Oletteko jaksaneet kavereita jotka jatkuvasti "liian väsyneitä" näkemään teitä?

Olen itsekin väsynyt, joten ymmärrän. Vaihdetaan kuulumisia viesteilemällä.

Juuri eilen mietin, että kunpa yksi ystäväni sanoisi ihan suoraan, jos on väsynyt, niin siirrettäisiin tapaamista.

Kutsui alunperin itse itsensä kahville, mutta kun tuli, huokaili jo päällystakkia riisuessa, että on nukkunut huonosti ja töissä oli kiire ja hän on niiiin väsynyt ja tarvii muuten lähteä jo puolen tunnin päästä kotiin, että poikkesi nyt vaan äkkiä suoraan töistä.

Keitin siis samantien kahvit, ja katselin haukottelevaa ja omissa ajatuksissaan olevaa väsynyttä ystävää sen puoli tuntia. Hän ei jaksanut juuri keskustella muttei kuunnellakaan.

Olisi jättänyt tulematta, olisin ymmärtänyt kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Juuri eilen mietin, että kunpa yksi ystäväni sanoisi ihan suoraan, jos on väsynyt, niin siirrettäisiin tapaamista.

Kutsui alunperin itse itsensä kahville, mutta kun tuli, huokaili jo päällystakkia riisuessa, että on nukkunut huonosti ja töissä oli kiire ja hän on niiiin väsynyt ja tarvii muuten lähteä jo puolen tunnin päästä kotiin, että poikkesi nyt vaan äkkiä suoraan töistä.

Keitin siis samantien kahvit, ja katselin haukottelevaa ja omissa ajatuksissaan olevaa väsynyttä ystävää sen puoli tuntia. Hän ei jaksanut juuri keskustella muttei kuunnellakaan.

Olisi jättänyt tulematta, olisin ymmärtänyt kyllä.

Oletko sanonut hänelle, että jos on liian väsynyt, voi hyvin jättää tulematta? Moni ei jätä tulematta sen takia, että tietää kaverilla olla tapana esim. leipoa kun kutsuu kylään ja nolottaisi perua viime tipassa.

Mitä kun pitäisi jaksaa kaverin vaatimuksia näkemisestä ja ties mistä tekemisestä? Miksi kaikesta pitää tehdä niin vaikeaa? Nähdään kun nähdään, en ole vastuussa hänen viihdyttämisestä. Enkä siitä, että hänen elämänsä on jotenkin suppeampaa kuin minun. Kohta ei nähdä ollenkaan, jos sama valitus jatkuu.

Olen kyllästynyt aina tekemään alotteita ja vastaus on ei oo aikaa

Mäkin teen täyttä työaikaa, opiskelen korkeakoulussa ja teen kaikki kotityöt kolmen ihmisen taloudessa (+kaksi bonuslasta joka 2. vklppu). Olen todella uuvuksissa, ja en tosiaan jaksa nähdä yhtään ketään. Mielellään chättäilen kuulumiset ja jos joskus voisi ystävät tulla meille eikä aina tarvitsisi itse lähteä niin voisi nähtä useamminkin.

Vierailija kirjoitti:

Mäkin teen täyttä työaikaa, opiskelen korkeakoulussa ja teen kaikki kotityöt kolmen ihmisen taloudessa (+kaksi bonuslasta joka 2. vklppu). Olen todella uuvuksissa, ja en tosiaan jaksa nähdä yhtään ketään. Mielellään chättäilen kuulumiset ja jos joskus voisi ystävät tulla meille eikä aina tarvitsisi itse lähteä niin voisi nähtä useamminkin.

Näin. Mulla on tätä käninää vain lapsettomien kavereiden kanssa. Aina se olen minä jonka pitäisi sulloa kolme lasta työpäivän jälkeen autoon ja ajella lapsettoman kaverin luokse. Hyvässä lykyssä vielä niin, että jonkun lapsista pitäisi jättää omat juttunsa välistä. Ikinä ne kaverit eivät voi tulla vaikkapa sinne harrastuspaikan tuntumaan kahville/kävelylle sillä aikaa kun lapsi on harjoituksissa tai meille niin että voisin keskittyä siihen tapaamiseen kun lapsilla olisi puuhaa.

Eikä mulla ole oikeasti edes voimavaroja nähdä joka viikko. Työt, opiskelut, lasten päiväkoti-, koulu- ja harrastusjutut, kotityöt 5 ihmisen huushollissa sekä omat harrastukset on sellainen kombo, ettei siitä vain pysty repeämään aina ja kaikkialle.

Miksi Ap kyselee tällaista?

Olen kyllästynyt siihen, että kaverien näkemisestä on tehty pakkopullaa. Kavereita nähdään joskus, "unohdetaan" siinä välissä ja sit taas ollaan yhteyksissä kun aikaa on. Ei se ole mikään parisuhde. Nyt tuntuu olevan vain vaatimuksia toiselle. On toki myös rasittavaa, jos toinen ei tikkua ristiin viitsi pistää, mutta kenties odotetaan toiselta enemmän kuin itse edes vaivautuu tekemään.

Ihmiset on erilaisia, ei kaikki halua olla aina näkemässä, eikä asiat pyöri yhden kaverin ympärillä. Kaikenlainen vaatiminen ja syyllistäminen vain karkoittaa toista pois. Eikö kaveruuden pitäisi olla molemminpuolista kivaa yhdessäoloa? Kaveriin ladataan välillä ihan kohtuuttomia odotuksia, ja sitten loukkaannutaan kun toinen ei niitä itsensä luomia kuvia toteutakaan. Jokainen on vastuussa lopulta omasta viihtymisestään, ei se ole muiden tehtävä - kaverisuhteessa.

Kaverusten toiveiden pitäisi jotenkuten kohdata. Kumpikaan ääripää ei ole hyvä, jos ei koskaan nähdä eikä kauheasti viestitelläkään, ei se ole enää mikään ystävyys.

Toisaalta liika vaativuus käy tosi painostavaksi. Yksi kaveri hokee koko ajan että että ole tulleet/käyneet/kutsuneet vaikka mielestäni panostan ystävyyteen ihan ok. Yritän viestitellä kaikille kavereille vähintään kerran kahdessa viikossa ja nähdä kerran 2-3 kuukaudessa. Tapaaminen voi olla jotain ihan pienimuotoista, käydään lenkillä kun hänen lapsensa on jääkiekkotreeneissä.