Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka ei kerta kaikkiaan kelpaa muille omana itsenään? Tunnen itseni arvottomaksi.
20.10.2021 |
Jos esitän jotain roolia, kelpaan. Erittäinkin jos olen kiltti ja herttainen pikkunainen, joka kuuntelee myötätuntoisesti. Kukapa ei haluaisi, että joku kuuntelee loputtomiin. Vahinko vaan, että en ole oikeasti yhtään sellainen.
Minut on suljettu ulkopuolelle yläasteella, lukiossa, kolmessa työpaikassa, harrastuspiireissä. Kaikessa. Eikä kyse ole siitä, että istuisin nurkassa ja odottaisin että minut haetaan mukaan. Olen itsevarma ja sanavalmis, ja menen kyllä juttelemaan ihmisille. Ja silti huomaan aina yhtäkkiä, että kas, laumat on muodostuneet mutta minä en niihin kuulu.
Malliesimerkki oli erään sairauden sopeutumisvalmennuskurssi. Olin paikalla hyvissä ajoin kuten yksi toinenkin nainen, joten aloin jutella sen kanssa. Ehdittiinkin jutella aika pitkään ja istuttiin vierekkäin (tämä siis ennen koronaa). Esittäytymiskierroksella huomasin montakin tyyppiä jotka vaikuttivat kiinnostavilta ja yksi jopa sanoi esittäytymiseni päätteeksi, että "voinko kysellä sulta tästä lisää tauolla?" ja vastasin myöntävästi. No, tauko tuli, menin käväisemään vessassa ja katso: kaikki ihmiset olivat 2-3 hengen ryhmissä innokkaassa keskustelussa. Yritin pariinkin ryhmään mennä osallistumaan, mutta oli selvä, että olin muuttunut tunkeilijaksi. Sama kuvio sitten pysyi loppuviikonlopun.
Ihmiselle tulee tosi arvoton ja viallinen olo, jos kelpaa muille vain tietyssä roolissa, mutta ei omana itsenään.
Kumminkin eläimet ja lapset järjestään pitävät minusta, joten en minä kovin myrkyllisiä "viboja" voi lähettää.
Kommentit (18)
Tuollaiset kokemukset ovat tyypillisiä autismikirjon ihmisillä. Ovat tuttuja minullekin.
Voi sinulla toki olla jokin muukin tuossa taustalla. Mutta jos noin nopeasti saa huonon leiman otsaansa, niin veikkaisin autismia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en anna diagnoosia . Mutta vaikea sanoa miksi . Jos oltais kohdattais kasvokkain voisin sanoa jotain.
Hmm, ikävää. Ehdottaisin tutustumaan ulkopuolisuuden tunnelukkoon.
Vinkkaan sitten tutustumaan sosiaalisiin taitoihin ja tunne taitoihin.
En sano, että sinussa olisi mitään vikaa tuollaisen kuin olet, mutta ymmärrys omasta itsestä, tunteista sekä ympäröivistä ihmisistä auttaa ottaman tilanteisiin etäisyyttä, hyödyntämään omia vahvuuksiaan ja kehittämään niitä heikkouksia.
Se vie aikaa, mutta kannattaa. Huomaat, että ihmiset alkavat ennen pitkää tulla luoksesi ja kommentoivat jopa, että onneksi se olet sinä.
Toki kaikki se ei poista lopullisesti ulkopuolisuuden tunnetta, mutta auttaa ymmärtämään ja elämään sen kanssa itsesi näköistä, arvokasta ja mielekästä elämää.
Tsemppiä sinulle! Olet tärkeä! Kaikki eivät vielä vain tiedä sitä. Näytä se heille tavalla, minkä he ymmärtävä.
Minulla samankaltaisia kokemuksia. En tosin ole itsevarma tai sanavalmis, mutta minua ei kukaan koskaan lähesty ja joudun aina itse tekemään aloitteen keskusteluun uusien ihmisten kanssa. Esimerkiksi opiskeluajoilta muistan sen, että monet löysivät oman kaveriporukan ensimmäisinä päivinä, itse pallottelin ryhmästä toiseen vielä lähes kahden vuoden jälkeen.
Minua on kuitenkin kuvattu esimerkiksi lämpimäksi ihmiseksi ja oikeasti välitän toisista. Kaikenlainen ryhmäytyminen on kuitenkin haastavaa. Olen ''kaikkien kaveri'' joka lopulta jää aina yksin. Nykyään ei niin haittaa kun on löytänyt paikkansa työelämässä.
Vierailija kirjoitti:
Tuollaiset kokemukset ovat tyypillisiä autismikirjon ihmisillä. Ovat tuttuja minullekin.
Voi sinulla toki olla jokin muukin tuossa taustalla. Mutta jos noin nopeasti saa huonon leiman otsaansa, niin veikkaisin autismia.
Miksi mielestäsi on ymmärrettävää haluta jättää autistit ulkopuolelle?
Minä en tietääkseni ole autisti, mutta tunnen muutamia naisasseja ja olen siksi aika perehtynyt asiaan. Ei se mitenkään päällepäin näy, eräskin on kovan uran tehnyt eläinlääkäri. Naisautistien ongelmahan on se, että kun he ovat itse alkaneet epäillä autismiaan, on vaikeaa saada diagnoosia koska edes hoitohenkilökunta ei meinaa uskoa. Niin hyviä ovat näyttelemään.
-ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hmm, ikävää. Ehdottaisin tutustumaan ulkopuolisuuden tunnelukkoon.
Vinkkaan sitten tutustumaan sosiaalisiin taitoihin ja tunne taitoihin.
En sano, että sinussa olisi mitään vikaa tuollaisen kuin olet, mutta ymmärrys omasta itsestä, tunteista sekä ympäröivistä ihmisistä auttaa ottaman tilanteisiin etäisyyttä, hyödyntämään omia vahvuuksiaan ja kehittämään niitä heikkouksia.
Se vie aikaa, mutta kannattaa. Huomaat, että ihmiset alkavat ennen pitkää tulla luoksesi ja kommentoivat jopa, että onneksi se olet sinä.
Toki kaikki se ei poista lopullisesti ulkopuolisuuden tunnetta, mutta auttaa ymmärtämään ja elämään sen kanssa itsesi näköistä, arvokasta ja mielekästä elämää.Tsemppiä sinulle! Olet tärkeä! Kaikki eivät vielä vain tiedä sitä. Näytä se heille tavalla, minkä he ymmärtävä.
Luin tuosta ulkopuolisuuden tunnelukosta. Kuulosti aikamoiselta introverttien eheyttämisterapialta. Toki se oli hyvin opettavaista. Tajusin nimittäin, että minä en todellakaan halua ja kaipaa mitään tunnetta joukkoon kuuluvuudesta tai kokemusta ihmisten yhteydestä ja samankaltaisuudesta.
Se, mitä minä kaipaan, on mielekäs älyllinen vuorovaikutus. Että saisin uusia virikkeitä. Tunnejuttuja varten minulla on mies ja perhe.
Toisaalta ihmiset kyllä sulkee minut ulkopuolelle silloinkin, jos satun avautumaan jostain henkilökohtaisesta. Kerroin yhdelle harrastuskaverille että koirani kuoli: se sanoi vihaisen näköisenä "ai" ja meni juttelemaan jollekulle muulle. Vaikka itse on kova jakamaan omia henkilökohtaisia asioitaan kaiken aikaa.
-ap-
Vierailija kirjoitti:
Hmm, ikävää. Ehdottaisin tutustumaan ulkopuolisuuden tunnelukkoon.
Vinkkaan sitten tutustumaan sosiaalisiin taitoihin ja tunne taitoihin.
En sano, että sinussa olisi mitään vikaa tuollaisen kuin olet, mutta ymmärrys omasta itsestä, tunteista sekä ympäröivistä ihmisistä auttaa ottaman tilanteisiin etäisyyttä, hyödyntämään omia vahvuuksiaan ja kehittämään niitä heikkouksia.
Se vie aikaa, mutta kannattaa. Huomaat, että ihmiset alkavat ennen pitkää tulla luoksesi ja kommentoivat jopa, että onneksi se olet sinä.
Toki kaikki se ei poista lopullisesti ulkopuolisuuden tunnetta, mutta auttaa ymmärtämään ja elämään sen kanssa itsesi näköistä, arvokasta ja mielekästä elämää.Tsemppiä sinulle! Olet tärkeä! Kaikki eivät vielä vain tiedä sitä. Näytä se heille tavalla, minkä he ymmärtävä.
Mitäh?
Siis ihmiset sulkevat AP:n järjestelmällisesti ulkopuolelle kaikesta, myös netissä missä käyttäytymistä ei huomaa. Kuitenkin AP on sinun mielestä tärkeä, mutta hänen täytyy näyttää se muille tavalla minkä he ymmärtävät.
Sitten kehotat häntä tutustumaan ulkopuolisuuden tunnelukkoon. Mikä on toki sinällään ihan hyvä kehotus. Mutta viestisi ei auta häntä ollenkaan. Pitäisikö AP:n pelkästään alkaa ajattelemaan että hän ei ole ulkopuolinen, vaan että hän kuuluu joukkoon, vaikka vuosien ajan kaikki mitä hän on itse henkilökohtaisesti kokenut, jatkuvasti, sotii sitä valhetta vastaan?
Yksinään omien vahvuuksien ja heikkouksien löytäminen, varsinkin kun puhutaan ajatusmalleista, on käytännössä äärimmäisen vaikeaa. Mitä kehittää vaikka ne tunnistaisikin, kun ei ole ketään kenen kanssa niitä kehittää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä yksi.. tosin en osaa vetää eri rooleja kokeillakseni kelpaisinko niin. Kuulosti erittäin tutulta tuo tilanne koirasi kuolemasta kertomisesta. Minulla vastaavia kokemuksia paljon, en oikeasti ymmärrä miten joku muu saa samantyyliseen kommenttiin tmv vastauksia ja minut ohitetaan. Tai keskustelunaloitukset, minun juttuihin vastataan parilla sanalla, joku muu saa pitkän keskustelun aikakseksi. Minäkin kaipaisin keskusteluista älyllisiä virikkeitä ja uutta ajateltavaa tai vaikka ideoita johonkin. Siksi kai pyörin täällä kun täältä välillä löytää hyviä pohdintoja.
Vierailija kirjoitti:
Minulla samankaltaisia kokemuksia. En tosin ole itsevarma tai sanavalmis, mutta minua ei kukaan koskaan lähesty ja joudun aina itse tekemään aloitteen keskusteluun uusien ihmisten kanssa. Esimerkiksi opiskeluajoilta muistan sen, että monet löysivät oman kaveriporukan ensimmäisinä päivinä, itse pallottelin ryhmästä toiseen vielä lähes kahden vuoden jälkeen.
Minua on kuitenkin kuvattu esimerkiksi lämpimäksi ihmiseksi ja oikeasti välitän toisista. Kaikenlainen ryhmäytyminen on kuitenkin haastavaa. Olen ''kaikkien kaveri'' joka lopulta jää aina yksin. Nykyään ei niin haittaa kun on löytänyt paikkansa työelämässä.
Itsellä sama. Onneksi kumminkin pärjään yksin enkä enää oikein jaksa ryhmäytyä - pärjään kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ap kirjoitti:
Luin tuosta ulkopuolisuuden tunnelukosta. Kuulosti aikamoiselta introverttien eheyttämisterapialta. Toki se oli hyvin opettavaista. Tajusin nimittäin, että minä en todellakaan halua ja kaipaa mitään tunnetta joukkoon kuuluvuudesta tai kokemusta ihmisten yhteydestä ja samankaltaisuudesta.
Se, mitä minä kaipaan, on mielekäs älyllinen vuorovaikutus. Että saisin uusia virikkeitä. Tunnejuttuja varten minulla on mies ja perhe.
Toisaalta ihmiset kyllä sulkee minut ulkopuolelle silloinkin, jos satun avautumaan jostain henkilökohtaisesta. Kerroin yhdelle harrastuskaverille että koirani kuoli: se sanoi vihaisen näköisenä "ai" ja meni juttelemaan jollekulle muulle. Vaikka itse on kova jakamaan omia henkilökohtaisia asioitaan kaiken aikaa.
Taisit jo vastata itsellesi: et kaipaa yhteenkuuluvuutta. Sen sijaan haluat käyttää muita ihmisiä hyväksesi tuottamaan sinulle uusia virikkeitä ja sinulle mielekästä vuorovaikutusta -sinun ehdoillasi.
Ehkä ei kannata esittää mitään jos haluat olla ihmisten kanssa. Itse olen kirjolla ja oikeasti olen totaalinen moukka ja narsistinen kusipää. Kuitenkaan minusta ei ole oikein rikkoa ihmisiä koska vikani kannan minä. Seuraus on sitten se siitä mukavasta ihmisestä että siitä ei tykkää kuin seksiä vonkaavat pervot ja naiset inhoaa ja karttaa. Mutta autas kun olen avoimesti täysi mulkero, ai että naiset pitää siitä! Minä olen ihan mahtavin ja hauskin tyyppi mitä on ikinä kohdanneet. Joten ap. Suomalaisilla naisilla on vaikea läheisriippuvuus, elävät toksisissa lähisuhteissa ja ovat päästään sekaisin. Ei näitä ihmisraukkoja pidäkään miellyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
ap kirjoitti:
Luin tuosta ulkopuolisuuden tunnelukosta. Kuulosti aikamoiselta introverttien eheyttämisterapialta. Toki se oli hyvin opettavaista. Tajusin nimittäin, että minä en todellakaan halua ja kaipaa mitään tunnetta joukkoon kuuluvuudesta tai kokemusta ihmisten yhteydestä ja samankaltaisuudesta.
Se, mitä minä kaipaan, on mielekäs älyllinen vuorovaikutus. Että saisin uusia virikkeitä. Tunnejuttuja varten minulla on mies ja perhe.
Toisaalta ihmiset kyllä sulkee minut ulkopuolelle silloinkin, jos satun avautumaan jostain henkilökohtaisesta. Kerroin yhdelle harrastuskaverille että koirani kuoli: se sanoi vihaisen näköisenä "ai" ja meni juttelemaan jollekulle muulle. Vaikka itse on kova jakamaan omia henkilökohtaisia asioitaan kaiken aikaa.
Taisit jo vastata itsellesi: et kaipaa yhteenkuuluvuutta. Sen sijaan haluat käyttää muita ihmisiä hyväksesi tuottamaan sinulle uusia virikkeitä ja sinulle mielekästä vuorovaikutusta -sinun ehdoillasi.
Ei mihinkään tätilaumaan pystykään tuntemaan yhteenkuuluvuutta.
Ongelmasi on jo otsikossa: tunnet itsesi arvottomaksi. Minulla on hyviä ja huonoja uutisia. Huonot ensin: sinun täytyy ratkaista tuo asia itsessäsi ja löytää se itsearvostus, eikä se välttämättä ole helppoa. Hyvät uutiset: Asia on sinun itsesi ratkaistavissa. Se on hyvä uutinen siksi, että silloin voit tehdä asialle jotain. Jos se olisi niistä muista kiinni, muutosta ei tapahtuisi koskaan.
Kun ihan todella, todella, todella ja aidosti alat arvostaa itseäsi, tuo ulkopuolisuuden ongelmakin poistuu. Alat myös huomata, että suurin osa ihmisistä on jotenkin epävarmoja ja siksi he reagoivat sinuun sillä tavalla niin kauan kuin tunnet olevasi arvoton. Tämä on ristiriitainen ja monimutkainen vyyhti, joten tsemppiä. Pystyt kyllä muuttamaan tuon asian. Minäkin pystyin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ei kannata esittää mitään jos haluat olla ihmisten kanssa. Itse olen kirjolla ja oikeasti olen totaalinen moukka ja narsistinen kusipää. Kuitenkaan minusta ei ole oikein rikkoa ihmisiä koska vikani kannan minä. Seuraus on sitten se siitä mukavasta ihmisestä että siitä ei tykkää kuin seksiä vonkaavat pervot ja naiset inhoaa ja karttaa. Mutta autas kun olen avoimesti täysi mulkero, ai että naiset pitää siitä! Minä olen ihan mahtavin ja hauskin tyyppi mitä on ikinä kohdanneet. Joten ap. Suomalaisilla naisilla on vaikea läheisriippuvuus, elävät toksisissa lähisuhteissa ja ovat päästään sekaisin. Ei näitä ihmisraukkoja pidäkään miellyttää.
Tässäkin on hyviä neuvoja. Älä yritä miellyttää. Ole oma itsesi.
15
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ap kirjoitti:
Luin tuosta ulkopuolisuuden tunnelukosta. Kuulosti aikamoiselta introverttien eheyttämisterapialta. Toki se oli hyvin opettavaista. Tajusin nimittäin, että minä en todellakaan halua ja kaipaa mitään tunnetta joukkoon kuuluvuudesta tai kokemusta ihmisten yhteydestä ja samankaltaisuudesta.
Se, mitä minä kaipaan, on mielekäs älyllinen vuorovaikutus. Että saisin uusia virikkeitä. Tunnejuttuja varten minulla on mies ja perhe.
Toisaalta ihmiset kyllä sulkee minut ulkopuolelle silloinkin, jos satun avautumaan jostain henkilökohtaisesta. Kerroin yhdelle harrastuskaverille että koirani kuoli: se sanoi vihaisen näköisenä "ai" ja meni juttelemaan jollekulle muulle. Vaikka itse on kova jakamaan omia henkilökohtaisia asioitaan kaiken aikaa.
Taisit jo vastata itsellesi: et kaipaa yhteenkuuluvuutta. Sen sijaan haluat käyttää muita ihmisiä hyväksesi tuottamaan sinulle uusia virikkeitä ja sinulle mielekästä vuorovaikutusta -sinun ehdoillasi.
Ei mihinkään tätilaumaan pystykään tuntemaan yhteenkuuluvuutta.
Jos osoitat käytökselläsi, että et tunne yhteenkuuluvuutta tätilaumaan tai johonkin muuhun laumaan, niin miksi heidän pitäisi ottaa sinut mukaan joukkoonsa keskustelemaan?
Vierailija kirjoitti:
ap kirjoitti:
Luin tuosta ulkopuolisuuden tunnelukosta. Kuulosti aikamoiselta introverttien eheyttämisterapialta. Toki se oli hyvin opettavaista. Tajusin nimittäin, että minä en todellakaan halua ja kaipaa mitään tunnetta joukkoon kuuluvuudesta tai kokemusta ihmisten yhteydestä ja samankaltaisuudesta.
Se, mitä minä kaipaan, on mielekäs älyllinen vuorovaikutus. Että saisin uusia virikkeitä. Tunnejuttuja varten minulla on mies ja perhe.
Toisaalta ihmiset kyllä sulkee minut ulkopuolelle silloinkin, jos satun avautumaan jostain henkilökohtaisesta. Kerroin yhdelle harrastuskaverille että koirani kuoli: se sanoi vihaisen näköisenä "ai" ja meni juttelemaan jollekulle muulle. Vaikka itse on kova jakamaan omia henkilökohtaisia asioitaan kaiken aikaa.
Taisit jo vastata itsellesi: et kaipaa yhteenkuuluvuutta. Sen sijaan haluat käyttää muita ihmisiä hyväksesi tuottamaan sinulle uusia virikkeitä ja sinulle mielekästä vuorovaikutusta -sinun ehdoillasi.
No ihan yhtä lailla ne muut haluavat, että vuorovaikutus menee HEIDÄN ehdoillaan. Erikoista tuomita minut jotenkin itsekkääksi, jos minun ehtoni sattuvat olemaan erilaiset kuin sen toisen -jolle kelpaan oivallisesti, jos vaan esitän nöyrää ja kuuntelevaa korvaa.
-ap-
Luin lisää tuosta tunnelukkohommelista ja se näyttää olevan paitsi muotia, myös jokseenkin epätieteellistä kuraa -kuten suurin osa populaaripsykologiasta. Tutkiskelin kuitenkin itseäni, enkä jaksa uskoa että minulla olisi mitään mystistä tunnelukkoa tämän asian suhteen. Senhän pitäisi vaikuttaa kaikkiin ihmissuhteisiin, mutta minulla on kuitenkin lämpimät, läheiset ja rakastavat välit mieheeni ja lapsuudenperheeseeni. Tulen myös hyvin toimeen mieheni perheen kanssa, joskin on selvää että heidän seurassaan hiukan teeskentelen, ihan vaan kunnioituksesta miestäni kohtaan.
On muuten kummallista, että ihmisille "kelpaa" jos teeskentelee, mutta eläimille kelpaa nimenomaan silloin, jos ei teeskentele. Koska niille ei voi valehdella. Miksi eläimet osaavat lukea minua, mutta muut ihmiset eivät?
Olen miettinyt, että yksi syy voi olla, että minulla on ehkä jotenkin hallitseva tai miesmäinen kehonkieli. Tuttavani, joka on naisassi, on selittänyt että naisassit kokevat usein syrjintää, koska heillä voi olla miestyypillinen kommunikointitapa, mikä sitten naisen suusta tullessan koetaan jotenkin töykeänä ja kamalana. Puhetyylistäni en osaa sanoa, joskaan en kyllä harrasta mitään sokerikuorrutuksia tai pehmennyksiä silloin, kun asiasta puhutaan.
Mutta kehonkieleni ehkä poikkeaa muiden naisten kehonkielestä, kun nyt asiaa ajattelen. Liikun yleensä hyvin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti (koska olen määrätietoinen ja suoraviivainen ihminen), seison jalat harallan, olen "kotonani" melkein missä vaan. Ts. koen melkein minkä hyvänsä paikan "reviirikseni", ja olen sillä tavalla rento, että voin istua leveästi, istua lattialle, venytellä, nojata kumpaakin kättä ovenkarmeihin tms. Kun menen uuteen tilaan, skannaan sen orientoituakseni tilassa ja tavallaan "omin" sen. Tämä ei tunnu olevan oikein yleistä, usein huomaa että ihminen on voinut käydä vaikkapa jossain kansalaisopistolla vuosia, mutta ei osaa mennä muualle kuin siihen luokkaan missä aina on, täsmälleen samaan pulpettiin, ei tiedä mitä kaapeissa on eikä uskalla etsiä, jos oltaisiin jotain tarviketta vailla jne.
Toisaalta olen jo ennen koronaa pitänyt aika isoa fyysistä etäisyyttä ihmisiin, koska reviirini on aika iso.
Mietin että on aivan mahdollista, että muut naiset kokevat tämän tapani olla olemassa epämiellyttävänä, tavalla tai toisella. Miesten kanssahan pärjään paremmin, tai siis miehet sietää minua paremmin. Se voisi selittyä sillä, että miehille jotenkin miesmäinen kehonkieli on ihan normaalia, tai miehet ei vaan koe tilan ottamistani niin uhkaavana tai jotain.
Tämä olisi sikäli onnellinen selitys, että kyse on minun ydinolemuksestani, tavastani olla olemassa, joten voi kerta kaikkiaan lakata vaivaamasta päätäni asialla ja vaan hyväksyä sen, että en voi olla kaikkien mieleen, tai edes useimpien. Tekisin nimittäin itselleni vakavaa psykologista vahinkoa, jos alkaisin rajoittaa itseäni.
Tämä selittäisi myös arvottomuuden tunteeni, jota olen vähän ihmetellyt. Ehkä alitajuisesti olen tajunnut, että hylkiminen kohdistuu tapaani olla olemassa, eli olemassaoloni perusteisiin. Tottakai siitä tulee kamala olo. Mutta jotenkin tuntuu että voin hyväksyä sen ja elää sen kanssa, jos selitys on tällainen tavallaan eläimellinen, kehonkieleen liittyvä. Eikä liity esim. siihen että pukeutuisin väärin tai minulla olisi väärät mielipiteet tai jotain.
-ap-
Sama kuvio toistuu myös somessa. Esim. harrastuksen wa-ryhmä. Sinne muut laittelee kaikenlaista omaan elämäänsä liittyvää päivitystä, hyvän viikonlopun toivotusta sun muuta. Ja aina satelee hymiöitä vastauksesi ia ihqulaa.
Sitten kun minä linkitän jonkin harrastukseen liittyvän artikkelin, kukaan ei kommentoi mitään. Vaikka olisimme juuri aiheesta puhuneet.
Ihmiset vaan hylkii minua. Ei tietenkään kaikki, mutta muut naiset enimmäkseen.
-ap-