Henkinen vastuu lapsista yh-äitinä painaa
Onko teillä muilla yh:lla huolta tai surua siitä, että millaiset elämän eväät pystytte antamaan lapsillenne? Välillä tuntuu, että vastuu painaa. Lasteni isä ei ole paljoakaan lasten elämässä, sukuni on pieni ja vanhempani ovat sairaita. Usein mieleeni tulee, että lapsilla ei ole muita aikuisen malleja kuin minä. Käy meillä ystäviä ja miesystäväni, mutta eihän se ole sama kuin jos olisi osallistuva isä tai joku muu tosi läheinen aikuinen. Tuntuu että minun pitää aina olla joku pyhimys, jos menetän hermoni tai väsyn niin lapsilla ei ole mitään henkistä tukea mihin nojata. Oletteko muut miettineet tätä yh-vanhemmuuden henkistä puolta ja miten pärjäätte?
Kommentit (4)
Hyviä niistä sun lapsista tulee. Parasta mitä voit antaa, on vanhemman läsnäolo, usko omiin kykyihin ja kiinnostus maailmaan.
Tokihan yksinhuoltajaäitien lapsista tulee tilastollisesti useammin rikollisia ja syrjäytyneitä, mutta toivotaan että sinun lapsesi ovat poikkeuksia.
Vierailija kirjoitti:
Tokihan yksinhuoltajaäitien lapsista tulee tilastollisesti useammin rikollisia ja syrjäytyneitä, mutta toivotaan että sinun lapsesi ovat poikkeuksia.
Kiitos ihanasta toivotuksesta, halit ja pusut sulle <3 Olet mun ihana päivän piristys ja vaikutat ihanalta ihmiseltä <3 Pusi pusi.
Olen yh ja toki tuo on joskus surettanut. Turha sitä on kuitenkaan liikaa murehtia ja kuluttaa voimavarojaan siihen. Ihan yhtä hyviä ihmisiä kasvaa yh-perheissä kuin muissakin. Itse jaksan jopa paremmin yksin lasten kanssa. Ei ole edes miesystävä, enkä sellaista kaipaakaan.