Lue keskustelun säännöt.
Muita saamattomia, yksinäisiä pienten vauvojen äitejä?
05.11.2009 |
Olen niin yksinäinen, ja kaiken lisäksi yh, että alan kohta juttelemaan seinille. Siltikään en saa aikaiseksi soittaa kenellekkään. Ei mullekaan enää kukaan soita.
Haluaisin kyllä soittaa, mutta tuntuu ettei ketään jaksa kiinnostaa mun hissukka arkeni. Olen ainoa kavereistani, joilla on pieni vauva. Masentaa. Päivät pyörin kotona ja kuuntelen hiljaisuutta..
Kommentit (19)
En ole yh, mutta asutaan ulkomailla ja arki on sosiaalisesti aika rajoittunutta nyt kun en ole edes toissa. Ei yksinkertaisesti ole kavereita. Isommat lapset ovat paivat koulussa. Olen aina hirmuisen tyytyvainen itseeni kun saan paivalla jotain aikaan (ts. vaikka siivoan tai toimitan jonkun rastissa olevan asian), enka vaan pyori netissa. Aika saalittavaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En voi muuta sanoa, kuin että ne kaverit ainakin omalla kohdalla katosivat. 3v koitin soitella perään, kunnes eräänä päivänä totesin, että jos en soita heille, ei heistäkään enää kuulu - ja niin kävi.
Onneksi kuitenkin jo vuosia aiemmin ymmärsin, että koska mitään muutakaan ei selvästi ole, niin koitan vaan panostaa kaikkeni lapseeni. Varmasti viisas veto... ihan sekä lapseni että itseni kannalta, olisin vaan märehtinyt lopun ikääni "kavereita", joita ei selkeästikään kiinnostanut enää kaveri, joka on päivät pitkät sidottuna lapseen.
"kaverini" vain häipyivät johonkin jatkamaan pidennettyä nuoruuttaan, kun tulin raskaaksi, en ollut kiinnostavaa seuraa enää. Nykyään minulla ei neljän vuoden jälkeenkään ole oikein kavereita.
Osa vanhoista kavereista on perheellisiä, mutta heille on omat kuvionsa.
Olen siis myös yksinäinen. Ei ole sosiaalista elämää.
Mulle soittelee tällä hetkellä n. 3 kaveria + oma perhe. Itse soittelen näille suunnilleen saman verran takaisin. En tapaa välttämättä viikkoon tai kahteen ketään.
Mun ongelma on se, etten oikein tiedä mitä tekisin kavereiden kanssa. Tuntuu jotenkin luontevammalle olla yksin. Sosiaalinen kanssakäyminen stressaa mua ihan epänormaalin paljon ja nyt kun olen raskaana, yritän välttää stressiä - eli ihmisiä.
Olen luonteeltani tosi ujo ja jännitän hirveästi muiden seurassa, tarvitsen lääkkeitä ja olen käynyt terapiassa. Oon ollut joskus tosi sosiaalinen, joka päivä ulkona kavereiden kanssa. En tiedä miten tähän on tultu. Toisaalta, en ole mitenkään onneton, olen ihan tyytyväinen elämääni ja tuntuu, että tarvitsen omaa aikaa ja tilaa.
Pelottaa vaan, että lapsi perii tai oppii mun epäsosiaalisen käyttäytymisen ja ujouden ja epävarmuuden... en haluaisi olla mikään nyhverö äiti, olisi kiva, jos mun ja lapsen luona kävisi paljon vieraita ja osaisin olla seurassa kuin kala vedessä. Siis sellaisen kotikulttuurin haluaisin lapselleni opettaa. Kunpa olisin erilainen.
ole oma itsesi lapsesi kanssa. Mutta vie lasta sosiaalisiin tilanteisiin, se on tärkeää.
Itse "luovuin" suuresta osasta kavereita, kun heitä ei kiinnostanut pikku arkeni, kertoivat vain itsestään.
Olen myös ujo ja sosiaalisesti epävarma, hyväksyn sen itsessäni. Olen silti kasvattanut lastani eri tavalla, en ole peittänyt epävarmuuttani ihmisten parissa, mutta rohkaissut lasta ja hän on pitänyt näitä tilanteita aivan normaaleina, ja on kasvanut sosiaaliseksi ja tasapainoiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta kotiäitinä ja mies tekee pitkää päivää.. Käyn kerran viikossa muskarissa, ja joka päivä lyhyillä ulkoilutuokioilla lapseni kanssa. tykkään jutella puistossa ja muskarissa muiden äitien kanssa. Puistoissa ja perhekerhoissakin on yksinhuoltajia, jotka kaipaavat juttukaveria. Olen huomannut että on tosi mukavaa kun kutsuu ystäviä iltapäivällä kylään. Ilta menee nopeasti, ja kun lapsen nukkumaanmeno lähestyy, lähtevät vieraat kotiin, ja olo on pirteä:) Arki iltoina on usein muillakin yksineläjillä tylsää, tai miksei myös pariskunnat tykkäisi saada arki-iltoihin jotain mukavaa ohjelmaa. Kutsu siis ystäviä kylään, tarjottavaksi riittää vaikka glögi ja piparit:). Kysy myös rohkeasti puistoissa toisilta äideiltä kiinnostaisiko päiväkahviseura, kun tulee räntäkelit niin kaikki nyhjöttävät omissa koloissaan ja kaipaavat kuitenkin seuraa.
sehän piristäisi montaa yh-miestä.
Itse olen yksinäinen, tuntuu, että ketään ei kiinnosta asiani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perusluonteeltani olen ujo ja seurasta riippuen en todellakaan ole suuna päänä pälpättelemässä.
Itsessä on vain hyväksyttävä omat luonteenpiirteensä.
Olen myös huomannut että toisten kanssa vain natsaa heti ja juttua tulee.
Siitäkin huolimatta käyn lapseni kanssa erilaisissa harrastuksissa ja liikun paljon muutenkin ihmisten ilmoilla.
Lapsonen onkin rohkea ja menevä. Välillä tietysti hänkin tarkkailee tilannetta aikansa mutta huomattuaan kaiken olevan ok, menee eikä meinaa.
päin ootte? ketään lahden seudulta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja Espoosta.
Olen vain hiljainen, enkä aina saa sanaa suustani, jos paikalla on useampi ihminen. Monet luulevat minua tylyksi tai jotein tyhmäksi.
yh:t mukaan paikalliseen yksinhuoltajien yhdistykseen. Etsikää netistä sen yhdistyksen yhteystiedot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ainakin pitää YH-äitien "omaa kerhoa",monesti kun se alkaa mun vauvan muskarin jälkeen niin oon kateellisena katsonut kun ne äidit näyttää tulevan niin hyvin toimeen,juttu luistaa..
Tekis mieli mennä mukaan mutten "valitettavasti" ole yh ;)
Tällähetkellä mulla on mies kotona ja sillä meinaa mennä hermot kun puhun kokoajan kuin papupata ja oon sanonutkin,et sen siitä saa kun jättää mut yksin ensin viideksi vuodeksi ;D
Juu,eli olen ollut viisi vuotta kotiäitinä ja kolme on ainakin vielä edessä.
Mulla on kyllä pari hyvää ystävää,mutta eivät asu samassa kaupungissa jossa me nykyisin ja niimpä mese ja puhelin ovat ahkerassa käytössä,mut ei ne korvaa sitä,et joku oikeesti esim tulis käymään...
tosin mulla on myös vanhempi lapsi sekä aviomies. Kotona kyllä tekemistä riittää lasten kanssa, mutta silti olen yksinäine, olisi mukava jos olisi enemmän aikuistakin seuraa. Mies ei tee mitenkään poikkeuksellisen pitkää päivää, mutta kotona ollessaan ei tunnu huomaavan mun olemassaoloa lainkaan - paitsi äsken, kun vahingossa kaadoin mokkapaloille tarkoitetun kuorrutteen lattialle. Voitte kuvitella, miten paljon kiitti ja kehui minua tästä hienosta suorituksesta, jolla kuulemma pilasin hänen isänpäivänsä.
Mä olen "vasta" 24-vuotias, ja kuten arvata saattaa, mullakin häipyi ystävät ja kaverit kuin tuhka tuuleen esikoisen myötä. Aikani yritin yhteyksiä pitää, mutta se vaan jäi, kun esikoisen vauva-arjessa riitti tekemistä muutenkin. Yhtäkkiä huomasin, että hei, en ole pariin kuukauteen soittanut kellekään kavereistani, ja kappas, ei muuten ole kukaan heistä soittanut minullekaan. Viesti oli hyvin selvä, ja tuli ymmärretyksi, joten olkoot.
Mutta, näin nuorena äitinä en ole oikein onnistunut sopeutumaan mihinkään puistojen tai perhekahviloiden äitiryhmiin. Kaikki tuntuvat olevan jo valmiita klikkejä, eli tuntevat toisensa ennestäänkin, jutut ovat jo valmiina, eivätkä kaipaa uusia jäseniä, lisäksi ovat kaikki mua 5-10 vuotta vanhempia. Ainoa ikäiseni äiti, jonka olen tavannut, on muuttanut vasta hiljattain Kongosta kolmen lapsensa kanssa (viimeinen syntyi kyllä Suomessa), eikä hän vielä puhu kuin jokusen sanan suomea. Tosin olen häntä tavannut silti, esikoiseni tykkää leikkiä hänen vanhempien lastensa kanssa ja minä yritän opettaa hänelle suomea. Tässä kaupungissa on kuulemma paljon nuoria äitejä, mutta mä en käsitä, missä ne piileskelee. Kävin jonkin aikaa jopa ihan pelkästään nuorille äideille, eli 15-30-vuotiaille, suunnatussa perhekahvilassakin, mutta sekin lopetettiin, kun ei yksinkertaisesti ollut kävijöitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teitä/meitä on paljon! Paljon!
Josku siihen tarvitaan yksi aktiivinen henkilö, joskus riittää kun oikeat ihmiset kohtaavat sattumalta. Meidän taloyhtiössämme eräs energinen nuori rouva yksinkertaisesti kutsui kaikki pienten lasten vanhemmat kotiinsa, ja tapaamisia jatketaan viikon - kahden välein. Ei siellä mitään sydänystäviä tarvitse syntyä, samassa elämänvaiheessa olevista löytyy oiva vertaistuki.
Ja täältäkin löytyi heti kaltaista seuraa. Perustakaa oma private-ryhmä, katsokaa kuka asuu seudulla ja pitäkää yhteyttä. Tapaamisiakin voi järjestää. Mutta siis pientä yritystä edes - lapsenne ottavat teistä mallia myös sosiaalisten suhteiden muodostamisessa. Ja jossain vaiheessa on hyvä opetella/palauttaa kadonneet taidot.
Kaikkea hyvää teille!
:)
Olet oikeassa, että pitää sitten vaan viedä lasta ihmisten pariin... ja oikeastaan olen ihan innoissani, että kun lapsi syntyy, pääsen hänen siivellään mukaan kaikkeen lapsellisten toimintaan ;)
Minäkin "luovuin" osasta kavereista ihan tietoisesti. Lähinnä sellaisista, joiden elämä pyörii sellaisten juttujen ympärillä, jotka itse jätin taakse teini-iän jälkeen. Heitä ei kiinnosta mun tylsä elämä eikä minua heidän.
Onneksi tuon "karsinnan" jälkeen jäi edes pari samanhenkistä ihmistä ja tämän ketjun perusteella samassa tilanteessa olevia näyttäisi olevan monia, pitää kai vain alkaa verkostoitumaan!
En ole yh, mutta samojen asioiden kanssa painiskelen. Olen Espoosta ja vauvan la on 8.11.
Jos täällä on näin paljon yksinäisiä, niin paikkakuntia kehiin, niin voi löytää kavereita tätä kautta!
tv.ite myös yksinäinen nuori äiti, 21v ja poika 10kk. Vantaalta :)
sähköpostia saa lähettää, nii kerron enemmän! :)
mammutti1@luukku.com
Mulla on kyllä mies, mut kaverit unohti mut kun lapsi syntyi. Kenelläkään heistä ei ole lapsia ja ura on kaikkein tärkein asia elämässä. Enhän mä enää sovi niihin porukoihin, joissa kaikkei säädetään minuutin tarkkuudella ja suurin osa puheenaiheista on vaan työstä. Samaan aikaan kun lapsemme syntyi miehen paras kaveri aloitti todella ilkeän ja likaisen eron vaimostaan jonka myötä menetimme senkin ainoan ystäväperheen, jossa ois pieni lapsi. Joten ei se yksinäisyys katso sitä onko miestä vai ei, varsinkaan kun hän ei useinkaan ole paikalla.
Olen ollut tosi aktiivinen, perustanut äitipiirin samanikäisten lasten vanhemmille, vetänyt perhekahvilaa ja nettin keskusteluryhmää jne. Mut siltikin suren tosissani menetettyjä ystävyyssuhteita ja joskus musta tuntuu että pimahdan tänne kotiin. En mä haluais olla aina se organisaattori ja "täti" joka järjestää, siinäkin on se vaara, ettei ehdi edes tutustua niihin äiteihin, joitten kerhoa pyörittää, kun aina on puuhaamassa jotakin.
Mut tsemppiä kaikille meille yksinäisille, täytyy ajatella että tästäkin elämänvaiheesta voi oppia paljon.
ja ajoittain kyllä yksinäisyys vaivaa kovastikin. Mutta ollaan käyty muskarissa yms, välillä pakotan itteni ulos vauvan kanssa, en halua sitä hetkeä kokea kun pää hajoaa, muutenkin painetta niin paljon kaikesta.
Tsemppiä sulle, toivottavasti löytyy sopiva tapa päästä tuulettumaan vauvan kanssa!