Jos lama ei olisi tehnyt ihan veen ankeeta lapsuutta vaikka kuinka monelle, niin olisko ollut iloista perhe-elämää, sukuyhteyttä, sunnuntailounaita ja niitä lapsia Suomeen nyt?

Lapsuus ei varsinaisesti ollut värikkäitä piknikkejä, iloisia iltoja, rakkautta ja humppaa. Aikuiseksi tuleminen tarkoitti että sai vähän onnea ja iloa, joka liittyi yksinoloon ja itsenäisyyteen, ei perheeseen.

Ei kauheasti innostanut ajatus "paluusta sukuun" lapsen kautta kamalan nopeasti ainakaan. Lapsuuden ankeus piti unohtaa välissä. Omaan perheeseen vähän hajurakoa. Matkan päästä oppi ehkä näkemään.

90-luvulla oli suurtyöttömyys, sosiaalitukien leikkaus. Terveysasemat, kirjastot ym. palveluihin tuli maksut, kouluista lähti fluorinpurskutus, kumit puolitettiin ja niillä putsattiin kirjat jotka saatiin vuotta vanhemmilta. Kotipalvelut lapsiperheille poistui. Humalaiset vanhemmat istu lähikapassa ja lapset juoksi pimeessä keskenään.

Onko se niin helvetin kaukaa haettu ajatus, että turvallisuudentunteen olemattomuus ja oman lapsuutensa kokeminen ankeana voisi saada monen tuntemaan, että ei halua itselleen perhettä aikuisena? Koska mitä iloa sellaisesta on koskaan saanut? Ei mitään.