, ei suostu lähtemään koska rakastaa. Tajuan ja en tajua, samaan aikaan ja ihan yhtä paljon...
En ole missään vaiheessa kuvitellutkaan löytäväni parempaa ihmistä rinnalleni. Silti en voi olla ärsyyntymättä miehestäni usein vaikka kuinka "toppuuttelen" itseäni hillitsemään ajatuksiani tai kieltäni...
ap
Tapasimme mieheni kanssa netissä, en pitänyt hänen ulkonäöstään (enkä edes luonteesta!). Jotenkin ajauduimme juttusille ja huomasin pitäväni hänestä, hänkin piti minusta. Aina kun näimme (välimatkaa oli), hänen ulkonäkönsä puistatti minua ja kerran jopa lopetin seurustelun tapaamisemme jälkeen. Lopulta kuitenkin rakastuin häneen ja sanotaanko, että siedin hänen ulkonäköään. Tajusin kuitenkin kuinka hyvä mies hän muuten on, fiksu, tekee vuokseni kaikenlaista jne. Enkä itsekään ole mikään malli,ylipainoakin oli ja on. Raivaritkin ovat/olivat tuttuja.
Mutta tässä tuleekin ero teidän tarinaanne; menimme naimisiin ja opin näkemään "ohi" hänen ulkonäkönsä, nykyään olen siihen tottunut ja hän on jopa komea kun laittaa hiuksensa ja vaatteensa hyvin. Ja tämän voin rehellisesti sanoakin hänelle. Olen riittävän onnellinen parisuhteessamme (no, mitä nyt on kaksi alle 4v lasta ;) ja jaksan luottaa tulevaisuuteen.
on diagnosoitu? -27, jolla oli keskivaikea synnytyksenjälk. masennus
Tämän lisäksi on krooninen masennus, ahdistuneisuushäiriö jne. Ja nyt viime aikoina merkkejä dissosiaatiosta...
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuin JSSAP.
Yhden sonta, on toisen aarre.
Teette toisenne murheellisiksi, erotkaa ja etsikää paremmat.
Ja ps. Usko kun sanon: oletko itse joku pirun helmi?
Sää saat ilmeisesti vaan kiksejä kun toinen kertoo rakastavansa sua, mutta sää vaan roikut siinä (olet parempi). Jos kelpaisit paremmalle miehelle niin sää jättäisit ukkosi.
Säälin miestäsi, hän ansaitsee parempaa. Kuten semmosen joka uskoo rakkauden tunnustuksen, eikä pidä sitä vaan vittuiluna -viittaan siihen kun sanot kiljuneesi hänelle ettet ole häntä enää aikoihin rakastaneen ja hän "vaan" vittuillakseen sanoo rakastavansa sinua? Anteeksi nyt (keskenkasvunen) mutta niin tehdään. Toinen vaihtoehto on että jos toinen EI rakasta tai olet yhdentekevä hänelle, tulee ero.
Olet kertakaikkisen kamala.
Miksi lääkityksen esteenä pitäisi olla se, että tilanne on ollut myös huonompi? En ymmärrä. Jos mahdollisuutena on, että tilanne helpottuisi, eikö siihen kannattaisi tarttua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sairaus parisuhteelle... vaikea silti sanoa, onko miehesikin asenteessa kenties jotain vikaa. Hän kuitenkin petti sinua - ei kerran vaan kahdesti. Eli siinä mielessä en välttämättä komppaisi näitä muita jotka sanovat miestäsi jotenkin kestäväksi jne. Kaikki ei välttämättä johdu sinusta tai sairaudestasi (johon minäkin kyllä suosittelen hakemaan lääkkeet). Olen itsekin syönyt monenmoisia mielialalääkkeitä ja niistä oli paljon apua. Pahimmillaan oli 4 lääkettä kerrallaan päivittäisessä käytössä. Nyt olen ilman lääkkeitä ja tasainen.
Miltä tuntuisi parisuhdeterapia? Mitkä asiat miehesi käytöksessä sinua häiritsee? Mitä hän tekee sinun mielestäsi väärin? Mihin viittasit niillä asioilla joihin hän sanoo että aikoo yrittää muuttua?
Ei pelkkä ap:n terapia voi korjata suhdetta jossa on jo noinkin paljon ongelmia. Ehdottomasti vaatii yhteistä parisuhdeterapiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minulle jäi että ap sinun kannattaisi nyt keskittyä ennenkaikkea itsesi kuntoon saamiseen. Lääkitys heti, minäkään en oikein ymmärrä miten se, että tilanne on joskus ollut vielä pahempi, aiheuttaisi sen johtopäätöksen ettet nyt tarvitse lääkkeitä. Minusta tarvitset, ja ennenkaikkea terapiaa. Vasta kun olet saanut oman pääsi jonkinmoiseen kuntoon pystyt näkemään parisuhteesikin realistisessa valossa. Tällä hetkellä todellakin tunnut projisoivan sen oman pahan olosi mieheesi.
Tunnistan itsestäni täydellisesti ap:n. Meillä inhoan välillä miestäni niin, etten voi edes katsoa tai olla samassa huoneessa!
Mieheni on lihonut seurustelumme alusta noin 50 kg ja hänen persoonansa ei ole enää sama kuin ennen! Mies löhöää illat sohvalla ja valittaa väsymystä, ei lähde lenkille, ei ole harrastuksia. Lupaa aloittaa laihduttamisen, mutta kuitenkin käy öisin jääkaapilla tyhjentämässä kaikki herkut mitä löytää. On kuin pieni lapsi, jolta pitää kieltää karkit ja herkut ja syö kuitenkin niitä salaa.
Moniko nauttii seksistä lihavan miehen kanssa, alla pelkäät tukehtuvasi, päällä pelkäät putoavasi ja takapäin mies ei vaan jaksa!
Silti ei voi lähteäpoiskaan!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eri tilanne, että AP on itse valinnut miehen itselleen. Ollut hänen rinnallaan, vaikka ei täytä ulkonäkö-, koulutus-, luonne- ym vaatimuksia. Mies ei ole muuttunut. Vaan AP on valinnut jotakin, mitä ei itse kelpuuta!!!
AP vaatii muutoksia, jotta mies vastaisi näitä AP:n mielikutusmiehen vaatimuksia, vaikkei ole koskaan ollutkaan sellainen. Tuskin mieskään on tiennyt, että hänen täytyisi tällaisiin vaatimuksiin vastata!
että seurustelu alkaa tilanteesta, jossa ei tunne mitään fyysistä vetovoimaa, mutta seurustellaan kun ei parempaakaan ole tarjolla.
Itselleni on aikanaan käynyt samoin. Itsetuntoni oli heikko, oli imartelevaa kun joku ihastui palavasti, pidin huomionosoituksista ja yritin olla välittämättä siitä, ettei tuo mies ollut ollenkaan sellainen joka saa minut "syttymään".
Nyt 10 v myöhemmin olen jotenkin katkera siitä, että olen tuhlannut nuoruuteni miehen kanssa, joka ei ole koskaan ollut mikään unelmieni kohde. Seksi on tuntunut jo vuosia vastenmieliseltä, mutta muuten mies on ok, emmekä edes riitele juuri koskaan. Jonkinlainen järkiavioliitto tämä on, romantiikkaa tässä ei ole.