Miten ikisinkkuus vaikuttaa ihmiseen?

Kyllä ainakin minulla on vaikuttanut miten vertaan itseäni muihin.

Onhan se aika outoa olla ainoa (jonka tunnen) jolla ei ole koskaan ollut kumppania.

Mietin mitä minä en ymmärrä/osaa, jota muut handlaa.

Sitä tuntee itsensä todella ulkopuoliseksi ja kaikin puolin epäkelvoksi, kun ei kenellekään kelpaa. Että todellakin vaikuttaa omakuvaan ja itsetuntoon ja mielenterveyteen. terv. 42-v ei omasta tahdostaan ikisinkku nainen

Vierailija kirjoitti:

Sitä tuntee itsensä todella ulkopuoliseksi ja kaikin puolin epäkelvoksi, kun ei kenellekään kelpaa. Että todellakin vaikuttaa omakuvaan ja itsetuntoon ja mielenterveyteen. terv. 42-v ei omasta tahdostaan ikisinkku nainen

Juuri tämä.

Olen samaa mieltä.

Samassa tilanteessa N35

Tietenkin se vaikuttaa. Tai enhän mä sinällään voi tietää olisinko miten erilainen ihminen, jos olisin kokenut kaikki tai joitain noista ensimmäisessä viestissä mainituista asioista, mutta ainakin luulisin, että olisin vähemmän rikkinäinen ihminen enkä ainakaan tuntisi itseäni ulkopuoliseksi, en häpeäisi itseäni ja ehkä olisin enemmän aikuinen verrattuna siihen, että nyt tunnen itseni lapseksi aikuisen kehossa.

Muistot ovat vain omassa päässään. Samanlainen tilanne kuin ainoilla lapsilla sitten kun vanhemmat kuolevat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä tuntee itsensä todella ulkopuoliseksi ja kaikin puolin epäkelvoksi, kun ei kenellekään kelpaa. Että todellakin vaikuttaa omakuvaan ja itsetuntoon ja mielenterveyteen. terv. 42-v ei omasta tahdostaan ikisinkku nainen

Juuri tämä.

Olen samaa mieltä.

Samassa tilanteessa N35

Näin on. N46 ja sama juttu

Varmaan tästäkin on tutkimuksia ja sen ainakin tiedän, että pitkittynyt yksinäisyys on terveydelle haitallista. Ikisinkkuus varmasti vaikuttaa myös jollain tavalla sosiaalisiin taitoihin, voi tehdä muutkin ihmissuhteet vaikeiksi ja varmasti sellainen ulkopuolisuuden tunne voimistuu varsinkin, jos yksinolo vain pitkittyy. 

Ikisinkulla voi toki olla kavereita ja perheenjäseniä joita tapaa säännöllisesti, mutta ei sekään kaikkia ongelmia ratkaise ja saattaa jopa tuoda mukanaan arvottomuuden tunnetta, kun näkee kaveripiirinsä pariutuvan ja onnistuvan asiassa, joka itselle tuntuu mahdottomalta.

Kerronpa oman kokemukseni. Ikisinkkuna koko elämä tähän nelikymppiseksi asti. Tasan kolme erillistä kertaa ollut läheisemmissä tekemisissä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ekakerran parikymppisenä, toinen kerta joskus kolmekymppisenä ja nyt taas kolmas tässä nelikymppisenä. Pari aiempaa oli sarjaa "känniörvellys whatever" mutta tässä viimeisimmässä ihastuin kunnolla. Jarruttelin ja estelin alkuun kun en uskaltanut heittäytyä ja olin varovainen. Pikkuhiljaa se siitä helpottui, muttei ilmeisesti tarpeeksi nopeasti koska toinen odotti nopeampaa toimintaa. Juttu sitten loppui siihen kun oma pollani ei kestänyt niitä vaikeuksia ja takaiskuja joita oma rajoittuneisuuteni aiheutti ja jouduin jatkuvasti syytetyksi tekemisistäni ja tekemättömyyksistäni. Olen päättänyt olla loppuelämäni yksin, se sentään onnistuu.

Mulla ehkä joskus nuorempana vaikutti, oli juuri noita ajatuksia että minussa on jotain vikaa kun en kelpaa kellekään. 

Mutta ei se enää, päälle nelikymppisenä. Nyt arvostan itseäni sellaisena kuin olen, vaikken sitten olekaan sellainen ihminen että parisuhde- tai ystävämielessä olisin kenenkään makuun. Olen varsin tyytyväinen yksinelämääni, enkä enää kaipaisikaan ihmisiä elämääni enempää. Äiti soittelee ehkä kerran kuussa, siinä mun ihmissuhteet.

Ainakin tulee kokemaan elämässään vähemmän stressiä.

Täten ehkä tulee elämään pidempään ja terveempänä. Stressi on yksi suurimpia tappajia.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin tulee kokemaan elämässään vähemmän stressiä.

Täten ehkä tulee elämään pidempään ja terveempänä. Stressi on yksi suurimpia tappajia.

En sanoisi noinkaan. Se stressin lähde vain on eri, kyllä kokemattomuus ja kelpaamattomuus ja yksinäisyyskin, sekä näistä aiheutuva häpeä voi aiheuttaa stressiä, se vain ei johdu toisesta ihmisestä, vaan läheisyyden ja kosketuksen puutteesta ja ulkopuolisuuden tunteesta.

Itse olen 37 vuotias mies ja olen miettinyt tätä asiaa joskus, että miten tämä on minuun vaikuttanut, millainen olisin jos olisinkin joskus päätynyt parisuhteeseen kokenut vastavuoroisen rakkauden ja etenkin, onko se vielä mahdollista, koska itse en ihan tajua miksi näin on päässyt käymään. Sille ei ole mitään ilmeistä ja helppoa syytä, pidän itseäni melko normaalina, mutta en tiedä miten muut minut sitten näkee.

Yksi syy toki on oman aktiivisuuden puute ja arkuus naisia lähestyttäessä. En silti ole kovin arka noin muuten, tunnen paljon arempia ihmisiä, joilla kuitenkin on parisuhde. Jokin oivallus minulta vissiin on jäänyt saamatta, tai ehkä taustalla on jokin syvällä oleva kelpaamattomuuden tunne, joka sabotoi elämääni ja pilaa ne orastavatkin mahdollisuudet. En tiedä mistä sellainen on voinut saada alkunsa, ehkä jo lapsuudesta ja sittemmin se on alkanut elää omaa elämäänsä kasvaen täysin kohtuuttomiin mittasuhteisiin omassa päässäni. Tämä pitkään jatkunut tilanne ja sen pohtiminen ei varmasti ainakaan ole helpottanut ongelmaa. Kyse ei edes ole mistään itseinhosta, ainakaan tietoisesta sellaisesta. Pidän itseäni jopa ihan kivannäköisenä. Harmittaa mennä tällä tavalla hukkaan. Luovuttanut en vielä ole, haluaisin jotenkin saada tilanteeni aukeamaan, mutta en oikein saa tehtyä sille mitään. Häpeä siinä ainakin on taustalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin tulee kokemaan elämässään vähemmän stressiä.

Täten ehkä tulee elämään pidempään ja terveempänä. Stressi on yksi suurimpia tappajia.

En sanoisi noinkaan. Se stressin lähde vain on eri, kyllä kokemattomuus ja kelpaamattomuus ja yksinäisyyskin, sekä näistä aiheutuva häpeä voi aiheuttaa stressiä, se vain ei johdu toisesta ihmisestä, vaan läheisyyden ja kosketuksen puutteesta ja ulkopuolisuuden tunteesta.

Itse olen 37 vuotias mies ja olen miettinyt tätä asiaa joskus, että miten tämä on minuun vaikuttanut, millainen olisin jos olisinkin joskus päätynyt parisuhteeseen kokenut vastavuoroisen rakkauden ja etenkin, onko se vielä mahdollista, koska itse en ihan tajua miksi näin on päässyt käymään. Sille ei ole mitään ilmeistä ja helppoa syytä, pidän itseäni melko normaalina, mutta en tiedä miten muut minut sitten näkee.

Yksi syy toki on oman aktiivisuuden puute ja arkuus naisia lähestyttäessä. En silti ole kovin arka noin muuten, tunnen paljon arempia ihmisiä, joilla kuitenkin on parisuhde. Jokin oivallus minulta vissiin on jäänyt saamatta, tai ehkä taustalla on jokin syvällä oleva kelpaamattomuuden tunne, joka sabotoi elämääni ja pilaa ne orastavatkin mahdollisuudet. En tiedä mistä sellainen on voinut saada alkunsa, ehkä jo lapsuudesta ja sittemmin se on alkanut elää omaa elämäänsä kasvaen täysin kohtuuttomiin mittasuhteisiin omassa päässäni. Tämä pitkään jatkunut tilanne ja sen pohtiminen ei varmasti ainakaan ole helpottanut ongelmaa. Kyse ei edes ole mistään itseinhosta, ainakaan tietoisesta sellaisesta. Pidän itseäni jopa ihan kivannäköisenä. Harmittaa mennä tällä tavalla hukkaan. Luovuttanut en vielä ole, haluaisin jotenkin saada tilanteeni aukeamaan, mutta en oikein saa tehtyä sille mitään. Häpeä siinä ainakin on taustalla.

Mistä tuollainen miesten arkuus ja häpeä johtuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin tulee kokemaan elämässään vähemmän stressiä.

Täten ehkä tulee elämään pidempään ja terveempänä. Stressi on yksi suurimpia tappajia.

En sanoisi noinkaan. Se stressin lähde vain on eri, kyllä kokemattomuus ja kelpaamattomuus ja yksinäisyyskin, sekä näistä aiheutuva häpeä voi aiheuttaa stressiä, se vain ei johdu toisesta ihmisestä, vaan läheisyyden ja kosketuksen puutteesta ja ulkopuolisuuden tunteesta.

Itse olen 37 vuotias mies ja olen miettinyt tätä asiaa joskus, että miten tämä on minuun vaikuttanut, millainen olisin jos olisinkin joskus päätynyt parisuhteeseen kokenut vastavuoroisen rakkauden ja etenkin, onko se vielä mahdollista, koska itse en ihan tajua miksi näin on päässyt käymään. Sille ei ole mitään ilmeistä ja helppoa syytä, pidän itseäni melko normaalina, mutta en tiedä miten muut minut sitten näkee.

Yksi syy toki on oman aktiivisuuden puute ja arkuus naisia lähestyttäessä. En silti ole kovin arka noin muuten, tunnen paljon arempia ihmisiä, joilla kuitenkin on parisuhde. Jokin oivallus minulta vissiin on jäänyt saamatta, tai ehkä taustalla on jokin syvällä oleva kelpaamattomuuden tunne, joka sabotoi elämääni ja pilaa ne orastavatkin mahdollisuudet. En tiedä mistä sellainen on voinut saada alkunsa, ehkä jo lapsuudesta ja sittemmin se on alkanut elää omaa elämäänsä kasvaen täysin kohtuuttomiin mittasuhteisiin omassa päässäni. Tämä pitkään jatkunut tilanne ja sen pohtiminen ei varmasti ainakaan ole helpottanut ongelmaa. Kyse ei edes ole mistään itseinhosta, ainakaan tietoisesta sellaisesta. Pidän itseäni jopa ihan kivannäköisenä. Harmittaa mennä tällä tavalla hukkaan. Luovuttanut en vielä ole, haluaisin jotenkin saada tilanteeni aukeamaan, mutta en oikein saa tehtyä sille mitään. Häpeä siinä ainakin on taustalla.

Mistä tuollainen miesten arkuus ja häpeä johtuu?

En tiedä juurisyytä, mutta nykyään tuo häpeä on lähinnä kokemattomuudesta johtuvaa. En haluaisi olla kenenkään silmissä mikään outo friikki ja tässähän on se vaara, että se mitä varon, siksi tulen. Lapsena ja nuorena olin pieni ja laiha, siitä sain kuulla niin tytöiltä kuin pojilta. Edelleen olen hoikka ja poikamainen, mutta kuitenkin ihan normaalipainoinen. En osaa itsekään sanoa mistä lopulta kiikastaa. Olen sitäkin miettinyt, että jos olisin joskus nuorempana päätynyt johonkin suhteeseen, minkälainen lumipalloefekti sillä olisi voinut olla? Kun sitä ei tullut, aloin jo joskus 25 ikävuoden jälkeen pitää itseäni vähän outona, koska olin jäljessä muihin. Se on vaan kasvattanut sitä kynnystä yrittää.

Minulle ainakin tullut vuosien varrella lähes mahdottomaksi olla ihmisten seurassa.

Sattuu liikaa kun näen tai kuulen parisuhteista.

Mutta olen todella surkea olemaan sinkku.